Terhi Kylliäinen
Huittinen/Amsterdam



"Olen aloittanut kirjoittamisen noin kolme vuotta sitten. Tekstejäni ei ole julkaistu aiemmin missään, olen kirjoittanut vain pöytälaatikkoon."


Ison Aallon jälkeen


Vesi välkehti montussa. Punaiset säteet taittuivat sen pinnasta ja saivat veden näyttämään polttavalta.

Joku nousi vedestä puristellen hiuksiaan kuivaksi. Se oli Tyttö Viisi. Pienet varpaat, pitkät jalat. Muutamalla askeleella hiekalle pyyhkeen luo. Punainen, kauluksellinen t-paita ja siniset farkut päälle, katse vastarannalle. Sieltä kuului käen kukuntaa ja kaiun vastaus siihen. Niin kuin aina, se tuntui venyttävän aikaa pitemmäksi. Nykyisin äänen kuuli vain harvoin, ja aina silloin hän rauhoittui ja antoi korviensa imeä sitä sisäänsä.

Tällaiset hetket tuntuivat pahimmilta. Olisi tehnyt mieli huutaa; niin paljon hän vihasi kahztsineita, jotka olivat vieneet heiltä - somureilta - liittolaisia valheellisilla lupauksillaan. Oli hän itsekin saanut kuulla kauniita lupauksia, mutta - huolimatta suurestakin houkutuksesta, jota oli tuntenut - hän oli pysynyt sitkeästi omiensa parissa. Vaikka välillä se olikin ollut vaikeaa.

Sen vuoksi häntä kaiversikin niin paljon huhu, jonka mukaan hän olisi luovuttanut tietoja kahztsineille. Joku oli laskenut sen tahallaan liikkeelle, ja siksi hän joutui nyt asumaan karkotusalueella, vaikka oli tehnyt paljon pyyteetöntä työtä tutkimustensa parissa somurien hyväksi.

Ison Aallon vaikutukset tuntuivat kaikkialla. Suurin osa alueen vesistä oli saastunut punaiseksi. Tämä monttu oli ainoa, joka oli onnistuttu puhdistamaan takaisin siniseksi. Vaikkei veden värillä juurikaan ollut merkitystä, oli se kuitenkin haluttu puhdistaa. Haluttiin osoittaa, ettei vielä oltu antauduttu kahztsinien valtaan. Ja että jokin olisi niin kuin ennen.

Tyttö Viisi tuli tänne usein ettei hän unohtaisi, etteivät asiat olleet aina olleet näin. Kukaan ei mitenkään voinut ymmärtää, miten kahztsinit olivat saaneet haltuunsa nykyisen aseistuksensa. Aiemmin niillä ei ollut mitään vastaavaa. Arveltiin, että jonkinlaisia valvontalaitteita ne olivat varmaankin onnistuneet asentamaan ympäriinsä, koska tuntuivat tietävän somurien liikkeet aina kummallisen hyvin.

Viisi kahlasi veteen ja sukelsi pinnan alle rauhalliseen hiljaisuuteen, pakoon kaikkia ongelmia. Hän muisti vieläkin, miten räjähdys oli heittänyt paineaallon heidän päälleen. Kaikki olivat haukkoneet henkeään tuntiessaan, miten hapen sijasta happoa kulkeutui keuhkoihin. Ilma oli muuttunut punaiseksi, sen jälkeen puiden lehdet ja kaikkien iho. Aineen pistävässä hajussa oli ollut jotain liiankin tuttua, mutta sillä hetkellä Tyttö Viisi oli pystynyt ajattelemaan vain pakoa polttavasta kuumuudesta. Onnekseen he olivat olleet puuston reuna-alueella ja pystyneet liikkumaan nopeasti poispäin kuumasta pilvestä, turvaan tukipaikkaansa muiden somurien luo.

Kuitenkaan kaikki eivät olleet selvinneet. Sen hän muisti liiankin hyvin.


Rajoista oli tapeltu jo vuosia. Kallioiden sisällä olevat rikkaudet toivat ahneuden esiin niin somureissa kuin kahztsineissa. Jos rikkaudet saisi haltuunsa, saisi myös suuren vallan.

Ja nyt kahztsinit olivat saaneet haltuunsa jotakin sellaista, mitä he eivät olleet edes kuvitelleet olevan olemassa. Jos he eivät vieläkään onnistuisi valtaamaan somurien aluetta, niin silloin he tuhoaisivat sen, ja niin, ettei sitä haluaisi enää kukaan muukaan.

Monien sattumien kautta he olivat päässeet käsiksi tietoihin ja onnistuneet valmistamaan jotakin näin voimakasvaikutteista. Ja siitä oli kiittäminen vain yhtä, joka ei heidän kiitollisuudenvelastaan edes tiennyt.


Hitaasti...h-i-t-a-a-s-t-i Tytto Viisi tiputti pleuksiidia koeputkeen, johon hän oli jo koonnut neljää muuta ainesosaa. Tippojen ääni kaikui kuuluvasti hämärän laboratorion seinissä. Huoneen ainoan lampun kirkkaan valon alla hän tarkkaili liuosta mikroskoopin linssin läpi. Oli aina yhtä huikaisevaa nähdä, kun toisilleen vieraat aineet alkoivat reagoida keskenään.

Kaunis, sininen savu alkoi nousta putkessa. Äkkiä lasi rikkoontui ja Viisi tunsi kuuman tuulahduksen. Ilmaan jäi leijumaan sininen pilvi, joka vähitellen hajosi eri suuntiin saaden samalla punaisen sävyn. Mitään tällaista hän ei ollut osannut odottaa. Kuumuus, joka oli syntynyt niin pienestä määrästä ainetta...

Viisi haparoi pinsetit hyllyltä ja poimi niillä varovasti yhden lasinpalasen lattialta. Kumartuessaan hän huomasi kätensä saavan äkkiä punertavan sävyn, joka jo seuraavassa hetkessä oli poissa. Kädenheilautus ylöspäin, ja käsi muuttui jälleen punaiseksi. Aine leijui yhä ilmassa, näkymättömänä. Ainoastaan silloin, kun jokin meni punaista pilveä tarpeeksi lähelle, se aktivoitui muuttuen punaiseksi.

Viittä kylmäsi. Tässä oli hänen suuri keksintönsä, mutta pitäisikö siitä kertoa kenellekään. Tiedot olivat ennenkin vuotaneet. Tällä kertaa oli parasta vain siivota jälkensä ja sulkea ovi perässään. Muuten voisi tapahtua mitä tahansa.




Pieni, tarkkaileva silmä korkealla katonrajassa käänsi katseensa rajan toiselle puolelle, mistä sille vastasi suuri hymy.

Silmä oli juuri nähnyt, mitä sen oli toivottukin näkevän.
- Aurelia! Voitto on nyt meidän! Laita käsky eteenpäin! Huomenna, kello yhdeksän nolla nolla, hyökkäys kohteeseen L13. Tehtävä: kohteen turvasäiliöön jätetyn tuotekirjan anastus. Aine kooltaan kuusitoista viisi kahdeksan, materiaaliltaan ruskeaa nahkaa. Toimitettava kokouksessa sovittuun paikkaan.

Käsky kulki ripeästi kerros kerrokselta alaspäin, kunnes se saavutti oikean paikan. Tehtävään valmistautuminen alkoi.