Toni Aho
Oulu

Toni Aho on 25-vuotias oululainen juuri valmistunut lääketieteen lisensiaatti, joka on kirjoittanut aktiivisesti kymmenkunta vuotta. Kohtaamisia -sarjaa julkaistaan kaikille Suomen lääkäreille ja lääketieteen opiskelijoille tulevassa Nuori Lääkäri -ammattilehdessä, jonka toimituskuntaan Aho kuuluu. Muuten Toni Aho on julkaissut ainoastaan internetin välityksellä.

Kohtaamisia: Synteettisten elämysten klubi


Päivystysvastaanotolleni on saapunut äreä nuorimies, joka ei yön pimeimpiä tunteja kavahda. Niin kiihkeä tarve potilaallani on ollut asioitaan toimittaa, että hän on ehtinyt sisään marssiessaan särkeä yhden odotushuoneen ikkunoista ja kaataa vieläpä kaksi tyhjää potilasvuodettakin.
En ole ennättänyt nukkumaan sinä yönä vielä minuuttiakaan, ja mielialani on kaikkea muuta kuin vastaanottavainen astellessani miestä tapaamaan. Mutta heti nähdessäni vastaanottoavustajan kauhunsekaisen ilmeen valpastun ja kerään itsehillintäni rippeet. Vedän liukuoven auki ja nenääni tulvahtaa vastenmielinen löyhkä - lauantaiyön päivystyksistä jo entuudestaan minulle tuttu: viinaa, kehoneritteitä, saastaa. Potilas makaa tutkimuspöydällä nuhjuisissa verkkareissaan tukka hapsottaen - keltainen katse seuraa sumeana liikkeitäni.
- Hyvää päivää, kättelen aivan asiallisesti. Kämmeneeni tarttuva liha on veltto ja kalpea, ja sitä tarjoava kyynärvarsi kauttaaltaan sinertävillä juosteilla, verenpurkaumilla ja neulanjäljillä. Paitsi kylmä on tuo raaja holtiton ja nopealiikkeinen tavalla, jossa jotakin arvaamatonta ja siksi pelottavaa, ja vedän käteni takaisin hieman säikähtäneenä.
Kiertelen hänen ympärillään odottaen, mutta miehen katse tuntuu välttelevän ylimielisesti ja hänen suustaan kuuluu vain epäinhimillistä korinaa. En anna sen hämmentää minua, sillä tunnen nämä tapaukset hyvin ja miltei sataprosenttisella varmuudella mitä heidän kaltaisensa vailla. Sen sijaan käytän aivojeni resurssit varmistamaan selustani: silmäilen huoneesta avautuvia pakoreittejä ja hänen kätensä ulottuvilla olevia aseeksi soveltuvia instrumentteja - mihin suuntaan väistäisin, mikäli potilas tekisi yllätyshyökkäyksen minua kohti. Lopulta pyydän häntä kertomaan ongelmansa.
Mutta hän ei ehdi lausua sanaakaan, kun molemmat alaraajat alkavat jo nykiä - ne notkahtavat suoriksi kuin kaksi piiskan siimaa. Keskivartalo ojentuu aaltomaisella liikkeellä, joka leviää samanaikaisesti niskaan ja molempiin käsivarsiin, ja lyhyen mutta sitäkin irvokkaamman hetken ajan hän näyttää kuivalla maalla sätkivältä turskalta.
Kun lyhyt kohtaus on ohitse, alkaa hän viimein mumista ja sopertaa jotakin kaipaamistaan lääkevalmisteista - diatsepaameista, naltreksoneista, tiopentaaleista ja opioideista suoltaen farmakopeaa, jonka ei pitäisi tavalliselle maallikolle merkitä yhtään mitään. Mutta tämä mies tuntuu tietävän tarkkaan, mistä on puhumassa, eikä suostu hievahtamaankaan tutkimuspöydältä, ennen kuin on saanut mukaansa haluamansa reseptit.
Avustajani, josta on tullut lukuisten yhteisten päivystysöiden jälkeen miltei ystäväni, katsoo minua odottaen ja olkapäitään kohauttaen. Pyydän häntä antamaan potilaalleni injektion lihasrelaksanttia, ja muutos, jonka lääke saa miehessä aikaan, on silmiinpistävä. Hän rauhoittuu hetkessä; raajojen nykiminen lakkaa ja silmien mielipuolinen kiilto muuttuu mattapintaiseksi.
- Haluan lääkkeeni, hän sähisee avustajani ojentaman alkometrin pillin lävitse. Mittari kipua asteikon ylimmälle viivalle, mikä ei ole mitenkään harvinainen ilmiö tuon päivystyshuoneen seinien sisällä.
- Oletpa saanut itsesi melkoiseen kuntoon, virkon miehelle mahdollisimman tyynesti, kun autan häntä riisuutumaan. Sydänlihas lintuhäkkiä muistuttavassa rintakehässä läpättää vimmaisena ja osin epäsäännöllisenä. Amokjuoksu on surkeaa kuultavaa, ja pudistan päätäni laskiessani stetoskoopin takaisin taskuun.
Miehen laiha keho on kierrejousi ja vetäytynyt pöydällä luonnottomaan asentoon. Sieltä jostakin minua katsoo kireän nahan verhoama pääkallo silmämunineen - janoiset aivot odottavat kärsimättömänä. Niille minä voisin aivan yhtä hyvin olla jumala itse - tuo ylempi voima, joka suo elämän ja ainoan syyn niiden koko olemassaololle.
Hänen lukemattomat hermosolunsa ja yhteydet niiden välillä ovat antaneet hänelle hänen ihmisyytensä. Tuota neuronilonkeroiden muodostamaa naruvyyhtiä, jossa jokaisella kiemuralla ja liitoksella on oma merkityksensä, tulisi vaalia kuin arvokkainta lahjaa.
Mutta siitä huolimatta hän on päästänyt sen rapistumaan pelkäksi ongelmajätelaitokseksi, kemikaalien krematorioksi. Verisuonet, joita pitkin hänen elämänsä joskus virtasi vuolaana nektarina, ovat nyt muuttuneet hauraiksi letkuiksi. Ja niillä on ainoastaan yksi tehtävä: lorottaa myrkyt kohteeseensa. Siinä hän nyt vapisee ja katsoo ahnaasti lääkekaappia, kieli suupieliä lipoen. On kuin mies olisi lukenut ajatukseni:
- En minä aina ollut tällainen, hän sanoo yllättäen miltei anteeksipyytävällä sävyllä. - Mutta minkäs nyt enää tässä vaiheessa teet? Nyt on jo liian myöhäistä. Anna lääkkeeni, ole kiltti ja anna! Jos en saa niitä, kuolen tänä iltana - tiedän sen. Kuolen! Et kai halua sitä omatunnollesi?
Mieleni tekisi kysyä, eikö se olisi jo parempikin - sehän se kaiken tuskan lopettaisi - mutta se ei tunnu sopivan lääkärin repliikiksi ja hillitsen itseni. Huokaan tuskastuneena ja ärtyneenäkin.
Inhoan kahden vaiheilla olemista. Pakkohoitoon häntä ei tässä tilassa saisi. Putkaan häntä ei taas uskaltaisi sulkea kouristusten vuoksi. Oireisiin on olemassa vain yksi täsmälääke - juuri ne huumausaineet ja myrkyt, joita hän on tullut kinuamaan.
Pohtiessani eri vaihtoehtoja on narkomaani käynyt raukeammaksi. Hän katsoo minua vaitonaisena hetken ja väläyttää sitten rispaantuneen hammasrivistönsä:
- Tiedätkö mitä? Minulla oli ennen ammattikin. Olin farmaseutti. Voitko uskoa?
Hymy on veltto ja jotenkin väkinäinen kaidoilla kasvoilla - kuin se syntyisi pelkistä kasvolihaksista eikä niitä liikuttelevista hermosoluista. - Sekoitin litkut ja pulverit ja myin pillerit ja voiteet. Tiesin kaiken lääkkeistä ja mihin tarkoitukseen ne sopivat, mutta tiesin myös, mitkä lääkkeet olivat vaarallisia ja mitä taas käytettiin väärin. Mutta siitä huolimatta se ei estänyt minua myymästä ruiskuja ja neuloja heille, jotka olivat niihin koukussa. - Tietenkään, hän jatkaa ironisella sävyllä, - kunnes itsestäni tuli heidän kaltaisensa. Kauan siinä ei mennytkään. Hän hymähtää hieman. - Mutta se taas oli tyystin oma valintani.
Avustajani on juuri kiinnittänyt hänen rintakehälleen EKG-elektrodin, mutta hän paiskaa sen lattialle yhtäkkiä miltei vihaisena: - Luuletko, että olen jotenkin sinua onnettomampi? Minä, jonka onni ei ole riippuvainen arkielämän epävarmuustekijöistä? Onko sinulla pienintäkään aavistusta, kuinka pienellä rahalla ja vaivalla saan euforiani? Sen tähden minun ei tarvitse asettua kilpailuasemaan, vaarantaa henkeäni tai tehdä päivätyötä. Ojennan vain setelini ja elän, elän!
- Tuskin sinulla on hajuakaan siitä, mitä todellinen nautinto on, hän jatkaa pilkallisesti naurahtaen. - Vain minä ja kaltaiseni tiedämme sen. Eikä mikään voi vetää sille vertoja, ei mikään tässä ulottuvuudessa!
- Se on kun joka ainoa kehostasi löytyvä mielihyväreseptori aktivoituu yhdessä lyhyessä hetkessä. Nouset taivaaseen, syleilet pilviä ja kuolemattomuutta... se on hetki, jonka vuoksi tiedät syntyneesi - yksikin sellainen kokemus näyttää sinulle elämäsi tarkoituksen. Eikä mikään tunnu sen jälkeen enää miltään. Mitään suurenmoisempaa ei ole olemassa eikä tule olemaan. Mutta kun sen on kokenut, edes yhden ainokaisen kerran, viettää koko loppuelämänsä yrittäen päästä kokemaan sen uudelleen yhtä kokonaisvaltaisena.
Mies kaivaa housuntaskustaan esiin muovikotelon ja ottaa sen sisältä pienen tabletin sormiensa väliin. Hän alkaa tarkastella miettiväisenä sitä loisteputken valoa vasten.
- Mitä kaikki ympärillämme on, sitä tuskin kukaan pohjimmiltaan tietää. Eikä meidän tarvitsekaan. Mutta siinä, millaisena me sen koemme, on kyse pelkästään kemiasta. Aistimukset, elämykset ja kokemukset - kaikki ne ovat ainoastaan kemiallisia reaktioita aivoissamme. Hän vetää pillerin suuhunsa ja katsoo nielaistessaan minua sumuverhonsa takaa merkillisen tyynenä - kuin unohtaneena, miksi ylipäätään alunperin tuli vastaanotolle.
- Meillä oli tapana viettää paljon aikaa yhdessä - minulla ja muutamalla kollegallani. Pidimme eräänlaista kerhoa, jonka nimesimme synteettisten elämysten klubiksi.
- Päätavoitteenamme oli kerhomme nimen mukaisesti kokeilla erilaisia psykotrooppisia aineita. Tarkoituksena ei suinkaan ollut nautinto vaan tiede - pyrimme tietoisesti asettumaan tavanomaisen narkomanian yläpuolelle. Pidimme tarkkaa kirjaa vaikutuksista, joita eri yhdisteet saivat keskushermostossa aikaan. Kohteenamme oli tunne-elämän koko kirjo; epämiellyttävät kokemukset olivat meille yhtä merkittäviä kuin miellyttävätkin. Olimme vakuuttuneita siitä, että on olemassa yhdistelmiä, joilla on mahdollista simuloida tunne-elämän kaikkia tiloja.
- Teimme joitakin hyvin merkittäviä, kenties ainutlaatuisia havaintoja. Muun muassa suoneen annetulla efedriinin ja meskaliinin seoksella saa aikaan tunnetilan, joka on hyvin lähellä pelkoa, mikäli ensin on nauttinut muskariinipitoisia sieniä. Liittämällä mukaan vielä pienen annoksen amfetamiinia ja jotakin hallusinogeeniä, lähestytään raivoa tai pakokauhua riippuen eri lääkeaineiden suhteista toisiinsa.
- Niin ikään ei liene yllättävää, että yhdistämällä morfiinin kaltaisia lääkeaineita tiettyihin narkootteihin ja piristeisiin on mahdollista jäljitellä mielihyvän eri tiloja. Löysimmepä jopa orgasmia hyvin läheisesti muistuttavan elämyksen - ja eräänkin yhdistelmän, joka synnytti olotiloja, jotka lähentelivät rakastumisen kokonaisvaltaista tunnetilaa.
Mies pitää pienen tauon, haroo rasvaisia kiehkuroitaan haparoivilla kädenliikkeillään. Hänen silmiinsä on jälleen syttynyt tuo kiihko, mielipuolinen -luonnottoman maaninen.
- Mutta sekään ei ollut mitään verrattuna siihen, mihin yhtenä päivänä törmäsimme - aivan sattumalta, hän jatkaa ääni väristen. - Siksi tulin tännekin, hakemaan siihen tarvittavia valmistusaineita. Yhdistelmän rinnalla heroiinikin on vain pieni pisara tavallisessa kuolevaisuudessa, elämän ohikiitävyydessä...
- Sellaista emme koskaan voineet kuvitellakaan olevan olemassa. Se on tunnetila, joka oli meille kaikille täysin uusi ja entuudestaan tuntematon - kuin täysin uusi väri koko spektrissä. Kuin valkoinen - tuo satumainen sekoitus sateenkaaren jokaista sävyä...
- Sen täytyy olla jotakin, joka on tavallisesti meidän ulottumattomissamme, mutta jonka luokse johtavan portin sattumalta avasimme. Se on ehkä jotakin sellaista, mihin pystymme vain aivan erityisissä olosuhteissa - kenties niinkin erityisissä, että se on mahdollista kokea luonnollista tietä vain kerran, yhden ainoan kerran.
Narkomaani on hetken hiljaa, haukkoo henkeä puhetulvan uuvuttamana. Hän katsoo minua anovalla katseellaan ja hieroo toisella kädellään kyynärtaipeensa tulehtunutta pintalaskimoa.
- Muistatko heitä, jotka käväisevät rajan tuolla puolen? hän kysyy hiljaa. - Heitä, joiden kohdalla kaikki toivo on menetetty, mutta jotka kuitenkin - vastoin kaikkia odotuksia - palaavat kuolleista takaisin keskuuteemme hämmentyneinä, mutta lopullisesti muuttuneina? Nuo ihmiset ovat harvinaisia poikkeuksia, mutta tiedämme heitä olevan olemassa. Ja he ovat yhtä mieltä ainoastaan yhdestä seikasta.
- Ja se on: sitä ei voi sanoin kuvailla. Se on itse koettava. Mutta sen jälkeen enää mikään ei ole entisellään.