Saija Mäkinen
Tampere

Äiti


Juna jyskyttää matkaansa tasaiseen tahtiin. Ikkunasta näkyy metsää metsän perään. Puut vilahtelevat niin, että on mahdotonta tarkentaa silmiään mihinkään yksittäiseen pisteeseen. Pieni kuvotuksentunne vatsanpohjassa pakottaa kääntämään katseen toisaalle. Käytävän toisella puolella voimakkaasti meikattu nuori tyttö tungettelevan kovalla äänellä kertoo yksityiskohtia sukupuolielämästään kännykkään, naksuttaa samalla pitkiä hopeanvärisiä lapiokynsiään yhteen niin, että väreet kulkevat selkäpiitäni pitkin. Melkein punastuttaa moinen avoimuus. Ei minulla, viisikymppisellä naisella, ole kuin yksi hyvä ystävä, jolle joskus voin ohimennen purkaa Martin ja minun avioelämää. Silloinkaan harvemmin mainitaan asioille oikeita nimiä.

Ding dong ja sama elämäänsä kyllästynyt ääni kuin joka ikisessä junassa tässä maassa ilmoittaa seuraavan aseman ja kertaa jatkoyhteydet.

Että pitikin osua sadetta täksi päiväksi. Asemapiha on kuraisten lätäköiden peitossa. Ihmiset kulkevat sateenvarjojensa alla vakavin ilmein. Pisarat ovat kai väkisin kiskoneet suupielet mukanaan alas maahan pudotessaan. Kotoa lähtiessä oli aurinkoista, enkä arvannut sään tällä tavalla muuttuvan sadan kilometrin matkalla. Eikä minulla tietenkään ole minkäänlaista sontikkaa. Enpä minä sitä pystyisi pitelemäänkään, muutoinkin jo kädet täynnä tavaraa; on käsilaukku, on kukkapaketti ja on termoskannu, jossa kahvia ja kassissa on pullaa ja kuivakakkua sekä hengellinen värssykirja, jonka täti lähetti vietäväksi. Parempi ottaa taksi, vaikkei kävelymatka pitkä olekaan. Vanhainkodille, kiitos.

Käytävien ominaistuoksu tuo mieleen sairaalan. Vaikka on tämä sentään paljonkin mukavamman oloinen kuin äidin edellinen paikka, jossa ikkunoissa oli kaltereiden näköiset kehikot ja kiviseinät kaikuivat niin, ettei tehnyt juuri mieli puhua kuin kuiskimalla. Siellä kuului epämääräistä mölinää huoneiden ovien läpi, enkä päässyt ajatuksesta, että niiden suljettujen ovien takana makaisi epämuodostuneita olioita sänkyihinsä kiinni sidottuina. Keskelle korpea se oli rakennettu, siihen aikaan kun kaikki rujo haluttiin saattaa arkielämältä näkymättömiin.

Äiti istuu oleskeluhuoneen keinutuolissa viininpunainen kolttu päällään, turkoosit helmet kaulassaan. Vielä vanhainkodissa dementoituneenakin tuo ikuinen diiva nauttii, jos joku vain viitsii vähän laittaa hänen hiuksiaan tai muistaa kehua liioitellun suuria helmiä. Äiti naureskelee, näyttää selvästi pirteämmältä kuin tavallisesti. Vasta lähempänä näen, että äidin käsivarsilla lepää vauvanukke. Hymy on suunnattu sille.
"Ailille tulee vieraita! Sanopas Aili päivää!" puhuu hoitaja liioitellun kovalla äänellä.
"No päivää. Kuka tyttö se sieltä tulee?"
"Ailin tytär, muistaako Aili", hoitaja jatkaa kaakatusta.
"Joo, joo, vai niin", äiti sanoo ei niin vakuuttavasti, nousee kuitenkin keinu-
tuolista hoitajan avustuksella, nukke kainalossaan.
"Jos mennään tuonne minun huoneeseeni."

Käytävässä harhailee huoneestaan eksynyt pienikokoinen mummo aamutakissaan. Mummo hokee jotakin, mistä en saa selvää. Kohdalla tuntuu vanhan virtsan löyhkä, joka saa silmät kirvelemään. Mummolla on ohut harmaa, harsomaiseksi käynyt tukka, joka osoittaa päälaelta kohti taivasta. Äidillä on vielä aivan musta tukka. Samanlainen se on minullakin, äidin kiiltävä ja pikimusta tukka, jonka kanssa olen saanut ikäni taistella, kun ei se väänny tahdo vääntyä mihinkään suuntaan.

Huoneessa on vaihdettu järjestystä sitten viime käynnin. Miten päivät ovat menneet, onko äiti käynyt ulkona, onko muita vieraita käynyt, kyselen asetellessani kukkavaasia yöpöydälle, vaikka ei äiti juuri muista, mutta kunhan jotakin jutustelen. Nämä hetket ovat aina samanlaisia, yhtä hankalia minulle. Mitä sitä voi sanoa ihmiselle, jonka sylissä on kasvanut, jolta on elämää oppinut, mutta joka ei enää ole oma itsensä?

Äiti keskittyy suurimmaksi osaksi vain sylissään olevaan nukkeen ja lepertelee sille kuin pienelle vauvalle, välillä vain kysyy, että kenenkäs tyttöjä vieras mahtaa olla, kun on niin nättikin. Mitä minä siihen muuta voin kuin huokaista syvään. Näinkö aika meitä kohtelee, tekee lähisukulaisistakin vieraita?

Yritän houkutella äitiä antamaan nuken pois. Miten ne oikein kohtelevat ihmistä viime metreillään, kuin lasta, antavat pehmoleluja. Ei onnistu, äiti ei luovu nukesta.
"Mistäs se äiti tuollaisen…?"
Aili naurahtaa kuin itsestäänselvyyttä, että miten joku voi tuollaista kysyä,
katsoo sitten vatsaansa kohti:
"Tuoltahan se, mahasta tietenkin. Voi, kun se hymyilee äidille niin nätisti."


Ja pian alkaa kysely miehestä, joka tosielämässä on ollut haudattuna jo lähes
kaksikymmentä vuotta, että missähän se mahtaa viipyä, kyllä sen nyt jo pitäisi sieltä markkinoilta tulla. Äidin kasvoilla on onnellisempi hymy kuin vuosiin. Äiti on nyt nuori. Äiti on nyt pienen lapsen äiti ja rakastunut. Ja minua kirpaisee.

Seuraavaan vierailuun vanhainkodissa menee yli puolivuotta. Koko talven
olen sairastellut, potenut milloin mitäkin A-virusta ja joutunut olemaan sairaslomalla töistä.
Äitiä ei näy aulassa. Hoitajat ovat puhelimessa kertoneet, että Aili on pudonnut sängystä, lonkka on murtunut ja vielä lisäksi on jonkinlainen halvaus.

Aili makaa niin pienen näköisenä peiton mutkassa, vaikka onkin isokokoinen ihminen. Elämäniloisuus ja nauru ovat poissa samoin nukke kainalosta. Musta tukka on ohut ja harmaa. Nyt äiti on vanhus.

Nokkamukilla juotan Jaffaa ja revin pullasta pieniä palasia. Ailin kasvot ovat vääntyneet yhteen asentoon, epämääräiseen virnistykseen, halvauksesta johtuen kuulemma. Puhe on puuroutunutta. Pissahädän olen kuitenkin ymmärtävinäni. Juoksen kansliaan pyytämään hoitajaa avuksi taluttamaan äitiä vessaan.

"Tiedättehän te, että Aililla on käynyt pieni onnettomuus, on lonkka murtunut. Aili ei pääse nyt liikkeelle. Hänellä on kyllä vaippa, johon voi tehdä pissit aivan rauhassa. Yökkö vaihtaa sen sitten illalla nukkumaanmenon aikaan."Hoitajalla on raivostuttavan rauhallinen ja opastava äänensävy. Vai että vaippa! Palaan huoneeseen sekavin tuntein. Vaippa, yökkö vaihtaa, mutta kellohan ei ole vielä lähelläkään iltaa!


Otan äidin vauvanpehmoisen käden omaani ja laulan "Maan
korvessa kulkevi lapsosen tie…". Tunnen pienen puristuksen kädessäni.