Reeta Eloranta
Tampere


Sumu


Sumu alkoi vaivata meitä heti kylpyhuoneremontin jälkeen. Vastustin sinisiä kaakeleita alusta lähtien, mutta Markus ei kuunnellut. Saimme aiheesta aikaan päivänmittaisen katkeran mykkäkoulun. Minä olin se, joka lopulta antoi periksi. Pian sen jälkeen siniset savuvanat alkoivat kiemurrella kylpyhuoneesta ensin eteiseen ja siitä makuuhuoneeseen. Pari viikkoa yritin toiveikkaasti tuulettaa niitä pois niin, että jouduimme nukkumaan villapaidoissa, mutta marraskuun ensimmäisenä päivänä Markus teippasi ikkunat kiinni ja asunnon ilma sai rauhassa jatkaa sinertymistään.

Niinpä heräsin jälleen pää kivistäen ja keuhkot täynnä sinistä sakkaa. Savun nahkea, imelä haju oli kyllästänyt sänkyvaatteet ja työnsin ne inhoten sivuun. Vaaleanpunainen Minni Hiiri hymyili yöpöydällä ja kertoi, että olin jo melkein myöhässä. Parvekkeen oven alta uhkui kylmää varpaille ja paljaille säärille, mutta sänkyyn en voinut jäädä. Markus oli jo noussut ja kolisteli keittiössä. Koko asunto tuoksui nihkeälle kaakelisavulle ja seinät sinersivät pahemmin kuin ennen. Kävelin yöpaidassani suoraan parvekkeen ovelle ja avasin sen Markuksen nenän edestä.

- Tänään on pakko taas siivota. Ei tässä ole mitään järkeä, Markus. Kaakelit on pakko vaihtaa.

- Mehän maksetaan vielä sitä edellistäkin remonttia. Ne on ihan kunnossa. Ja pistä se ovi kiinni, tänne jäätyy jo muutenkin.

Työnsin oven kiinni. Markuksen äänestä kuulsi uhka, jota en ennen ollut kuullut.

- Mä olen tosissani. Siinä savussa on pakko olla jotain. Joka aamu päätä särkee enkä saa kunnolla henkeä. Ja lattiat pesin toissapäivänä, ja taas pitäisi luutata, kaikki pinnat on sinistä nöyhtää täynnä.

Markus urahti hampaittensa välistä.

- Et sä voi olla noin lapsellinen, että vieläkin valitat niistä. Siniset ne on ja sinisinä pysyy.

- No ei kai se nyt väristä ole kiinni. Mä puhun tästä saastasta jossa me eletään. Se ei voi olla terveellistä. Sitäpaitsi sitä tulee joka päivä enemmän ja enemmän ja mä tukehdun kohta!

Markus istui outo ilme kasvoillaan ja oli kerrankin hiljaa. Sumupilvien ilmestymisen jälkeen myös Markus oli alkanut muuttua. Hätkähdin usein hänen ilmettään. Kaikki tutut piirteet tuntuivat pyyhkiytyneen pois ja jättäneen jäljelle vieraat ja vihattavat kasvot. Hänen olemukseensa oli tullut jotain avutonta ja luotaantyöntävän pientä, ja vaikka olisinkin antanut melkein mitä vain lievittääkseni hänen oloaan, en kyennyt enää edes koskemaan häneen. Hänen avuttomuutensa pelotti minua. Istuuduin lepytellen kapean pöydän ääreen ja maistoin varovasti hänen kupistaan.

- Hyvää kahvia.

Markus katsoi minua silmiin muttei hymyillyt.

- Ajattelin tehdä vahvaa.

- Hyvä vaan, en saanut nukuttua kunnolla.

Join toisella kulauksella kupin melkein tyhjäksi. Kofeiini valui vatsaan ja kiertyi jomottavaksi keräksi niskanjuureen. Istuimme hiljaa. Joka henkäyksellä sininen savu luikerteli sieraimistani sisään ja solmuuntui elimistööni. Markus tuijotti keskittyneenä lehden etusivua. Noustessani hän kuitenkin kääntyi katsomaan minua kasvoillaan vieras ja yksinäinen ilme.

- Mä en jaksa enää tätä leikkiä. Mä en tajua, mihin sä pyrit, mutta eikö voitaisi jo antaa olla? Etkö sä voisi jo lopettaa?

- Mä en leiki. Tää pilaa mun elämäni.

- Älä viitsi taas.

- Eikun kuuntelisit nyt! Huomasin eilen, että se tarttuu vaatteisiinkin. En voinut mennä ensimmäiselle luennolle, etten olisi tahrannut mitään. Ihmiset katsoo käytävillä, muttei uskalla sanoa mitään.

- Sä olet ihan sekaisin!

- Enkä mä oikeesti pysty hengittämään täällä, en voi kutsua ketään kylään. Etkä säkään tunnu kotona enää viihtyvän enemmän kun on pakko.

- No se ei ehkä johdu kaakelien väristä.

- Sua ei siis kiinnosta vaikka mä tukehtuisin tänne. Mä olen puhunut sulle tästä, niissä on varmasti jotain myrkyllistä. Onko se muka liikaa, jos ne vaihdettais?

- On se nyt liikaa. Lopeta toi temppuilu, tää on jo ihan sairasta. - Mä en voi antaa periksi, enkä nukkua enää yhtään yötä täällä. Mä en pysty. Saat luvan vaihtaa ne kaakelit, ennenkuin mä tulen takaisin.

Suuttumus sai minut huohottamaan. Sumu kietoutui tukehduttavana pääni ympärille ja kompastelin vaatekaapille. Pukeuduin nopeasti ja miettimättä. Markus istui keittiössä päästämättä ääntäkään ja epämääräisesti olin hänelle siitä kiitollinen. Yksikin sana olisi saattanut puhkaista sen ilmakuplan, jolla vielä hengitin. Vetäessäni ulkotakkia päälleni pysähdyin kuitenkin vielä hetkeksi ja käännyin takaisin keittiöön.

- Rakas kiltti -

Vieras mies istui pöydän ääressä kädet kasvoillaan ja itki huultaan purren. Lammikot laajenivat pöydälle taitellulla lehdellä ja pehmittivät ohutta paperia. Paksut usvaseinät kiemurtelivat katossa ja höyrystyivat ikkunaan. Katselin hetken hänen sotkuista päätään ja täriseviä hartioitaan ja käännyin sitten takaisin eteiseen. Ulko-ovea en enää sumulta nähnyt.