Teemu Koivula
Pori

"Olen Teemu Koivula, 28-vuotias toisten tekemien polkujen tallaaja. Sanojen vääntely on ollut alaani pitkään, paperille aloin kirjoittamaan vasta parikymppisenä.
Aiheet revitään sieltä missä niitä eniten on, elämän pystymetsästä, jossa jopa kuolemasta on löydettävissä hauskuutta, naurusta kaikuu suru ja kaikki tapahtuu täysin epäloogisista syistä.
Tärkein koulutukseni on tullut moninaisilta tahoilta elämän karulla urheilukentällä, unohtamatta perheen kaiken parantavaa voimaa.
Kirjoitusteni tarkoituksena on kuvata epärealistisen realistisesti elämää, käyttämällä hyväksi elämän todellista komiikkaa, pinnan alla vellovaa ironian virtaa."


HALUJA



Katson ulos ikkunastani, näen loskaa keskellä kesää. Aurinko hehkuu vihreänä, pöydällä olevan veitsen terä välähtää valon heijastuessa punaviinin loistellessa teräksen seassa. Päähän sattuu, lintu laulaa. Ärsyttävää lauluaan lurittava räkättirastas, missä se on, ei puussa, siellä on vain mätiä omenia, katson puiston yli, toiseen kiviseen arkkuun, johon on haudattuna satoja kuolleita sieluja, elämänpuun mätiä omenia, viattomia uhreja.

Värit vaihtuvat silmissäni, tapetoiko joku huoneeni uudestaan, koetan seinää, maali on märkää, ei tartu sormeeni. Koetan pyyhkiä maalia irti seinästä, ei se lähde, nyt se on taas erivärinen. Käteen sattuu, tatuointi on epäselvän näköinen. Menen pesemään käsiäni, likaa tulee aina lisää. Turhaa hommaa, lopetan.

Avaan kaksi televisiota, jotka molemmat näyttävät samaa ohjelmaa. Ohjelma vilisee ohi silmieni, en ehdi tajuamaan ohjelman juonta, suljen silmänräpäyksen ajaksi televisiot, viritän uuden kanavan ja lähden ulos.

Rappukäytävä on viinin liukastama, lähes sen peittämä. Lattia on liukas kylttiä ei näy, vaikka itse luistelen märillä lattiakaakeleilla. Ihmisten vastuu on outo käsite, hätäni ei jää huomaamatta, ovisilmien kirkkaat valot sammuvat, epämääräinen huutoni kerää katsojia viimeisen erän seuraajiksi. Aurinkoni mustenee, näen sen ikkunasta, televisiot jäivät päälle.

Otan kiinni kaiteesta, sekin on liukas, kaadun polvilleni. Muistini ei enää pelaa, muistin housujeni olevan siniset farkut, ne olivatkin punaiset. Paita, missä minun paitani on? Joku avaa oven, katsoo ylöspäin, peittää suunsa käsillään, palaa takaisin, sulkee oven. Koputan oveen, miksi minulle ei avata? Horjahdan, olen juovuksissa, tarvitaan lisää cocktailia. Sunnuntaisin on auki vain kioski, siis sinne. Avaan lasioven, kuuluu helähdys, poskeen sattuu, mistä tuo tippui katuun? Katson suu auki ylöspäin, tuuletusparvekkeen ovi on kiinni, joku tappelee, ruokaa lentää katuun, näyttää aivan kyljykseltä, haistan sitä, oksettaa, ei ole hyvän hajuinen. Oudon näköinen pala, nahkaa pinnassa, repaleinen pala. Nostan katseeni ylös, yritän nähdä räkättirastaan. Silmiin sattuu, Jumalan hitsauspillin kirkas valo polttaa verkkokalvooni pieniä reikiä, silmäni ovat 100 denimin sukkahousut, värien tiheäsilmäiset kalastusverkot.

Lapsi tulee pihaan pyörällään, nuollen vanhalta naiselta saamaansa tikkua, himoa silmissä, halua huulissa. Poika laittaa puikon suuhunsa, lukitsee pyöränsä, kävelee kohti minua. Suklaa tahrii pojan huulet, poika katsoo minua. Tervehdin, poika tiputtaa jäätelön, oksentaa. Juoksee pyörälle, ei saa sitä auki. Huudan tarvitsetko apua, poika ei tarvitse, nyt pyörä aukeaa, poika polkee lujaa pois. Apua, apua! Minä voin auttaa sinua, juoksen pojan perään, hän huutaa apua, ei ymmärrä pysähtyä, vaikka minä yritän vain auttaa.

Heikottaa, sylkäisen pois suuhun nousevaa nestettä, suussa maistuu liha ja veri. Katuun jää tumma läiskä. Ääneni on kurlaava, käännyn, valo sattuu silmiini. Mihin kaikki katosivat, vastaan tulee puu, kai se väistää, ei väistä. Kasvoihin sattuu, kosketan kädelläni poskea, pääni on pienempi kuin muistin, hiki valuu poskia pitkin, sattuu. Sylkäisen, kioski näkyy jo, huimaa. Täytyy juoda enemmän, kävelen ovesta, lasinsirut jäävät kenkien alle. Myyjä katsoo minua kauhuissaan, aivan kuin olisin ryöstäjä. Kysyn kuka rikkoi ikkunan, myyjä on hiljaa, ottaa pari askelta katsoen minuun, kääntyy ja poistuu takahuoneeseen. Menen tiskille, kurotan hyllyn yli, huudan. Myyjä ei vastaa, jätän rahat tiskille, otan kuusi pulloa olutta, se saa riittää, jos ei riitä, haetaan lisää.

Sireenit soivat kaukana, onko se poliisi vai ambulanssi, ääni lähenee. Hyvä, saavat ottaa kiinni sen kioskiin murtautuneen elukan. Avaan pullon, otan pitkän kulauksen, sattuu, sylkäisen, taas jää läiskä. Väsyttää, tajunta meinaa kadota.

Seuraan punaista vanaa huoneistoni ovelle, liukastelen matkalla, ovisilmistä vakoillaan taas, ovia ei avata. Avaan yhden, huomaan lattiani olevan sotkuisen, luutaan, laitan kylpyveden valumaan. Tämä sotku ei tunnu vähenevän, päätän mennä kylpyyn, olo on huono, ehkä se kylvyssä paranee. Menen kylpyyn, sireenit soivat yhä kovemmin. Ajan partani, sireenit kuuluvat enää vaimeina, räkättirastasta en kuule. Suljen silmäni.

Ovi kaatuu, sinisessä puvussa oleva mies kerää postimerkit pöydältä, pistää pussiin. Valkopukuiset miehet katselevat ympärilleen, menevät kylpyhuoneeseen, toinen oksentaa, toinen kysyy sinipukuiselta mitä tehdään. Sinipukuinen kysyy onko mitään tehtävissä, valkopukuinen sanoo, ei. Valkopukuiset miehet nostavat paareille ruumista, joka on lasinsirujen ja verisen veden peittämä, toinen poski puuttuu, korva on repeytynyt irti, partakone roikkuu yhä korvalehdessä, joka lojuu lattialla.