Tarja Sipiläinen
Lappeenranta


"Olen lappeenrantalainen kirjoittaja. Aloitin proosan kirjoittamisen keväällä 2005. Enimmäkseen kirjoitan reaalifantastisia novelleja, joissa arki muuttuu kertomuksen edetessä vaivihkaa totuttua ihmeellisemmäksi, oudommaksi.
      Kirjoittajana olen noviisi. Tutkimusmatkani on vasta lähtökuopissaan. Voin vain kuvitella, mitä kaikkea näiltä poluilta löydänkään jatkaessani tätä kiehtovaa harrastusta, joka uhkaa viedä pikkusormen lisäksi käden – ja koko naisen."





Alennusmyynnissä


Heräsin yöllä ainakin viisi kertaa siihen, että olin myllännyt peiton ympärilleni tiukaksi mytyksi, kuin käärinliinaksi. Joka kerta herättyäni oli varma, että kello oli jo soinut, ja olin auttamattomasti myöhässä. Kun kello sitten hälytti viideltä, olin kai unissani painanut stopparin alas ja nukahtanut saman tien.

Olin unessani joutunut keskelle maanjäristystä. Maailma ympärilläni tärisi, minä sen mukana.

”Katie, herää! Kellosi soi jo ajat sitten”, äiti ravisteli minua olkapäästä. ”Sinä myöhästyt.”

”Ei voi olla. Ei tänään!”

Haroin hiukset silmiltäni ja ponnahdin sängystä kuin se olisi liekeissä. Kahmaisin farkut ja neulepuseron tuolilta. Äiti väisti päätään pyöritellen, kun ryntäsin hänen ohitseen aamupesulle.

”Älä hätäile. Kyllä sinä ehdit”, äiti rauhoitteli minua kylpyhuoneen oven läpi. Hänen äänestään kuuli, että hän oli huolissaan.

Kun käännyin kadunkulmasta, näin valtavan ihmisjoukon tavaratalon ovella. Hiljensin vauhtia. Keräsin rohkeutta. Hetken päästä oli päihitettävä nopeudessa ja nokkeluudessa muut odottajat. Sydämeni läpätti kuin lentoon pyrähtävän kyyhkyn siivet. Pakotin itseni rauhoittumaan.

Satapäinen jonottajien joukko seisoi paikallaan hievahtamatta. Oli kuin suurkaupungin sydämessä puhaltava syyspuhuri olisi jähmettänyt odottajat niille sijoilleen.

En voinut olla hymähtämättä. Jonottajat näyttivät aivan kuin heidän jalkansa olisivat juurtuneet jalkakäytävän laattojen väleihin.

Ihmiset olivat pakkautuneet lasiovien eteen tiiviiksi massaksi, jonka hädin tuskin tunnisti eläväksi. Vain muutamat yskäisyt ja lähes huomaamattomat vilkaisut muihin jonottajiin kertoivat heidän yleensä edes hengittävän. Innokkaimmat olivat varmaan saapuneet paikalle jo edellisenä iltana. He olivat halunneet varmistaa itselleen paikat jonon kärjessä. Nyt he olivat vaarassa liiskautua yhä levottomammin liikehtivän väkijoukon jalkoihin.

Puikkelehdin jonon häntäpäässä odottavien ohi, kun heidän huomionsa kiinnittyi siihen, mitä sisällä tavaratalon aulassa tapahtui. Loisteputket räpsähtivät täyteen loistoonsa. Ne sokaisivat kirkkaudellaan hetkeksi lähimpänä seisovien silmät. Joukon levottomuus muuttui kiihkeäksi tönimiseksi. Kiihkon haju; se pyörteili ilmassa ja nousi katuja lakaisevan tuulenvireen mukana korkeuksiin laskeutuakseen sieltä varoittamatta viattomien hartioille, ahdistuksen viitaksi.

Olin hivuttautunut ryhmän puolivälin paikkeille. Katselin varovasti ympärilleni. Joidenkin lähimpänä seisovien otsalla kimmelsi hikikarpaloita aamun viileydestä huolimatta. Fanaattista silmien paloa. He keskittyivät kaikilla voimavaroillaan edessä odottavaan koitokseen.

Liukuportaat nytkähtivät pykälä pykälältä rasahtaen liikkeeseen. Alaspäin liukuvilla portailla näkyi ensin mustuutta säihkyvä nahkakenkäpari. Nykäys nykäykseltä portaat laskivat jonottajien silmien eteen prässätyn työasun: housut, takin, kauluspaidan, koppalakin, joka oli painettu korkealle otsalle, tuuheiden kulmakarvojen ylle.

Vartija liikkui kiireettömin askelin, välittämättä nyt toimintaan heränneen väen äänekkäistä vaatimuksista avata ovi välittömästi. Hän kumartui neuvontapisteen palvelutiskin alle. Kuului summeriääni ja ovet naksahtivat auki.

Alennusmyynti oli alkanut.

Alkoi kaaosmainen rynnistys, jossa ei tunnettu sääntöjä. Armoa ei annettu. Tässä taistelussa ei otettu vankeja, eikä korjattu haavoittuneita taistelutantereelta.

Syke kiihtyi. Eteenpäin vellova massa tempasi mukaansa. Ajoittain tuntui, kuin jalkani eivät olisi koskettaneet lattiaa ollenkaan.

Ihmiset tunkivat aulan läpi portaisiin. He käyttivät kyynärpäitään tehokkaasti etenemisessä, edessä hidastelijat blokattiin tylysti sivuun. Sain niin monta iskua ja kolhua matkan varrella, että epäilin illalla olevani mustelmilla päästä varpaisiin. Muutama lisäsentti ja lisäkilokin olisi ollut paikallaan; hentona satakuusikymmentäsenttisenä olin jäädä itseäni kookkaampien jalkoihin.

Ehdin nopeimpien joukossa yläkerran tehokkaasti ilmastoituun myymälätilaan. Eteemme avautui paratiisimainen näkymä. Kristallisina hohtavat myyntivitriinit täyttivät tilan. Lasikot olivat sotilaallisessa järjestyksessä, jokaisen vitriinin yläpuolella riippui kattoon ketjuilla kiinnitetty neonkyltti, joka kertoi vitriinin sisällön.

Hain katseellani oikeaa kylttiä.

Hyökyaaltona vellova joukkio hajaantui tyrskyinä vitriinien ympärille. Ihmiset aloittivat innokkaan penkomisen. Ahneimmat keräilivät sylinsä täyteen metallisia laatikoita, joihin tuotteet oli pakattu. Tämä sai aikaan valtavan valitusryöpyn muilta asiakkailta. Oikean tuotteen löytyminen oli alennusmyyntiin saapuneille tavoite, josta kukaan ei ollut valmis tinkimään. Ja lopulta kukin asiakas sai ostaa ainoastaan yhden tuotteen.

Eri puolilla salia syntyi käsirysyjä. Ne kiihtyivät nopeasti kiistoiksi, joissa haukkumasanoja ei sensuroitu eikä säästelty. Meteli ylitti rajan, jossa herkimpien korvia alkoi särkeä.

Ihmispaljous, oudot hajut, äänet ja jännitys saivat polveni notkahtelemaan. Pysähdyin hetkeksi tasaamaan tunteitani. Piti rauhoittua, heti. Kiihtyminen ei tehnyt minulle hyvää.

Otin itselleni oman tilan. Sisään, ulos, sisään, ulos – hengitin syvään, hitaasti ja rauhallisesti. Tunsin sydäntäni puristavan nyrkin höltyvän.

Heikoimmat pyörtyilivät tuoksujen, äänten ja väenpaljouden pyörteessä. Heistä ei välittänyt kukaan; jokainen sai tulla toimeen omillaan. Vuotuinen alennusmyynti oli monelle ainoa mahdollisuus parantaa elämänlaatuaan. Kukaan paikalle tulleista ei ollut valmis antamaan helpolla periksi.

”Minä näin sen ensin!” viisissäkymmenissä oleva nainen kirkui minulle vyöryessään nappaamaan käsissäni olevaa tuotetta.

Olin juuri löytänyt haluamani laatikon. Se oli tiukasti otteessani.

Naisen kaksoisleuka väpätti pelottavan lähellä kasvojani ja hänen kasvonsa punoittivat hikihelmien peittäminä.

”Tämä on minun”, tiuskaisin ja tiivistin samalla otetta laatikosta. Arvasin kasvoiltani huokuvan itsepäisen ilmeen, jonka vanhempani niin hyvin tunsivat. En aikonut antaa periksi tuumaakaan.

”Vain minun kuolleen ruumiini yli”, kilpakumppanini vastasi leukapielet kireinä.

”No, sitähän ei varmaankaan tarvitse kauaa odottaa”, letkautin. Virnistin vinosti ja arvioin naista katseellani jatkaessani:

”Eikä tämä sitä paitsi sinulle sovikaan. Olet liian vanha.”

Kuhina ympärillämme oli yltynyt infernaaliseksi. Ilmastointilaitteet eivät viilentäneet ilmassa paksuina laattoina väreilevää kuumuutta. Siinä saattoi haistaa kitkerän pelon, kiihkeän taistelutahdon, voitonhalun.

Vuotuiseen alennusmyyntiin osallistui enimmäkseen vähävaraisia ja elämän laitapuolen kulkijoita. He olivat tottuneet taistelemaan oikeuksiensa puolesta, kuten minäkin. Ihmiset huusivat suoraan toistensa suuhun, nyrkit heiluivat. Mellakka ei ollut kaukana.

Tuijotimme taisteluparini kanssa toisiamme. Emme kiinnittäneet huomiota ympärillämme tungeksijoihin. Katseemme lävistivät ilmaa ja osuivat maaliinsa pistävinä kuin tikat häränsilmään. Tämä oli kaksintaistelu. Laatikko oli vitriinin viimeinen; voittaja saisi pitää sen.

Äkkiä naisen kasvot valahtivat harmaiksi. Hän alkoi vajota kohti lattiaa, yhä tiukasti laatikkoa puristaen. Hänen otteensa herpaantui sormi sormelta, punaiseksi lakatut kynnet repeytyivät, ne raapivat kirskuen metallilaatikon lukittua kantta. Kun naisen pää kosketti marmorilattiaa, hän oli hengetön.

Tuijotin hämmästyneenä edessäni lojuvaa naista. Taisin olla hysteerinen; tilanteen karmeudesta huolimatta tirskahdin. Kuollut näytti kukkamekossaan harmaata lattiaa vasten kallion päällä kukoistavalta kukkakedolta. Seisoin hetken paikoillani tietämättä, mitä tekisin. Mylläkkä oli kasvanut niin rajuksi, ettei kukaan näyttänyt kiinnittävän tapahtuneeseen huomiota. Hetken epäröityäni käänsin selkäni kuolleelle kilpakumppanilleni ja kävelin suorinta tietä kassalle. Olin lehdistä lukenut, että tällaiset tapaukset eivät olleet alennusmyynnissä harvinaisia.

Kassa pyyhkäisi laatikon kyljen koodia lukijallaan. Näyttöön ilmestyivät numerot: 5 000 dollaria. Kassaneiti naputti koneelle alennusprosentin.

”2 500 dollaria, veloitanko tiliänne vai maksatteko luotolla?”

Kaivoin olkalaukusta luottokortin ja ojensin sen kassalle.

Ulko-ovelle kävellessäni vilkaisin vielä luottokorttitositetta. ”Sydän, toimiva, 2 500 dollaria”.

Hymyilin ovella vahdissa seisovalle vartijalle. Askeleeni oli kevyt, kun suuntasin ulos tavaratalosta. Minua laulatti. Vilkaisin kelloani ja huomasin, että ehtisin vielä käväistä matkan varrella Starbucksilla. Tunsin ansainneeni ison mukillisen vahvaa cappuccinoa. Voitonkahvit, hymähdin.

Tukeva muovikassi, johon minulle elintärkeä ostos oli pakattu, heilahteli iloisesti askelteni tahdissa. Irvistin mielikuvalleni äskeisessä tiimellyksessä tapahtuneesta tilanteesta. Kaksi miesasiakasta oli havitellut samaa laatikkoa. Se oli livennyt molempien käsistä ja pudonnut räsähtäen kivilattialle. Laatikon lukitusmekanismi oli tärähdyksestä ponnahtanut auki ja sen sisältö oli pursunut ulos. Tummanpunaisen vihertävät munuaiset olivat levinneet vaalealle lattialle niljakkaaksi mönjäksi, johon ohi rynnistänyt nainen oli liukastunut.

Lävitseni kulki puistatus. Kiedoin hartiahuivin tiiviimmin ympärilleni. Nyt en saisi vilustua. Kahden tunnin kuluttua minun täytyisi olla klinikalla.