Mika Nykänen
Joensuu

SIJAINEN


Minä olen tullut tuosta ovesta sisään tähän huoneeseen. Nyt minä hengitän tätä ilmaa, joka täytti ensin huoneen, johon minä olen tullut tuosta ovesta. Tuosta ovesta minä olen tullut. Nämä ihmiset pulpettien takana ovat oppilaitani. Kukaan heistä ei katso ulos ikkunoista, jotka välkehtivät horisontista lähestyvien helikopterien valoissa. Valoisat helikopterit. Minä seison tässä, minun tehtäväni on saada nämä ihmiset ulos tästä huoneesta, joka tuhoutuu kohta hyökkäyksessä, jonka syyn he tietävät mutta eivät välitä. He ovat nähneet tämän kaiken ennenkin, niin kuin minäkin, mutta minä olen unohtanut miten toimia. Mikä käsky saa heidät suojautumaan, mistä me pääsemme kellariin? Mitkä portaat vievät oikeaan paikkaan? Portaita on lukematon määrä tässä koulussa, enkä minä ole edes oikea opettaja. Minä olen sittenkin pelkkä sijainen.

Helikopterit lähestyvät ohjukset valmiina. Minä olen hyökkäyksen kohde, he tulevat eliminoimaan minut ja nuo ihmiset pulpettien takana tulevat kuolemaan minun virheideni takia, lopultakin. Ja sitä paitsi, minun opetukseni on väärää opetusta, minulla ei ole mitään puolusteltavaa, minä en ole koskaan uskonut siihen mitä sanon, yksikään oppilas ei ole uskonut opetuksiani. Mutta silti me olemme tulleet tuosta ovesta tähän huoneeseen joka päivä, me olemme pitäneet kiinni kynistämme ja vihkoistamme ja luottaneet totuuden vielä löytyvän. Me olemme kuvitelleet, että olisi ratkaisu. Me hullut!

Minä katson itseäni luokan perältä, heidän selkiensä takaa, minä näytän pieneltä, jopa säälittävältä. Pulssini kiihtyy sitä mukaan kun helikopterit lähestyvät, ne tuhoavat koko rakennuksen, seinät romahtavat ja me vapaudumme näistä epäselvistä kysymyksistä, monisteista, joihin koko elämäni kätkeytyy.

Minä juoksen pihan yli kadulle keskipäivän ruuhkaan, minä näen toiminnassa kaikki ne lait, joita yritin opettaa oppilaille, jotka katoavat ohjusten räjähtäessä. Minä näen kuinka seinät muuttuvat tuhkaksi, rakennus katoaa ja paikalla on puisto, jossa eläkeläiset istuvat penkeillään. Tietävätkö he, että minä olin pelkkä sijainen, että minä olen tuhonnut koko oppijärjestelmän perusteet? Minä juoksen yhä syvemmälle kaupungin sisuksiin, ohi konditorian missä myyjä järjestelee leivoksia kahvituntia varten. Kadut kiiltävät sateen jäljiltä. Minä olen unohtanut miltä kaupunki tuoksuu sateen jälkeen.

Minä kaivaudun piiloon rautatien taakse puupinojen alle ja katson kuinka helikopterit palaavat takaisin horisonttiin, sen taakse alueelle, johon minulla ei ole pääsyä, ei nyt. Ei koskaan. Ja vain yksi kysymys kiertää ympärilläni, se hautaa minut varjoonsa: Mitkä ovat ne portaat, jotka vievät oikeaan kellariin?