Anna Niskanen
Englanti, Hampshire


Valkoinen tyhjyys


Hän nukkuu silmät auki. Katon vaalea autius polttaa hänen väsynyttä mieltään. Unet ovat järjettömiä, värikkäitä kuvia tuntemattomasta maailmasta, joka hiipii yhä vuoteen kuluneiden jalkojen juurella. Siellä puut kasvavat maan sisään kuin tulppaanin mukulat ja aurinko muuttaa koko maailman vähitellen yhtä valkeaksi ja rosoiseksi, kuin makuuhuoneen katon.

Hän nousee hitaasti istumaan. Puhelimen ääni katkaisee julmasti nousevan auringon ivallisen naurun. Se maalaa seinät ja lattian verenpunaisiksi.
- Haloo?
- Onko se Virtanen?
- Ei täällä ole Virtasta.
- Ai. No sori.
Naks, hän saa luurin korvaansa ja kipu vihlaisee. Puhelin huutaa silloin tällöin ja aina hän vastaa. Miksi, sitä hän ei jaksa miettiä. Makuuhuoneen valkoinen katto kutsuu pehmeällä valkeudellaan ja hän astuu siitä sisään.

Toinen maailma on lähes harmaanvalkoinen, väritön. Kukat kasvavat suorina riveinä välittämättä tuulesta, joka repii hänen paljaita jalkojaan. Hän kulkee tuntematta valkoisten kivien katkeraa kylmyyttä, sillä hänen sisällään sykkivä tuli on kylmempi kuin jäinen myrsky valkean maailman tyhjyydessä.

Maailma on kuiva ja äänetön. Juuri nyt hän ei kestäisi ainuttakaan säveltä, ei pianon koskettimien pehmeää laulua, eikä ovikellon kumeaa helinää. Hänen päänsä on äänistä tyhjä, ne ovat valuneet jonnekin hänen jalkoihinsa ja kiusaavat häntä sieltä kuiskeellaan. Hän ei tahdo kuulla, hänen korvansa ovat kuurot ja silmänsä sokeat. Ja silti hän näkee maailman pelottavan vaaleuden. Se yrittää kietoa hänet syvälle ajattomuuden piiriinsä äänettömällä laulullaan, jonka vain hänen ihonsa tuntee.

Ja silloin puhelin soi jälleen.
- Haloo. Jokin pakottaa hänen kätensä nostamaan mustan luurin, vaikkei hän tahdo. Jokin pakottaa hänen käheän kurkkunsa muodostamaan sanoja, jotka eivät merkitse mitään.
- Hei! Miten sä voit?
- Hyvin, vastaa joku tuntematon hänen sisällään.
- Kiva. Me mentäis tyttöjen kanssa ulos, tuleksä?
- En tiedä.
- Tuu nyt, saisit ajatuksias vähän pois siitä.
- En mä jaksa.
- Mut... kiusallisen kirkas ääni lakkaa, kun hän pudottaa luurin takaisin paikoilleen. Valkoinen äärettömyys odottaa häntä, eikä hänellä ole aikaa viivytellä. Hän sulkee silmänsä ja nukkuu rauhattomasti valkoisen katon alla, kunnes aurinko herättää hänet uudestaan samaan valkeaan tyhjyyteen.

Aamu on yhtä tyhjä kuin tuhat muuta aamua, jotka lentävät ilkkuen hänen valkeassa tyhjyydessään. Hän lepää jäykässä asennossa mustassa sängyssä, joka ahmii häntä sirpale sirpaleelta sisälleen. Valkoiset seinät hiipivät lähemmäs ja lähemmäs. Silloin ovikello soi.

Hän sulkee silmänsä ja yrittää paeta. Kellon julma kilinä kaikuu autiossa huoneessa, kimpoilee muovilla peitetyistä huonekaluista ja heijastuu makuuhuoneen peiliseinästä. Se raapii ja laulaa lakkaamatta, kunnes hän avaa silmänsä ja raahautuu taistelun hävinneenä ovelle.

- Iltaa, kuuluu ylipirteä ääni heti kun oven lukko naksahtaa. Kaksi ihmistä seisoo rappukäytävässä tekohymy kasvoillaan, toisella pieni kirja kädessä, toisella kukan muotoinen syntymämerkki kasvoissa.
- Jumala on kuullut sinua, aloittaa pidempi heistä, se joka pitelee kirjaa. -Hän on kuullut avunpyyntösi ja on lähettänyt meidät pelastamaan kärsivän sielusi...

Mutta hän ei katso puhujaan, eikä kuuntele tämän sorahtelevaa ääntä. Hän katsoo toisen kasvoilla leijuvaa kukanmuotoista syntymämerkkiä, joka tuntuu puhkeavan eloon. Hän näkee, kuinka se avaa hennot terälehtensä ja huojuu kuin aroheinä tuulessa. Mutta puhujan ääni kuihduttaa kukan, ennen kuin se puhkeaa täyteen loistoonsa ja täyttää hänen turtuneet aistinsa. Hän kuulee ainoastaan äänen, ei ymmärrä sanoja, eikä merkitystä.

Mitä on tapahtumassa? Kysymys syttyy jostakin hänen mielensä tyhjyydessä ja kasvaa polttavaksi pyörteeksi. Miksi? Kuinka ne pääsivät tänne? Mitä ne haluavat? Hänen silmänsä etsiytyvät puhujan suuhun, joka avautuu ja supistuu kuin limaisen kalan kidusaukko.
- Kuule Jumalan kutsu! Hän tahtoo sinut, eksyneen lampaan, takaisin laumaansa!

Hänessä alkaa herätä kauhu. Kuka on tämä Jumala, joka ilkkuen murtaa hänen valkoisen muurinsa? Suu ärsyttää häntä. Ympäröivästä tyhjyydestä kiemurtelee esiin sähisevä tunne, jonka hän puristaa syliinsä. Se sulautuu häneen, kirveltää hänen silmiään ja kuiskii omituisia ääniä hänen päässään, suhahduksia, jotka eivät tarkoita mitään ja merkitsevät kaikkea. Raivo, puhdas viha, inho, kaikki ääretön närkästys, pimeä kiukku ja pelko muotoutuu hänen sisällään ja kasvaa kauhistuttavaa vauhtia.

Suu on lopettanut puhumisen, mutta rauha ei kestä. Toinen, se, jonka syntymämerkki yhä häiritsee hänen valkeaa maailmaansa ja jonka silmälasit muistuttavat sameita metsälampia, heiluttelee edessään pientä kirjaa.
- Tässä olisi tällainen opas. Siinä on kaikki, mitä sun tarttee tietää...

Silloin kuuluu jostakin humahdus ja kaikki mustuu hänen päässään.
- Ulos! joku karjaisee. Se on hän.
- Ulos, ulos, ulos, kautta kaikkien perkeleiden, ULOS!!!!! hysteerinen ulvonta purkautuu hänen huuliltaan. Kaksi paria silmiä tuijottaa häntä järkyttyneenä, mutta mikään ei estä sitä nautinnollista vyöryä, joka pulppuaa hänen sisällään, ulottaa lonkeronsa hänen syvimpiin maailmoihinsa ja kaluaa häntä hitaasti hengiltä.

Hän tarttuu pieneen kirjaan, paiskaa sen rappuja alas, täräyttää toista leukaan, kun tämä yrittää tarttua häneen ja paiskaa oven kiinni purkaen siihen koko ruumiin voimansa. Jyrinä kantautuu kellariin asti ja vaikenee äkisti. Hän valuu ovea myöten lattialle, voima paenneena koko olemuksestaan. Hiljaisuus.

On kulunut tunteja, vuorokausia, vuosia. Hän istuu yhä oven edessä. Sydän esittää villiä tanssia hänen rinnassaan. Se syöksyy, rimpuilee ja tekee kipeää. Kipu. Hän sulkee silmänsä. Syvästä, äänettömässä tyhjyydessä kipu on kuin aavistus, hämärä varjo jostain, joka on väreilevänä muodostumassa todelliseksi. Hän tuntee.

Silmät avautuvat lähes itsestään ja ensimmäistä kertaa vuosisatoihin hän katsoo, todella katsoo jotakin. Valkeassa seinässä hänen edessään on halkeama, joka alkaa yhtäkkiä kasvaa. Se laajenee kevyin sykäyksin ja ummehtuneen valkoinen maali leijailee hentoina säleinä kylmälle lattialle.

Seinä katoaa vähitellen halkeaman tieltä, joka ahmii sitä kuin elävä olento, nielaisee suuren kappaleen, pureskelee raa'asti palasiksi ja sylkäisee jätteet ulos. Hän on näkevinään terävät hampaat, painajaismaisen harmaat kuin autio värittömyys sateen valtaamalla taivaalla. Ne ilkkuvat hänelle halkeaman hyisestä pimeydestä, vilahtelevat ja katoavat jälleen yöperhosen tavoin.

Hän sulkee silmänsä uudestaan päästäkseen pakoon valtavaa halkeamaa. Ja silloin hän kuulee äänet. Halkeaman sisältä virtaa pehmeää jyminää, rummut huokailevat sen kiehtovissa syvyyksissä. Ne tuntuvat puhuvan hänelle tuntematonta kieltä, laulavat omaa, humisevaa melodiaansa säälimättä hänen särkynyttä mieltään.

Yhä kasvavan halkeaman edessä hän on alaston ja pieni, mitätön, asunnon valkeiden tuulien riuhtoma ajatus. Mutta rumpujen julmanhellä kosketus muuttuu pyynnöksi, lempeäksi käskyksi, jota hänen on toteltava. Alistunut nöyryys hiipii hänen tyhjyyteensä halkeaman väkevän voiman myötä.

Hitaasti kuin huojuva lilja hän nousee seisomaan. Hän ei näe halkeamaa, mutta tuntee sen vaativan kutsun, rumpujen kiihtyvän tahdin, joka repii häntä puoleensa. Ensimmäinen askel on paljasta tuskaa. Se syöksyy nauraen hänen tyhjään maailmaansa kuin kesytön peto ja murskaa hänen hauraan olemuksensa. Hän lyyhistyy maahan, mutta halkeama ei hellitä ylimaallista otettaan hänen piinatusta ruumiistaan. Rumpujen kumina yltyy pakottavaksi ujellukseksi. Hän kohottautuu käsiensä varaan ja raahautuu halkeaman syliin. Hampaat viiltävät hänen käsivarsiensa ihoa, mustaan ja valkeaan sekoittuu veren ahdistava säihke. Nautinnollinen hurmio lävistää hänen valkean tyhjyytensä ja halkeama nielaisee hänet.

Kun hän herää omituista painajaisista, hänellä on hiki ja korkea kuume. Asunto ei ole enää valkoinen, värit hyökkäävät armotta hänen kimppuunsa. Joku tuo hänelle höyryävää juomaa, mutta hän ei kykene juomaan. Joku katsoo häneen ja hän tuntee, kuinka pisaroita putoaa hänen kädelleen, mutta hän ei kykene liikkumaan, sanomaan, tai tekemään mitään.

Tässä maailmassa hänellä on nimi. Hänellä on pieni koira, joka on kuollut nälkään ja makaa muumiona keittiössä. Hänellä on musta piano, jonka kanteen on keittiöveitsellä raaputettu sanat: Homo homini lupus. Hänellä on korkeita kirjahyllyjä, jotka ovat sylkeneet sisältönsä ympäri asuntoa. Ja tässä kummallisessa maailmassa, jossa kuvat eivät tottele hänen mieltään, hänellä on tunne, että hänet on voitettu.

Hän makaa sohvalla ja joku tarttuu hänen käteensä.
- Älä mene, Linnea, joku sanoo.
Niin, hän on Linnea. Tai ehkä hän oli Linnea, kauan sitten, jossain muinaisessa maailmassa.
- Mitä sulle on tapahtunut? joku kysyy murtuneella äänellä.
Hän yrittää tunnistaa kasvot, mutta tyhjyys leijailee yhä hänen sisällään.
- Oo kiltti ja vastaa. Mä löysin sut kamalassa kunnossa oven edestä, täältä juoksi jotain kummia Jehovan todistajia ulos ja ne valitti jostain hullusta, joka ajo ne tiehensä... mitä sulle on tapahtunu? Ootsä ottanu jotain? Herrajumala, Linnea, älä kuole!
Joku ravistelee häntä, kun hänen silmänsä tahtovat sulkeutua.
- Ambulanssi tulee kohta, Linnea, kuuletko sä?

Kyllä hän kuulee. Hän katsoo ympärilleen liikuttamatta päätään. Valkeus on poissa, kaikkialla on likaa, kuolleita kukkia ja mutaa. Hän muistaa koiran, joka makaa edelleen keittiön nurkassa ja voi pahoin. Tyhjyys riippuu painavana hänen sisällään. Hän tuntee, kuinka hänen ruumiinsa haihtuu hiljalleen pois, kuivuu ja katoaa.
- Linnea pieni... joku painaa päänsä hänen rinnalleen ja nyyhkyttää.

Ja silloin kaikki kirkastuu hänen päässään. Hän näkee itsensä iloisena, kukkien keskellä, hän näkee muita ihmisiä ja hän tuntee kuplivan riemun sisällään. Joku on hänelle rakas ja valkoinen jauhe, jonka tuuli on levittänyt pöydälle, on kuolema. Jolla makaa kuolleena keittiössä, mutta kukaan ei kuole turhaan. Ei kukaan.

Hymy nousee hänen väsyneille kasvoilleen ja koko voimansa ponnistaen hän silittää jonkun tuoksuvia hiuksia. Tämä kohottaa päätään ja he katsovat toisiaan.
- Jolla odottaa, hänen haljenneet huulensa kuiskaavat. Hymy jähmettyy niille kauniiksi kuvaksi ja joku itkee yksin, tyhjässä asunnossa, joka loistaa kuin valkea tähti yön äärettömässä pimeydessä.