R.T. Kaarela
Tampere

Olen siten nuori, että kuvittelen olevani vanha, eli omaavani tarpeeksi kokemusta & näkemystä, jotta voisin kirjoittaa. Usein kirjoitan mitä sattuu, mutta useammin etsin aihetta, jonka ympäriltä kirjoittaa niin, että itse asia jää osoittelun ja ohituksen rajatilaan. Joskus en onnistu.
Viestejä vastaanotetaan: zuihitsu@yahoo.co.uk.
Uteliaat tutkikoon kerhoamme http://zuihitsu.iwarp.com.





AAMULLA, YHDESSÄ



Anssi tulee avaamaan oven ja hymyilee kauniisti. Astun sisään ja laitan takkini naulakkoon, seuraan Anssia olohuoneeseen. Huone on vähintään kolmekymmentä metriä pitkä, ja siellä on pitkä pöytä, jonka keskellä on kolme kynttilää hopeisessa telineessä. Pöydän molempiin päihin on katettu herkulliset ateriat. Anssi ohjaa minut istumaan ja suutelee huuliani, kutsuu minua Enkeliksi. Sivelen hellästi hänen karheaa poskeaan ja kiitän häntä kutsusta.

Haluan näyttää sinulle, miksi kutsuin sinut, Anssi sanoo. Hän viittoo minua keittiöön ja minä seuraan. Keittiö on jostain tuttu, enkä tahdo muistaa että Anssin omassa kämpässä oli samanlainen. Anssi ojentaa minulle veitsitelineen tiskipöydältä. Valitsen veitsen ja ojennan sen Anssille. Hän ottaa veitsen ja viiltää sillä kurkkunsa auki. Anssin silmät kääntyvät ympäri ja hän putoaa lattialle koristen jotain verensekaisella äänellä.

Raivostun.

- Vitun omahyväinen paskiainen! Ihan niin kuin minulla ei olisi tarpeeksi ongelmia, en tarvitse avomieheni itsemurhaa riesakseni, huudan Anssille. - Ajattelet aina vain itseäsi! Aikuinen ihminen, herranjestas sentään.

Anssi makaa lattialla ja nytkähtelee. Hän yrittää tarttua kädellään kaapinkahvaan, mutta ote lipeää verestä. Minua alkaa naurattaa Anssin hapuilu. Hän on säälittävä, mutta minua ei säälitä. Hän huomaa nauruni ja yrittää kohdentaa katsettaan minuun, tarttua jalastani. Siirryn kauemmaksi. Nauran.

- Vituttaako nyt? Tapoit itsesi turhan takia. Ei minua kiinnosta. Yritit varmaan saada minut säälimään itseäsi, järkyttää minua. "Älä jätä minua, en selviä yksin, tapan itseni jos lähdet." Ei onnistu, saatanan kyrpäolio!

Kumarrun Anssin korvan viereen, katselen hetken kuinka hän kouristelee. Tunnen saatanallista mielihyvää ja kuiskaan hiljaa:


"En koskaan rakastanutkaan sinua."

Kun heräsin, en tiennyt olinko sanonut sen ääneen. Oli hämärää, vielä yö. Käänsin päätäni ja katsoin Anssia vieressäni. Hän nukkui rauhallisesti, peitto osaksi sivussa paljastaen hänen vartalonsa. Oli kuuma. Se ei johtunut vain unesta, vaan myös yöpaidasta. En tiedä miksi, mutta mennessämme nukkumaan en halunnut Anssin katselevan minua. Hän yritti vähän kopeloida rintojani, mutta kun en reagoinut mitenkään hän lopetti ja alkoi nukkua.

Hengitin hetken rauhassa ja yritin miettiä unta, mutta se oli jo katoamassa, enkä tajunnut sitä muutenkaan. Nyt olin kuitenkin varma, että olin sanonut viimeiset sanat ääneen. Miksi, sitä en tiennyt. Rakastinhan Anssia koko sydämestäni.

Nousin ylös ja menin vessaan juomaan vettä. Juotuani pesin myös kasvoni, ja tunsin kummaa pelkoa katsoa peiliin. Olin varma, että sieltä katsoisivat takaisin miehen kasvot.

Anssin kasvot, joilta minä viilsin kurkun auki.
Nostin katseeni peiliin, mutta siellä oli Heli. Niin kuin pitikin.
Kuivasin kasvoni ja lähdin takaisin sänkyyn miettien, miksi itse uni ei ollut - eikä vieläkään - pelottanut minua.

Kun kävin vuoteeseen huomasin, että Anssi ei ollut liikahtanutkaan. Yritin olla hengittämättä ja kuulla hänen raskaan rauhallisen hengityksensä, mutta sydämeni löi liian nopeasti, enkä kuullut kuin oman puuskutukseni.

Jumalauta se on kuollut.

Ojensin käteni ja kokeilin rakkaani pulssia, mutta en tuntenut mitään. Nopeasti hakannut sydämeni pysähtyi. Jumalauta se on oikeasti kuollut.

Outo tunne ehti rynniä varpaista päälakeen ja takaisin ennen kuin Anssi käänsi kylkeä ja avasi raukeat silmänsä. Hän kysyi hitaasti ja unisesti Mitä hätänä. Ei mikään, sanoin ja painauduin häntä vasten, halaten miten kuten makuulla pystyin. Kohta hyväilin häntä rohkeammin tuntiessani edellisen tunteen muuttuvan miellyttävämmäksi, enkä vastustellut lainkaan kun hän riisui yöpaitani ja suuteli rintojani.

Herättyäni auringonvalossa tunteja myöhemmin nousin ja menin suihkuun. Annoin veden valua, huuhtoa, enkä muistellut juurikaan uniani. En jaksanut pestä hiuksiani ja tulin pian pois suihkusta, mutta seisoin hetken katsomassa itseäni peilistä. Muistin tehneeni niin yölläkin, mutta en muistanut siihen liittyvää epävarmuutta. Veden ääni oli herättänyt Anssin ja hän tuli alastomana kylpyhuoneeseen, suukotti, sanoi huomenta, läimäytti minua takamukselle ja meni suihkuun. Kuivasin itseni, kävin pukeutumassa aamutakkiini ja menin keittämään teetä.

Veden ääni ei johtunut pelkästään suihkusta. Herätessäni oli ollut aurinkoista, mutta nyt satoi vettä. Ei kaatamalla, mutta niin että kaikki värit katosivat. Niin että kaikki äänet hukkuivat. Jäi vain harmaata.

Tee kiehui, kaadoin sitä itselleni. Anssi ilmeisesti pesi hiuksensa ja laittoi pesuainetta. Kuppi oli lämmin käsissäni. Mietin sitä tunnetta, minkä olin kokenut sillä hetkellä kun luulin, että Anssi oli oikeasti kuollut.

Olen aina pelännyt kuolemaa. Siis omaani. Vielä enemmän sen jälkeen kun vanhempani kuolivat toissa vuonna. Ensin isä, sitten äiti kolme kuukautta myöhemmin. Itse asiassa silloin minä tulin hulluksi. Anssilla ja minulla meni poikki. sen takia, mutta Rakkaus toi meidät takaisin yhteen. Niin ainakin sanon kaikille jotka kysyvät.

En tiedä, miten voisin varautua kuolemaani. Seottuani luin kaikki mahdolliset kirjat kuolemasta, kuolemanjälkeisestä elämästä ja kaikesta sellaisesta. Tiedän, että elämä ei pääty kuolemaan. Tarkoitan, että jotain jää jäljelle, toisenlaisena. Mutta en enää tiedä, mitä tarkoitan, sillä en ole miettinyt kuolemaani pitkään aikaan. Enkä miettinyt sitä juodessani teetä ja katsellessani ulos sateeseen. Ajattelin Anssin kuolemaa, ja unta.

Anssi tuli vihdoin suihkusta yllään vain lantiolle kietaistu pyyhe. Yllätyin ensimmäisestä ajatuksestani hänet nähdessäni: Herkullista. Hän kuivasi toisella pyyhkeellä lyhyttä tukkaansa; tapa, jota en koskaan ymmärtänyt. Anssilla oli lyhyet hiukset, jotka kuivuivat nopeasti. Miksi hän ei kuivannut hiuksiaan jo kylpyhuoneessa? Ja sitten hän jättää pyyhkeen lojumaan johonkin, minne se ei kuulu. Ajatus muistutti minua.

- Se kämpän näyttö on kahdelta, sanoin. Etsimme yhteistä asuntoa.

Anssi kuivasi tukkansa loppuun ja laittoi pyyhkeen tuolin selkänojalle. Hän katsoi ulos.

-Niin se Mukaniityntie?
Nyökkäsin.
- Jos toi sade jatkuu, niin siinä toisessa oli näyttöjä huomennakin.
- Mukaniityntiellä voisi käydä, se kun ei ole kaukana.
- Joo. Katselin ulos.
- Jos käydään sitä toista kattomassa sitten huomenna, Anssi sanoi ja istui viereeni.

Mietin lyhyen hetken miten ottaisin toisen asian puheeksi, mutta en keksinyt mitään hienovaraista.
- Mä näin viime yönä sellaista unta, missä sää tapoit ittes.
Jos Anssilla olisi ollut teetä suussaan hän olisi tukehtunut.
- Mitä?!
- Viilsit kurkkusi auki. Kaaduit lattialle, ja mää aloin sättiä sua siitä.

Anssi katsoi silmiini ja otti käteni käteensä.
- Oletsä kunnossa, Enkeli?
- Joo, ei mitään. Ei tartte pelätä, että se alkaisi taas, sanoin tajuten itseni vakuuttuneemmaksi kuin miltä kuulostin.
- Mitä muuta siinä tapahtui? Anssi kysyi.
Mietin vastaisinko rehellisesti.
- Emmä oikein muista. Kun sä olit suihkussa, mietin mitä tekisin jos sä kuolisit.

Anssi oli tovin hiljaa, ja sanoi sitten: "No?"
- En tiedä. Mutta se ei ahdistanut mua.