|
Satu Lepistö
Tampere
Tamperelainen 27-vuotias, 10-vuotiaasta asti lyriikkaa ja proosaa kirjoittanut kahden lapsen äiti. Opiskelee luovaa kirjoittamista tamperelaisessa Viita-akatemiassa ja uskoo kirjoittamisen olevan olennaisin ydin itsessään.
Sähköposti: sarahfear@tintti.net.
Kotisivu:
www.sarahfear.tk.
ENSIRAKKAUS
Äiti kumartui alas ja sanoi rumia sanoja minulle korvaan niin kuin huorapenikka ja isääs oot tullu ja mitää ruokkoa sekään maksa. Sitten se nousi ylös ja hymyili naapurille niin kauniisti ja sanoi kyllämepärjätään ja äläsinäsirkkayhtäänhuoli. Potkaisi nilkkaan salaa pöydän alla ja minä nyökin, ja äidin käsi oli minun kädessäni pöytäliinan alla ja nipisti suuria sinelmiä punaisilla kynsillä. Naapuri sanoi, että oletko varma, ja katsoi minua säälivästi, se oli varmaan siksi, että olen huoranpenikka, ja minulta punertuivat posket kirpakoiksi, ja minä hymyilin, vaikka suulle teki yhä kipeää.
"Tuo se on kaunis plikka tuo", sanoi Sirkka ja katsoin taakseni, että seisooko siinä joku.
"Elä kehu, jottei ala ylpiäksi. Lähtee vielä kaupunkiin huoraamaan, niin kuin Mäkelästä plikka." Äidillä on siniset silmät, siniset kuin vesi. Niillä se katsoo aika tarkkaan, vilkaisee hameen alle heinätöistä tulessa, onko minuun pantu kovalla kepillä saatanaa. Ei ole, paitsi isä kerran, ja äiti tuli huoneeseen ja löi minua kepillä jaloille ja isä läksi ja se oli minun syytä.
"Saako äiti mennä ulos? Kävisin Heinolla juoksulla?" Ei äiti päästä, mutta nyt voi kysyä, kun on Sirkka.
"Mene toki, lapsi kulta. Pitäähän lapsen saada juosta." Äiti hymyilee pöydän yli Sirkalle, mutta nipistää se silti repaleen jalkaan. Kun sävähdän, se katsoo terävästi. Silmät sanovat: Vaiti, tai tunnet taas nahoissas. Hyppelen ovesta ulos, Sirkka katsoo pitkää silmää.
Heinolla ei olla kotona, ovat taas kirkolle menneet. Istun rauhassa rappusiin, puimuri tuoksuu öljyä pihaan, en mene kotia. Sitten se tulee sieltä, Heinon Matti, nuorin poika. Punaselle vetää, posket ja kaula, taas.
"Mitä plikka?", se hymyilee poskia asti.
"Ei tässä mitään. Sirkka käymässä niin äiti kylille päästi." Silitän hameen sileästi pitkin jalkoja. Matti huomaa.
"Ei siulla ennen kolttanoita ollu. Ihan aikaplikka kohta taijat olla." Punastun. Matti laittaa käden jalalle, ravistan jalkaa, mutta se laittaa sen siihen uudestaan. Tuntuu mukavalta.
"Alakkonää mua?" Katson Mattia. Se näyttää vakavalta, se on oikeastaan aika komia. Mitä nyt korvat hitusen hariittaa. Sillä on kuitenki puhdas paita ja napit paijasta kiinni. Tässä ei nyt kepitellä, äitilläkkää pahaa sanaa liene.
"Jos ollaa sallaa." Matti hymyilee, koittaa se pussataki. En anna.
"Pittää mennä."
Koitan livahtaa salaa ovesta vinttiin, mutta äidin ääni tavoittaa minut kuin koira, työntää tavut kuin kuonon hameen alle ja tivaa:
"Missäs juoksit huoraamassa?"
"En missään, äiti. Heinolla kylissä." Sanon, vaikka ääni tärisee. Äidin käsi on vahva viikate, kun hän lyö toivoni poikki. Poskeen käy kipiää.
"Huora."
Menen vinttiin, äiti on pakannut jo valmiiksi jäitä, niiden päällä on paperi. Tiedän jo valmiiksi, mitä siinä lukee: Minä rakastan sinua, anna anteeksi. Haudon poskea jäillä, laitan käden tyynyn alle, ja siellä se on yhä vielä, äiti ei ole sitä löytänyt: Ainoa kuva isästä, traktorin pukilla, äiti poltti muut saunan uunissa sen jälkeen kun isä läksi. Puristan kuvaa rintaa vasten ja kuiskaan:
- Tule takaisin.
Hameen alle kasvaa rupi, vetää minut kireästi umpeen, eikä kukaan koskaan enää minua koske.
|