Veli Backman
Hämeenlinna


"Novelleja julkaistu aiemmin mm. antologioissa Mallusjokelainen sielunmaisema ja muuta paskaa sekä Tunnustus."

Sähköposti: veli.backman@pp.inet.fi




Onko murhattu...



- Kuka on murhattu?

- Se oli joku mies, Rozo vastasi.

Aijaa. Oltiin poliisiasemalla, jossa poliisit majailee.

- Onko Rönkkönen paikalla?

Rozo tuntee poliisin. Sen Rönkkösen. Se on kova mies. Naama kuin norsulla vittu. Tai minulla. No.

Naispoliisi sanoi viehkeästi, että Rönkkönen on syömässä.

- Yksi on vaan murhattu, Rozo ilmoitti hienostuneesti.

Minä se nyökkäsin. Naispoliisi katsoi minua ja näytti että kohta se sanoo ilkeästi tai yökkää tai edes jotain. Mietin, millainen pylly sillä on.

- Onko murhattu sukulaisenne tai tuttavanne, se tahtoi tietää.

Rozo se tohkeissaan selitti, ettei kerro mitään kun Rönkköselle. Onko Rönkkönen sen isä, vai, muija halusi tietää.

- Isä?

Rozo oli kuutamolla. Voi veljet kun se oli ihan niin ulkona. Löi tyhjää. Minä kuulin.

- Antaa olla, mussukka sanoi ja repi nenäliinan hihasta.

Nyt kummastelin. Ei kai Rönkkönen kenenkään isä ole? Ei minun ainakaan. Nainen niisti.

Rönkkönen tuli. Se tuli jatkuvasti. Ellei tullut, se meni. Nyt se meni liian pitkälle. Se tarttui naispoliisia perseestä, just siitä, mitä minä mielessäni mittailin, ja puristi. Nainenpoliisi kiljui kovasti ja läsäytti takaisin avokämmentekniikalla. Rönkkösen poski meinas punottaa.

- No, se kysyi. - Noo, se kysyi vaan, vaikkei vastattu.

- Isä, Rozo kysyi.

Rönkkönen katsahteli ja mulkoili puoleen ja toiseen. Ei se tiennyt mistä oli kysymys. En minäkään. Ei kukaan tiennyt. Nainen veteli hameenhelmaa alas ja kertoi, että nyt väsätään oikeusjuttu, ahdistelusyyte ja Rönkköselle kenkää.

- On murhattu, muistin.

Tuli hiljasuus. Oikeen silence. Mentiin asiaan. Naineinen otti muistivehkeet esiin ja Rönkkönen kyseli. Rozo kertoi. Kaveri oli maannut sen asunnossa kun Rozo oli tullut.

- Mistä, Rönkkönen sekaantui.

- Mistä oli maannut, Rozo tahtoi tietää.

Se aina tarkensi ja nussi pilkkua. Joskus hävetti.

- Ei. Mistä sinä olit tullut?

- Jaa, se tajusi. Kakaisi kurkkuaan ja kajautti kuin ulkoläksyä koko luokalle: - Töistä.

- Merkitään, Rönkkönen sanoi, - Meltomaa on ollut töissä.

Eukko nyökki. Ja kirjoitteli. Kynä pyöri. Mietin, miten kynä pyörisi sen perskankkujen välissä. Minä olin vapaaehtoinen pyörittäjä. Minähän kaikkea aattelin sinä päivänä. Nyt se pani kynän suuhun.

- Niin, ja sitte..., sano Rozo.

Tauko. Nyt tulee rummunpärinää. Rrrr... rrrr... rrrr... ja... kosh!

- Se makas lattialla ja oli kuollut.

- Mistä tiesitte, että se oli kuollut?

Niin nojautui Rönkkönen tiskin ylle. Se oli justiin tullut syömästä. Valkosipuli haisi. Ja nyt jo halusi sellaista tietää.

- Oli vaan, Rozo sanoi terävänä kun tikka. - Ei kukaan makaa siten lailla, jos on vaan henkissä.

- Miten lailla?

- Näin.

Rozon piti näyttää. Se heitti ittensä lattiaan ja vieritti ketarat ojoon. Tralalaa. Se oli hieno temppu minusta. Minusta on hieno temppu jos pieree kovaa. Minua on helppo naurattaa.

- Nii-in, siihen Rönkkönen. - Hengittikö se?

- Hengitti?, Rozo kammensi pystykuntoa itselleen. - Ei minun tietääksen kuolleet ole henkitelly. Ei eilen, eikä varmaan tänäänkään.

- Eilenkö tämä sattu?

Naispoliisi avas suunsa! Iso ja pyöreä se oli. Mulla seksuaalikuvat vilisteli silmissä kuin jänikset kedolla. Jänikset on kovia panemaan.

- Ei. Tänään.

- Mitä te sitten eilisestä puhuitte?

Rozo näytti kun sitä harmitti.

- Meneekö tässä joku viistoon koko matkan, se ihmetteli.

- Onko ruumis vielä tallessa, Rönkkönen halusi tietää. Se on sen homma. Se on kova jätkä. Ellei naamasta puhuta.

- Ei oo hävitetty, nyt se oli minä.

Kaikkien silmäokuläärit heitti volttia minuun päin. Mulla oli ilme, jotta nöyrin palvelijanne, mutta Rönkkönen se vaan halus tietää, mitenkä minä tähän liityn.

- Olen rikostoveri, sanoin. Sanoin, sanoin. Olihan se ihan päin helvettiä, joo, mutta minä sen olin aina liittänyt ruumiisiin ja poliisiin ja se nainen katso mua silmät niin tapilla, että meinasin pudota suorilta jaloilta. Siksi se lipsahti, kun mä mietin millaista olisi juosta kedolla sen naispoliisin perässä ja panna sitä kun kani.

- Hu-huu, minä sanon ja nostin sormet päälaelle pystyyn, niinkun jänöjussi.

Ne vaan jatko kattelua. Mitäs minä.

Sitten ne lopetti kattelun! Tosta noin. Poikki. Jatko kun ei nyt ne olis mitään. Ei täss sen kummempia. Objektiivit siirty toiseen koordinaattiin ja niinku mua ei olis ollenkaan. Vittu. Täyty tähän nyt joku tolkku saada. Päätin ja kerroin, että Auno se oli.

Rönkkösen pää kääntyi hullusti. Ihan vinosti.

- Auno, se ihmetteli, niin kun ei tietäis, että miehen nimi on kyseessä.

- Auno.

- Auno on...?

Taas se naispolizei. Minulle alko tunkea syntiset jutut mieleen. Vähän pervommatkin. Rönkkönen saatana keskeytti.

- Mikä Auno?

- Se se on, minä yritin tolkutella, mutta perille ei näyttänyt menevän, päivänselvä pläkki asia.

Rozo yritti nykiä hihasta ja nyrkkiä vilkutti. Minäkin vilkutin. Pistin sormen ringiksi ja nyökkäilin womanpolizeita päin ja linkutin sormea ringin sisällä edestakas. Ei Rozo kai tajunnut. Tai tajusi. Mutta punaseksi se muuttu. Ja naiskonstu, voin vakuuttaa, se vasta katto.

- Siis, hetkinen. Ruumis on tämä Auno.

No nyt Rönkkösellä muljahti jotain paikalleenkin.

- Auno Wiljami, dubbel-veellä.

- Merkitään, sanoi Rönkkönen.

Rozo alkoi katsella ovea. Niin kun vessahädässä vilkuillaan. On kiire nääs. Se nieleskelikin. Oliko kipeeksi tulossa?

- Älä vaan oksenna, sanoin minä.

- Hä, Rozo oli todellisesti kipeeksi menossa kun se noin huusi.

- Silleen kun viime yönä, taas minä.

- Mitä viime yönä tapahtui, se oli Rönkkönen.

Minua harmitti kun ei tiskin taakse nähnyt, missä sen käsi oli. Oliko fatiman housuissa? Olisin halunnut tietää. Melkein kysyin, mutta tuli muuta ajateltavaa. Rozo veti luisella nyrkillä kuonoon. Minua. Kertojaanne. Sittenhän siinä oli ilmitappelu.

Tuli lisää väkeä. Sinisiä poliiseja, mustia pamppuja. Päärustot kopsahteli ja lihaksia meni mureeksi. Mylläkässä yritin etsiä naiskonstua, että olisi päässyt kourasemaan hameen alta, mutta ei vaan löytynyt. Rönkkönen piti sitä kai ittellään piilossa, mutta lyön laakin vetoo, että pissa tirahti siltä housuun. Sen verran oli riemukas tivoli vähän aikaa.

No. Putkaan päästiin. Lisää utelua Rönkköseltä. Se outsi kierosti. Minä jouduin kertaamaan koko homman. Ai, se vaan livahti sitten lopulta päin. Ja oli ilmisesti jo myönnetty minun toimesta, ettäpä tunsin ruumiin. Että se oli ollu minun veli Auno, että me sovittiin, ettei tunneta vaan minä naaraspoliisikiimassa unohdin. Ei kai minun aivorattaat käy aina oikein päin. Miten Auno oli vaatinu rahaa siitä autokeikasta ja sitte kun Rozo oli villiintyny kun se oli jo kuluttanu ne fyffet Virossa. Huoriin, viinaan ja silleen, mihkä nyt ihmiset rahansa tunkee. Auno olis vaan ollu ruokaa vailla. Ja lämpöä ja rakkautta, niin kun sano. Kyllä tässä ite kukin haluais huorissa molskia. Mutta Rozo kanto kaunaa. Kai se johtu kun Auno ajo just sillä keikalla polizein piikkimattoon. Ihme kun oli selvitty. Ettei meinaan kiinni jääty. Ja niin paljon kun Rozo oli sille opettanu. Niin, jotta tappelu oli siitäkin tullu ja päitä isketty jos jonkinmoisella astalolla ja kohta oli Aunolla reikä omassaan.

Mitenkä se Rozo oli sittemmin ajatellu, jottapa pannaan Auno-vainaa sahalla päreiksi kun ei siitä enää hyötyny kukaan. Mutta kun saha oli poikki päin. Minun syy sekin kyllä vaan, ilmoittaudun. Mutta kun harrastaa pitää ja kylttyyriä niin jos ei muuta niin voi soittaa. Sitä sahaa. Rozokin aina vinkuili, jotta soittasitte pojaat tai osasitte laulaa nin rahaa virtais kynnyksen alta, että lattia olis liukas. Vaan ei minun auttais runojakaan lausua kun se tekniquen puutteella menee raa’an voiman puolelle. Aunoakin piti vaan läpsästä.

Pidettiin aivoriihi. Se on hieno homma ja sana. Ja saatiin valtava väläys. Että kuin pamaus ja ihmeellinen viesti toiselta tähdeltä. Rozo kehitti sitä oikeen sanamuotoon, niin kun että mennään muissa miehissä jutteleen Rönkköselle, ettei me tiedetä mikä jäykkis se on, mutta meillä vaan makaa eteisessä kylmänä kun viikon vanha paska.

Oliko hyvä suunnitelma? En tiiä. Saatiin kuus vuotta. Minä ja isäukko.