Maarit Patrikainen
Tampere

Suvisunnuntai

Talo on vanha ja ränsistynyt, kaksikerroksinen. Sade oli piiskannut ulkolaudoituksen pehmeäksi ja ikävän harmaaksi, aika ja routa painaneet ikkunat vinoon. Särkyneet ruudut oli paikattu erivärisillä pahvinpaloilla.

Keskellä pihaa makaa mies selällään, selvästi tajuissaan ja silmät auki, mutta täysin liikkumatta. Talosta kantautuu huutoja ja kirouksia, kolahduksia, jysähdyksiä ja särky- vän lasin helinää. Toisen kerroksen ikkunasta työntyy esiin naisen pää. Yläruumista verhoavat lukemattomien pesukertojen likaamat ja kauan sitten elastisuutensa kadottaneet rintaliivit yrit- täen turhaan pitää pursuavat rinnat sisällään. Naisen raivosta palavat silmät kohdistuvat pihal- la makaavaan mieheen, kädet harovat ilmaa hurjistuneina, ja hän huutaa, käheästi ja kovaa:

- Saatanan mulkku, missä se mun viinapulloni on?

Mies ei avaa suutaan, ei liikahda. Räpäyttää silmiään vain kerran. Kolahdukset ja kiroukset jatkuvat. Mies makaa hiljaa yrittäen kuulla kaukaisten kirkonkellojen kaiun. Hän antautuu helteisen sunnuntain raukeuteen ja jää odottamaan virkistävää tuulenhenkäystä.

Talon muut asukkaat astuvat ulos asunnoistaan yksitellen, kokoontuvat maassa makaavan miehen ympärille auringonpaisteeseen. Kiljukanisteri kiertää kädestä käteen, suusta suuhun. Yläkerran ikkunasta lentää muovikassillinen tyhjiä pulloja ja hajoaa räsähtäen sirpa- leiksi, sitten kumisaapas, kattila.

- Onks kellään sätkäpaperia?

- Tietty. kääräses mulle kans.

Kasa miehen vaatteita leijailee alas, levittyy soralle.

- Onks tohon naapuritaloon muuttanu joku, ku siellon verhot ikkunoissa?

- Joo, eilen ne tuli. Kattelin, ku kantovat tavaroita. Vaikka ei niillä paljo ollu. Iso kasa patjoja ja lauma mukuloita. Ei eres telkkaria.

- Ai saatana, ne on jotain lahkolaisia.

- Mää en kyllä rupee mitään virrenveisuuta ja saarnanpolotusta kuunteleen.

Yläkerran meteli oli tauonnut. Nainen ilmestyy ikkunaan sylissään kasa porno- lehtiä ja alkaa repiä sivuja irti. Silikonitissit lentävät haarat levällään tuulen mukaan.

- Toivottavasti ne osaa pitää kakaransa kurissa.

- Joo ja hiljaa. Ei mekastavia tenavoita kukaan jaksa kattella.

Poliisiauto kääntyy pihatielle. Kaksi poliisia nousee autosta rauhallisesti, terveh- tii pihassa olijoita ja astelee taloon. Sisällä tavarat sinkoilevat räsähtäen seiniin.

- Mua ette kyllä vie mihinkään, mää en lähe, saatana!

- Koitas ny Leena rauhottua. Pistät puseron päälles niin mennään.

- Pistä itte puseros, perkeleen kenokaula. Mää en kotooni lähe.

Poliisit kantavat potkivan, kiljuvan, kiroilevan ja sätkivän naisen auton takapen- kille. Katseet seuraavat auton lähtöä ilman uteliaisuutta, välinpitämättöminä. Kiljukanisteri kulkee suusta suuhun, kädestä käteen.

Mies nousee makuulta istumaan, hieroo selkäänsä.

- Tairan käyrä kusella.

Hetken kuluttua hän palaa nurkan takaa, viinapullo kädessään ja kapuaa kotiinsa. Alkaa olla liian kuuma maata auringossa.




Alpo

- Alpo perkele, avaa ovi ny! Mää tien, että sää oot siellä.

Kari oli takonut ovea kauan ja äänettömyys sai hänet suuttumaan.

- Jumalauta Alpo! Mää tarvin rahani tänään, ala tulla avaan.

- Se on sammunu, saatana. Kari mutisi kiukkuisena itsekseen.

Kari tempaisi kahvasta kaikin voimin ja ovi lennähti saranoiltaan. Sisältä tulvahti kitkerän kusen haju. Tupakantumppien ja väljähtyneen kaljan tunkka. Hapanta ja karvasta.

Kompasteltuaan vaatemyttyjen ja lehtikasojen ohi peremmälle Kari pysähtyi. Huo- neeseen oli kasattu röykkiöittäin tavaraa, laatikoita oli hujan hajan ja pinossa. Kari joutui pin- nistellen katsomaan joka neliömetrin erikseen erottaakseen kaiken sotkun seasta miehen käden tai jalan.

- Turha homma, ei se täällä oo. Lähteny karkuun, paskiainen.

Kari kääntyi jo lähteäkseen, kun hetken mielijohteesta kurkisti vessaan. Alpo ma- kasi pytyn edessä, kasaan lysähtäneenä, housut kintuissa. Paljas takamus valkoinen ja kurttui- nen, silmät ja suu auki. Viimeinen huuto oli jäykistynyt suupieliin.

- Jaaha. Tuli sulleki lähtö sitte. Onneton juoppolalli.

Kari oli kaivanut kännykän taskustaan ja näppäili jo hätänumeroa, kun yhtäkkinen ajatus sai hänet muuttamaan mielensä. Hän kurkisti käytävään ja todettuaan sen tyhjäksi palasi huoneeseen. Huolellisesti hän kävi läpi tavarat ja poimi taskuunsa kaiken, minkä saattoi huo- maamatta kuljettaa pois. Saalis oli laiha: pari rannekelloa, kultainen taskukello, rahaa viisisa- taakolmekymmentäkaksi markkaa ja viisikymmentä penniä. Pankkikirjansa Alpo oli piilottanut hyvin, Karin oli luovuttava etsinnöistä. Rapusta kuului kolinaa.

Tiina kompuroi ylös askeleen kerrallaan, raskaasti huohottaen. Molemmissa kä- sissä täysinäinen kaljakassi. Hän seisahtui repsottavan oven eteen.

- Mitäs täällä tapahtuu?

- Alpo vetäs viimesen känninsä. Tuolla se makaa hengetönnä paskahuusissa. perse paljaana. Meekkö kattoon?

- Mitä mää sellasta kattoon menisin. Velttoja vehkeitä näkee tarpeeks elävilläkin ukoilla.

Tiina jatkoi matkaansa yläkertaan. Huohotus ja räkäinen nauru kaikuivat seinistä.

Ambulanssimiehet nostivat Alpon käytävään ja jättivät makaamaan keskelle kul- kuväylää. Asukas toisensa jälkeen kulki Alpon ohi, kuka lähdössä, kuka tulossa. Kari seisoi vieressä vartiopaikalla ja odotti tilaisuutta jatkaa etsintöjään. Lääkäri tuli, totesi kuolleeksi ja meni. Poliisit tutkivat asuntoa hetken, ottivat ylös nimet ja kyselivät omaisista. Kukaan ei osan- nut kertoa, useimmat eivät tienneet edes Alpon sukunimeä.

Alpo oli ollut synkeä ja jähmeä mies, elänyt hiljakseen. Yksin. Teki kauppaa, kun oli selvänä. Muulloin vain istui asunnossaan ja joi. Ryyppykavereita ei huolinut, ettei tarvinnut jakaa juotavia. Pihi mies.

Viereisen asunnon ovi raottui ja Tuula kurkki käytävään.

- Mitä Alpolle on tapahtunu?

- Nääthä sää ny ittekin, kuollu se on. Mää sen löysin, Kari vastaa.

- Täällä ei kukaan tie sen omaisista. Onko sillä edes muijaa ollu?

Tuula hymyili lempeästi.

- Kyllä Alpo naisen päälle ymmärsi. Ja on sillä tytärki Joensuussa. Eeva. Suku- nimee en tie, jos on naimisiin menny. Kolme vuotta sitten Alpo sen viimeks tapas.

Ruumisauto peruutti ulko-oven eteen ja poliisit tekivät lähtöä. Kari seisoi pai- kallaan hievahtamatta. Tuula katsoi jokaiseen vuorollaan.

- Eihän se Alpo mikään mukava mies ollu eikä ainakaan merkittävä, mutta ihmi- nen se oli kumminki. Ei se olis halunnu vehkeitään näytellä jokaiselle ohikulkijalle.

Toinen poliiseista kumartui vetämään Alpon housut ylös. Hiljaisuudessa ruumis kannettiin pois.