Ritva-Liisa Harjumaa
Rovaniemi


”Olen rovaniemeläinen filosofian maisteri, ja olen harrastanut kirjoittamista lapsuudesta asti sekä julkaissut pienkustanteina 18 teosta, yhteensä noin 4500 sivua. Haluan kirjoittaa pienten ihmisten oikeuksien ja hyvinvoinnin puolesta ja tuoda lohdutusta murheellisille.”
Sähköposti: ritva-liisa.harjumaa(at)pp.inet.fi





Kuolleenkoura


Urpo seisoi pihalla seinän vierellä ja suihkutti. Hänellä oli kädessään letku, jota hän suuntaili sopivasti kasveihin ja pensaisiin. Pihalla oli paljon kasvullisuutta, vaikka se oli pinta-alaltaan pieni, tavallisen puisen puolitoistakerroksisen omakotitalon tavallinen puutarha. Suurin toivein istutettu ja aluksi huolella hoidettukin, mutta myöhemmin suorastaan riesa ja rasitus, varsinkin nurmikko. Mutta pakko sekin oli pitää kunnossa naapurien vuoksi.

Mies tuijotti poissaolevan näköisenä talonsa seinää. Keltainen maali oli pahasti rapistunut ja hilseili kuin rokkotautisen iho. Musta surma. Mistä se nyt tuli mieleen? Sehän oli ruttoa.

- Urpo, tule jo syömään, huusi Mirja kuistin ovelta. - Äkkiä nyt, muuten myöhästymme.

Kastelija ei liikahtanutkaan, korkeintaan silmät värähtivät. Suuret kauniit siniset silmät, joita miehen nauraessakin peitti kuin ohut kyynelverho. Herkästi kyyneleet lähtivätkin virtaamaan, ja herkästi hän punastui. Ei mikään mukava ominaisuus miehelle. Muuten niin hauskan näköiselle, suorastaan hurmurille.

Hän nuolaisi huuliaan, vaikka ei hänellä nälkä ollut, ei edes jano. Koko tämäkin päivä yhtä kahvin litkimistä. Mahaakin jo poltteli. Huulten nuoleminen oli vain sellainen tapa. Hänellä oli muitakin pinttyneitä maneereja. Hän nytkäytti toistuvasti olkapäitään, räpytteli silmiään ja joskus tahattomasti haukkasi sivusta ilmaa kuin ajokoira kärpästä. Tämä liike oli tullut vasta viime aikoina, kun paineet olivat niin kovat. Ylitsepääsemättömät.

- Tule jo, Urpo! Ruoka jäähtyy.

Mirja vilahteli avoimissa ikkunoissa, ovissa ja pari kertaa käväisi kuistillakin. Leuto kesätuuli heilutteli vaaleita verhoja. Hyvästeli pitkä ja pimeä talvi. Mutta ei lopullisesti. Se palaisi taas, syksy ja kaamos, sekä luontoon että mieleen.

- Isi, tule jo. Äiti hermostuu, inisi pieni vaaleakiharainen tyttö ovelta.

Lapsi oli lähetetty patistamaan isäänsä, jolla oli tapana jähmettyä johonkin tehtävään suolapatsaaksi. Urpo käänsi suihkun seinän vierustalla kasvavia saniaisia kohti. Vettä tuli kuin rankkasateessa. Saniaiset kumartelivat ja nyökyttelivät, heiluttelivat sirosti ohuthaaraisia kolmionmuotoisia lehtiään:

- Kiitos, kiitos, riittää jo tämä veden holvaaminen. Aivanhan vaivumme maahan saakka sen painosta.




Mies tuijotti saniaisia melkein lasittunein katsein. Nuken posliinisilmät. Tämä leveysaste oli jo hiukan liikaa näille kasveille, jotka viihtyivät paremmin etelämpänä. Urpo muisti, miten hän poikasena oli leikkinyt kuurupiiloa saniaisten alla, jolloin seutu tuntui rehevältä ja sananjalatkin korkeammilta ja elämänhaluisilta.

Urpo oli ryöminyt leikkitovereittensa kanssa saniaisten siimeksessä ja käynyt jännittävää viidakkosotaa. Hän oli saanut silloinkin jatkuvasti kuulla, miten toiset pojat olivat huudelleet:

- Tule jo, Urpo. Missä sinä kuhnit? Me muut jo lakattiin leikkimästä piilosta. Tule jo esiin, toope. Me lähtään uimaan.

Poika oli vain maannut paikallaan, jähmettyneenä kuten nytkin, kasteluletku kädessään. Jalat eivät totelleet eivätkä aivot antaneet lähtökäskyä. Hän muisti saniaisten vetreän tuoksun, niiden alla lahoavien lehtien maatuneen tuoksun ja kostean mustan mullan lähes kalmanomaisen lemun.

Jo silloin hän oli tiennyt, että vanha kansa kutsui saniaista kuolleenkouraksi. Se tuntui pelottavalta, mutta silti hän viihtyi saniaisten alla turvassa. Miltä? Vanhemmat olivat mukavia ja muutkin naapuriston ihmiset. Lapset joskus kiusasivat häntä hänen arkuutensa vuoksi. Sisaruksia ei ollut, joten kotona hän sai olla aivan rauhassa. Isä oli paljon matkoilla ja äiti puuhasi ja kotkotti. Huolehti kaikesta.

Liikaakin. Ohjaili rakkaan poikansa elämää. Urpo olisi ylioppilaaksi tultuaan halunnut lähteä opiskelemaan psykologiaa. Ihmismielen koukerot kiinnostivat, koska hän itsekin oli niin monimutkainen sisimmässään. Kuin henkinen sokkelokäytävä, josta ei ollut ulospääsyä.

Äiti halusi hänestä pappia, koska äidin suvussa melkein kaikki olivat hengenmiehiä, ainakin kanttoreita tai haudankaivajia. Isän suvussa ei ollut ketään uskovaista, joten hänkin halusi ihan vain erikoisuuden vuoksi pojastaan pastoria. Saisi pröystäillä pojan tittelillä sukujuhlissa. Äidin haluamisesta siinä kuitenkin pääasiassa oli kysymys. Sen Urpo oli oppinut jo varhain huomaamaan.

Urpo opiskeli papiksi nopeasti ja hyvin arvosanoin. Kirjojen parissa ahkeroitseminen sopi hänelle. Jos hän joutui esiintymään seminaareissa tai pitäessään harjoitussaarnoja, hän oli aivan kipsissä, mutta se meni tietysti ohi, kun stressaava tilanne päättyi. Hän luki eikä ajatellut tulevaisuutta. Ei pastorina eikä muuallakaan. Liian puistattavaa.



- Totisesti, sanon tämän viimeisen kerran. Jollet heti tule syömään, lähden konserttiin yksin.

Mirja seisoi kuistin ovella kädet puuskassa. Hän oli pieni tummatukkainen nainen, jolla oli pienet pippuriset mustat silmät. Syvät vaot olivat ilmaantuneet suupieliin jo kihlausaikana. Avioliiton myötä ne olivat syventyneet ja porautuneet pysyväksi muistomerkiksi kovasta työstä, valvomisesta ja pettymyksistä. Otsa rypistyi herkästi, ainakin viisi kertaa tunnissa.

Jos Mirja olisi tehnyt luettelon huolenaiheistaan ja kiukustumisensa syistä, se olisi käsittänyt monta tiuhaan kirjoitettua konekirjoitusliuskaa. Konekirjoituskaan ei muuten Mirjalle ollut tuntematonta. Puhtaaksikirjoitustyöt kun antoivat perheelle tervetullutta lisäansiota. Helpompaa olisi ollut kysyä, mitä tämä pieni ja tiitterä nainen ei hallinnut. Päivät hän opetti kovapäisiä oppilaita soittamaan viulua tai pianoa sekä myös laulamaan.

Mirja oli erittäin musikaalinen, ja alun perin hänen haaveenaan oli ollut tulla huippuviulistiksi. Kun hän oli jo pääsemässä hyvään vauhtiin ja korkeammat opinnot kajastelivat näköpiirissä, nuori ja viehättävä vaalea pastori astui kuvaan, ja Mirja otti tämän miehekseen.

He olivat aluksi ylettömän rakastuneita. Sitten tiet erosivat, nimittäin henkisessä mielessä, vaikkakin he yhä asuivat saman katon alla ja kasvattivat, eli Mirja kasvatti, kahta poikaa ja myöhemmin vielä pientä tytärtä. Mirja teki töitä, mutta Urpo oli työtön.

Kymmenen vuotta tämä loistavin arvosanoin valmistunut terve mies oleskeli kotona ja mietti, voisiko ryhtyä seurakunnan pastorin virkaan. Paikkoja kyllä olisi löytynyt, mutta jokin esti. Hänelle kaikenlainen esilläolo osoittautui suorastaan raastavaksi kokemukseksi. Hiki kihosi pintaan ja kädet alkoivat vapista. Suu kuivui ja puhe muuttui mongerrukseksi. Mitä typerämmäksi ja avuttomammaksi hän itsensä tunsi, sitä voimakkaampaa oli oireilu.

Mirja toisaalta ymmärsi ja toisaalta ei. Hän opetti päivät, piti ylitunteja illat ja usein vielä ompeli yöllä, koska hän oli hyvin näppärä myös käsitöissä. Välillä hän tuurasi erilaisia aineita peruskoulussa, kotitalouskoulussa, kansalaisopistossa ja musiikkia jopa lukiossa.

- Voit olla Urpo kiitollinen, että olet saanut tuollaisen vaimon, kun itse olet niin epäkäytännöllinen ja hiturainen, kehuskeli äiti miniäänsä. - Ei moni vaimo kestäisi, että mies vain löhöää kotona. Ethän sinä edes auta lastenhoidossa tai talousaskareissa.

Sekin oli valitettavasti totta. Jäiväthän lapset joskus hänenkin hoitoonsa, ja hän auttoi vaimoaan kantamalla ostoksia kaupasta tai viemällä roskapussin ulos, mutta siihen se melkein jäi. Jo pelkkä suuressa myymälässä käynti saattoi laukaista pelkoreaktion.




- Nyt tulet heti sisälle tai...

Vaimon tummassa alttoäänessä oli jo sellainen kaiku, että oli viisainta totella. Urpo sulki vesihanan ja loikki suurien kivetykselle leviävien vesilätäkköjen yli kuistille. Hän söi jotakin hätäisesti. Ruokahalu oli yleensäkin huono. Koko ajan hän mietti kuumeisesti keinoja, millä voisi laistaa konsertista. Valittaisiko päänsärkyä?

- Kuule Mirja, ikävä kyllä en taida voida lähteä mukaasi tällä kertaa. Minulla on ollut tosi raskas päivä tänään, kuten tiedät. Lisäksi taisin saada kylmää pihalla. Päätä pakottaa ja kurkussakin tuntuu kummalliselta. Luulen...

- Höpö höpö, valehtelee silmät kirkkaina ja on muka vihitty pappi. Kehtaatkin. Pyhäkamppeet päälle vain ja hopusti.

Oliko Mirja niin tajuamaton vai käyttikö hän ronskia hevoskuuria auttaakseen miesparkaansa vapautumaan estoistaan? Joka tapauksessa Urpo arveli sittenkin pääsevänsä helpommalla jos lähtisi vaimon matkaan. Ehkä sieltä pääsee livistämään aikaisemmin, kun Mirja kumminkin jäisi suustaan kiinni muusikkojen kanssa.

Mirja kuului tärkeään konsertteja järjestävään kannatusyhdistykseen ja piti mieleisenä tehtävänään ojentaa esiintyjille kukkaset sekä käyttää samalla pieni puheenvuorokin.

- Äkkiä nyt, meidän täytyy mennä vielä kukkakioskin kautta. Annan kukat vain kuoron johtajalle ja solisteille. Neljä kimppua. Ne on valittava huolella, että sopivat tunnelmaan ja tyyliin. Tule jo. Voi sinua poloista, kyllä minä autan sen solmion kanssa.

Urposta tuntui kuin armotonta liekaa olisi kiristetty hänen kaulansa ympärille ja vielä oman vaimon notkein viulistin sormin. Nykäisy ja vielä kerran nykäisy. Turhan voimakas. Oliko Mirja pahalla päällä? Olisi ollut järkevämpää miettiä, että olisiko vaimo tavallista pahemmalla päällä.

Harvoin vaimo enää nauroi ja hypähteli kevein keijukaismaisin askelin. Vino ja alakuloinen hymy oli ainoa positiivinen ilme, jonka arkielämän raskaat velvollisuudet saivat houkuteltua hänen huulilleen, kapeille ja useimmiten tiukasti yhteen puristetuille. Toisinaan huulien raosta pilkisteli vielä puolitusinaa teräviä nuppineuloja koristeena. Jotain siilimäistä häneen oli muutenkin tullut, koska hartiat olivat aina hiukan kumarassa. Yritti kai väistellä kohtalon iskuja mutta turhaan. Tukkakin oli leikattu lyhyeksi ja törrötti nykyään pystyssä kuin jenkeillä. Miksi ihmeessä niin epänaisellista?




Tunnelmallinen ja hieno konserttisali, josta tämä keskisuuri kaupunki oli ylpeä. Upea akustiikka. Kaupunkilaisilla oli varsin usein ilo kuulla kuuluisia vierailijoita, ja omakin musiikkielämä oli vilkasta ja korkeatasoista. Mirja sen sijaan tunsi viiltäviä pistoja sydämessään, kun hänen ajatteli, että hänkin olisi voinut seistä lavalla, soittaa taitavasti ja koskettavasti ja kumartaen ottaa vastaan yleisön ihailun ja suosionosoitukset.

Sitä ei vain ollut hänelle suotu. Jos mies olisi ollut toisenlainen eikä koko vastuu olisi painanut vaimon hartioita, ei olisi ollut ihme, vaikka niin tomera ja lahjakas nainen olisi perheenemäntänäkin yltänyt ainakin kohtalaisiin suorituksiin.

Kun ei niin ei. Mirja huokaisi ja etsi katseellaan miestään suuressa aulassa, joka oli täynnä iloisesti rupattelevia musiikin ystäviä. Ykköskuteet päällä ja vankka tietoisuus siitä, että oltiin sitä parempaa väkeä. Ei mitään rupusakkia, vaan ainutlaatuisia taiteen asiantuntijoita. Musiikin kuluttajia, sillä heitähän tarvittiin, muuten konsertit pyörisivät vieläkin suuremmilla tappioilla. Luettiin tarkasti, mitä kaupungin ainoa arvostettu arvostelija keksi kynästään syytää. Oli ollut vallassa melkein kolmekymmentä vuotta.

Kun arvostelut oli luettu, tavallinen rivimieskin tai eliittinainen uskalsi jo aukaista suunsa ja olla jotakin mieltä kulloisestakin esityksestä.

Mihin se Urpo oli taas hävinnyt? Taisi olla miesten vessassa. Jännittävissä tilanteissa pissa alkoi juosta yhtenään kuin pelästyneeltä kissanpojalta.

- Minä jään sitten taakse, kuiskasi Urpo joka oli jostakin ilmestynyt Mirjan viereen. - Se on sitten sovittu. Jo sen melun sieltäkin kuulee.

- Höpö höpö, tietenkin tulet eturiviin kanssani. Johan ihmisetkin ihmettelisivät, miksi istumme erillämme.

Ei siinä muu auttanut. Mirja suorastaan raahasi miehensä käsivarresta etupenkkiin. Työnsi hänet paikalleen punaiselle samettituolille ja istahti itse viereen.

- Kas noin, näin on hyvä. Tästä näkee ja kuulee parhaiten ja ehdin hyvin kukitukseen.




Esitys alkoi. Teatterissa katsomo sentään pimeni, joten Urpo lähti sinne ihan vapaaehtoisesti koettaen niillä reissuilla korvata konserteista pois jäämisensä. Esiintymässä on suuri kuoro naapurikaupungista. Urpo tuskin uskalsi vilkaista ohjelmalehtistä. Kauhistus, tämähän kestäisi kaksi tuntia. Väliajalla hän ainakin karkaa.

- Kit kit, kot kot, puh puh puh, pii ja pää.

Hauskoja kappaleita ja vakavasti sivistynyt jäykkä yleisö lähes hymyili ja aplodeerasi. Innokas nuori johtaja pyöri kuin väkkärä ja huiski tahtipuikollaan. Jokaisella tuntuu olevan oma persoonallinen tapansa johtaa kuoroa. Hiukset silmillä ja hurja ilme. Antaumuksellinen ote.

Urpon täytyi myöntää, että kolme ensimmäistä lauluesitystä tempasivat hänet niin mukaansa, että hän jopa unohti neuroosinsa. Sitten se iskikin kimppuun tavallista rajummin. Takanahan oli parisataa ihmistä. Entä jos he tuijottivat hänen punoittavaa niskaansa?

Pää alkoi tutista, ja mitä enemmän Urpo taisteli liikettä vastaan, sitä kovempi oli vapina. Ensin yhdellä kädellä ja sitten molemmin käsin hän piteli kiinni leuastaan ja poskistaan. Oli niistävinäänkin välillä. Ei auttanut. Kesken herkän ja hymisevän kesäyön ylistyksen Urpo ryntäsi pystyyn. Vanhan kunnia-arvoisan salin kulunut istuin vingahti ja rämähti pystyyn. Pitkiin jalkoihinsa kompastellen kauhutilassa kiemurteleva pappi syöksyi ovelle ja ulos.

Urpo ei uskaltanut kuvitellakaan, mitä Mirja sanoisi ja miten pianissimoon hiljentyneet kuulijat reagoisivat. Suurin osa oli tuttuja. Johan nyt opettaja ja pappi tunnettiin.

Valitettavasti hän sattui juostessaan pitelemään korviaan. Siitä oli myöhemmin kaikenkarvaista polemiikkia jopa lehtien yleisönosastoilla asti. Kannatusyhdistyksen jäsenen ja arvostetun musiikinopettajan mies oli mielenosoituksellisesti ja korviaan pidellen poistunut kesken esityksen. Kuorolla oli ollut melkoisia vaikeuksia toipua tästä julkisesta häväistyksestä.

Pastori hoiperteli ulos. Oli alkanut sataa tihuttaa. Aivan päämäärättömästi hän vaelteli pitkin kaupungin hiljaisimpia katuja ja istui välillä puiston penkille haukkomaan henkeä.


                                             - - -


Raskaita muistoja. Toivotonta taistelua, psykiatrilla käyntiä ja ainaista tappiota. Kun vanhimmat lapset olivat vielä pieniä, Urpo oli mennyt kokeilemaan siipiään pappina. Hän oli ottanut vastaan puolen vuoden sijaisuuden sairaalassa. Ei olisi pitänyt aloittaa rankimmasta päästä. Sen he Mirjan kanssa myönsivät myöhemmin. Paniikkihäiriö puhkesi kukkaan kaikessa karmeudessaan.

Urpo huomasi, että hän ei pystynyt olemaan läsnä ja lohduttamaan kuolevia heidän viimeisinä hetkinään. Hän vain ei voinut. Piti olla rohkaiseva ja tasapainoinen. Eihän sielunhoitajan sopinut vauhkoontua ja olla kaikkein epätoivoisin. Vapisevin käsin hän oli pidellyt monen kuolevan ja kuolleen kouraa. Saniainen, kuolleenkoura. Kuulemma jopa myrkyllinen.

Vainajan lähdettyä hänen ympärillään oli alkanut omaisten hurja kuolontanssi. Äidit, tyttäret ja vaimot, joskus miehiset miehetkin, takertuivat pappiin kuin ainoaan pelastusrenkaaseen. Itkivät ja retuuttivat.

- Miksi meille tapahtuu tällaista? Miksi jo nyt? Näin varhain? Auta meitä. Sano jotakin. Laula meille.

Urpo oli nieleskellyt omiakin kyyneleitään ja yritti väräjävin äänin ”Sun haltuus rakas Isäni”. Rapisutteli hermostuneesti Raamattua ja haki ja haki. Ei koskaan löytänyt mitään siinä hädässä, omien pakkoliikkeittensä ahdistamana. Kultainen vasikka tai jokin kamala raaka vanhatestamentillinen sotaretki kyllä putkahti esille. Joskus sentään rikas mies ja Lasarus. Melkein rienaavaa jonkun irstaan kitupiikin ruumiin äärellä, ahneitten sukulaisten piirittämänä.

Viisi viikkoa Urpo oli sitä kestänyt. Häntä ihmeteltiin joka taholla. Niin miellyttävä ja vaatimaton mies. Niin nöyrä ja pidetty. Miksi hän oli tuollainen holtiton pakenija ja törmäilijä? Hulluko se oli?




Melkein kymmenen vuotta Urpo oli viettänyt aikaansa niin sanottuna koti-isänä. Jollakin tavalla puolustellakseen tätä toimettomuuttaan hän alkoi opiskella. Nyt olivat viimeinkin vuorossa ne psykologian opinnot, joista hän oli aikaisemmin haaveillut. Tentit menivät taas tavattoman hyvin. Sen rohkaisemana hän päätti yrittää opettajana eräässä lukiossa. Aineina olivat uskonto ja psykologia.

Urposta pidettiin. Jos ryhmä oli tarpeeksi pieni, hän pärjäsi jotenkuten. Punasteli ja tärisi välillä, mutta häntä ei kiusattu. Tyttöoppilaat olivat ylettömän ihastuneita Urpoon. Tämän kaipaava katse, ilmeitten vaihteleva kirjo sekä kaikessa opetuksessa ilmenevä tavaton herkkyys, inhimillisyys ja suvaitsevaisuus viehättivät oppilaita kovasti.

Toisinaan neitoset tahallaan törmäsivät Urpoon käytävällä. Saivat koskettaa häntä ja kikattaen poimivat kirkkaanpunaiseksi lehahtaneen ja hämillisesti hymyilevän sankarinsa auttamana lattialle pudonneita kirjoja ja kyniä. Joku oli saanut käsiinsä valokuvan pastorista, ja sen he kiinnittivät luokkansa peräseinään. Se oli heille kuin ikoni. Ihanne ja palvonnan kohde. Kaikesta heikkoudestaan huolimatta.




Rehtori oli ollut varsin ystävällinen ja koettanut järjestää Urpolle pieniä ryhmiä ja mahdollisimman vähän tunteja. Ne hän siedettävästi kesti. Pätevä syy näihin järjestelyihin oli, että hän aikoi taas jatkaa lukujaan.

- Mihin sinä oikein tähtäät? häneltä kysyttiin. - Oikeinko tohtoriksi?

Ei Urpo osannut vastata. Itse hän tiesi, että tohtorinhattu ei ollut mikään mahdottomuus.

- Mitä sinä sillä teet? Aiotko yliopistoon proffaksi vai mitä? tiukkasi Mirja hitusen ivaa äänessään. - Käyttäisit senkin ajan lisätuntien pitoon, niin meillä olisi helpompaa.

Kaksi poikaa oli jo teini-iässä, ennen kuin pikkuprinsessa syntyi. Kaikki lapset mallikappaleita. Ahkeria ja eteviä. Erittäin musikaalisia. Vanhimmat olivat kesäisin töissä niin varhain kuin mahdollista. Välit isään olivat hyvät. He ottivat asiat sellaisinaan. Isä nyt oli omanlaisensa ja sillä siisti.




Opetustyö olisi mennyt melko mukavasti, jollei olisi ollut erästä suurta MUTTAA: esiintyminen. Rehtori oli perinteitten mies. Koululla piti olla juhlia ja erikoistilaisuuksia, kuten Kalevalan päivää ja sen sellaista. Melkein jokaisena kalenterin liputuspäivänä järjestettiin yhteistä ohjelmaa liikuntahallissa. Jopa opettajien eläkkeelle siirtymistä vietettiin koko koulun läsnä ollessa. Kaikissa piti pastorin olla mukana juhlistamassa tapahtumaa.

Suurempia tilaisuuksia oli sentään onneksi melko harvoin, mutta aamuhartauksia piti olla vähintään kolme kertaa viikossa. Urpo ehdotti keskusradiota ja opettajatovereitaan. Se toisi vaihtelua, kun liikunnanopettajakin kertoisi nuorille välillä muustakin kuin lentopallosta.

- Eivät he ole hengellistä säätyä. Kuinka tavalliset maallikot osaisivat selvittää uskonnon asioita?

- Onhan sitä maallikkosaarnaajia luterilaisessakin kirkossa.

- Me emme tarvitse maallikkoja. Meillä on täällä pidetty pastori omassa talossa, vieläpä psykologiaan perehtynyt. Sinä puhut ja tilaisuuteen on varattu se varttitunti. En ymmärrä, mikä tässä kiikastaa.




Rehtorille Urpo ei tohtinut selittää sitä mieletöntä kauhua, mitä hän tunsi noitten aamuhartauksien tiimoilta. Koko koulu tuntui olevan liikekannalla varhain aamulla. Jyrinää ja kolinaa. Kenkien kapsetta ja tassutusta. Hillittyä puheensorinaa ja tirskahduksia, jotka heti tyrehdytettiin opettajien taholta.

Kokonainen kansainvaellus suureen juhlasaliin ja vähän päästä takaisin. Maksoiko se vaivan? Luokat saatiin tosin järjestettyä mukiinmeneviin riveihin parissa minuutissa. Opettajat valvoivat joka rivistöä. Pastori asteli vapisevin jaloin puhujapönttöön. Sen hän oli ehdottomasti vaatinut itselleen lyhyitäkin esiintymisiään varten. Ilman sitä hän ei olisi pysynyt pystyssä.

Hän seisoi valmiina kuin teloituskomppanian edessä ja katseli, jos uskalsi nostaa silmiään, miten nuoret reippaasti kokoontuivat paikoilleen. Molemmin käsin hän puristi pöntön reunoja. Hartiat olivat painuksissa, hiki helmeili otsalla ja kasvot olivat tulipunaiset.

Sitten juhlasaliin laskeutui hiljaisuus. Kuolemanhiljaisuus. Rehtorilla oli auktoriteettia ja karismaa. Urpon täytyi taistella vielä monta suurta kamppailua. Piti saada pää nousemaan, piti avata suu, piti saada ääntä kurkusta ja sanoa jotakin. Vieläpä järjellistä ja asiaan kuuluvaa.

Hän luki samein silmin jotakin Raamatusta. Sitä hän olisi tehnyt koko varttitunnin, mutta rehtori ei sellaista persoonattomuutta hyväksynyt. Piti puhua vapaasti ja suunnata katseensa ja sanomansa suoraan oppilaille ja opettajille. Se herätti luottamusta ja kosketti kuulijoita.




Toisinaan pastorin oli ollut pakko lopettaa saarnansa kesken. Hän oli saavinaan yskänkohtauksen. Joskus muka aivasteli tai piteli päätään teeskennellen kovaa kipua tai huimausta. Perinteisesti tilaisuus päättyi vimmattuun urkuharmonin polkemiseen, sillä musiikinopettaja tai joku soittotaitoinen oppilas istui vanhan perintömasiinan ääressä, joka puuskutti, vinkui ja huohotti läpi loppuvirren. Urpo määräsi niin monta säkeistöä veisattavaksi kuin kehtasi, mutta siihenkään rehtori ei suostunut.

- Ei sitten mitään laulamista alussa. Loppuvirsi riittää ja kaksi säkeistöä on tarpeeksi. Täytyyhän sanomallekin jäädä tilaa.

Oliko rehtorikin samanlainen sadisti kuin Mirja? Tuskin kumpikaan oli mitenkään tavallista julmempi tyyppi. He eivät vain käsittäneet Urpon vaikeuksia. Eivät uskoneet, että joku voisi olla niin pöljä.

Harmoni kähisi ja läähätti. Muutamia säveliä jäi väliin, kun se huilasi tai jokin kohta oli rikki. Polkimien kova rahina ja ritinä kuului salin perälle asti ja aiheutti joka kerta pidäteltyjä naurunpurskahduksia oppilaissa.

Vasta pari vuotta sitten rehtori oli sallinut pianon käytön aamuhartauksissa. Tunnelma kuulemma kärsi, sillä ei hänenkään lapsuudessaan pimputtelua siedetty. Maailmallista ja turhaa kilkutusta. Harmonin korahteluun oli sentään hukkunut Urpon katkonainen ja tukahtunut hengitys.

Hän ei uskaltanut irrottaa otettaan pöntöstä, vaan odotti, kunnes viimeinenkin oppilas oli poistunut, ja hiipi sitten lannistettuna ja itseään syytellen jonnekin välinevarastoon ja sieltä sydämentykytyksen hieman rauhoituttua johonkin kerhohuoneeseen, ja viimein omaan luokkaansa.




Kaikesta surkeudestaan huolimatta Urpo tiesi olevansa innostava opettaja. Hän kertoi historiasta ja kirkon vaiheista niin mukaansatempaavasti, että moni hänen oppilaistaan päätti myöhemmin ryhtyä opiskelemaan historiaa tai teologiaa. Samoin olivat psykologian tunnit nuorille yhtä juhlaa. Urpo antoi oppilaille mahdollisuuden keskustella, vieläpä keskenään. Tämä tapahtui tosin myös siitä syystä, että sosiaalinen paine häntä itseään kohtaan hieman helpottui.

Pastori oli hyvin avarakatseinen ja myötätuntoinen mies. Muillakin kirkkokunnilla ja uskonnoilla oli arvoa. Tiet Jumalan luokse olivat hyvin moninaiset. Varsin useat oppilaat alkoivat tiedostaa erilaisuuden kauneutta ja ymmärtää, että kaikkien ei tarvinnut olla tehdyt samasta muotista. Ihminen sai olla eri mieltä muiden kanssa. Hän sai olla erilainen, jopa poikkeava.

Päästäkseen olemasta huomion keskipisteenä Urpo pani oppilaat työskentelemään ryhmissä, mikä sekin oli jotakin uutta siihen aikaan. Itse hän vetäytyi luokan perälle ja syventyi paksuihin tenttikirjoihinsa.




Ahkeruus palkitaan, ja juuri pari kuukautta ennen kuin sai paniikkikohtauksensa kuoron konsertissa, pastori oli väitellyt filosofian tohtoriksi, yli viisikymmenvuotiaana. Ihmeteltiin, miten hän oli kestänyt julkisen esiintymisen paineet ja pystynyt kuuntelemaan kysymykset ja vastaamaan niihin kiitettävästi.

Oikeastaan vain perhe tiesi, että Urpo oli jo muutaman vuoden ajan käyttänyt rauhoittavia lääkkeitä. Toisinaan ne auttoivat ja toisinaan hän repesi täysin. Ehkä hänen halunsa tulla tohtoriksi ja saada jotakin aikaiseksi tässä vajavaisuuksien maailmassa auttoi häntä noina tunteina. Saattoihan hänen kirjallinen näyttönsä olla niin vakuuttavaa, että varsinainen väitöstilaisuus jäi lyhyemmäksi. Mirjasta se oli ainakin vilahtanut tavattoman nopeasti ohi. Hän oli pelännyt kuollakseen miehensä puolesta.




Toukokuu koitti ja edessä olivat koulun juhlalliset päättäjäiset. Urpo inhosi niitäkin sydämensä pohjasta. Pitkä ja kannustava kevätpuhe uusille ylioppilaille ja loputon määrä valmistuneitten ja vanhempien kättelyä. Hymistelyä ja syventymistä keskustelukumppanin naamaan ja sanoihin.

Hiestä märkänä Urpo aina taisteli senkin päivän päätökseen. Pakko oli vielä vierailla ylioppilasjuhlissa ja ehkä käyttää niissäkin pieni innostava puheenvuoro. Tämä kevätjuhla oli tuntunut jollakin tapaa tavallista raskaammalta. Siispä Urpo halusi rentoutua ja oli heti kotiin tultuaan ryhtynyt kastelemaan niitä saniaisia puutarhassaan.

Vaikka kevätjuhlassa olisi ollut jo tarpeeksi kestämistä, illalla piti vielä olla se kamala konsertti. Pelotti ihan, että vaimo pakottaa hänetkin mukaansa. Kesä sentään edessä, mutta syksyllä alkaisi taas se sama helvetti aamuhartauksineen.

Voisiko hän hakea jotakin muuta työtä? Mitä tohtori voisi tehdä? Kova kilpailu paikoista oli myös yliopistoilla. Sielläkin joutuisi luennoimaan ja vielä suurille opiskelijajoukoille. Aikuisille, jotka kriittisin silmin seuraisivat hänen ilmeilyään ja elehtimistään. Kuin kirppuja jahtaava marakatti.

Jollei hän hullu olisi niin menestyksellisesti jatkanut opiskelua, hänelle asetetut vaatimukset ja paineet olisivat olleet vähäisemmät. Olisi vaikka pitänyt sapattivuoden. Seinä oli siis edessä. Kivikova ja korkea.


                                             - - -


Konsertin jälkeen Urpo palasi masentuneena kotiin. Mikä onni, ettei Mirja ollut vielä paikalla. Toivottavasti tämä meni juhlimaan muitten muusikkojen kanssa. Tytärkin oli jonkun leikkitoverinsa luona, eivätkä pojat olleet vielä palanneet opiskelemasta. Heille sitä riitti menestystä ja suitsutusta, esiintymiskykyisiä nuoria kummatkin. Vanhin poika haaveili täyttä päätä konserttilaulajan urasta. Hän aivan puhkesi kukkaan lavalla. Lavasäteilyä. Kateeksi kävi.




- Täälläkö sinä seisot? Kastelemassa niitä vihoviimeisiä saniaisiasi. Äskenhän satoi. Hulluksiko sinä olet tullut? Häpäisit minut ja lapsetkin saman tien. Olet niin valmis mielisairaalaan, että valmiimmaksi ei voi tulla. Mokomakin tohtori. Tohtori Tyhjäpää ja Tyhjäntoimittaja. Toimita itsesi jo huomisaamuna pois minun näkyvistäni. Liian kauan olen hoivannut ja ruokkinut käenpoikaa pesässäni. Nyt se saa loppua. Huomispäivänä hommaan eron. Viet minultakin työpaikat. Kuka nyt lapsiaan antaa täyden kahelin vaimolle opetettavaksi? Häpeäisit!

Urposta tuntui, että vaimo oli tällä kertaa tosissaan. Hän sulki hiljaa vesihanan. Yritti työntää vanhoja ja todella painavia kottikärryjä sivummalle. Ne olivat täynnä multaa, jota hän oli aikonut levitellä kasveille. Mirja oli jo monet kerrat huomautellut, että pitäisi ja pitäisi.

Pyörä juuttui vetiseen ja pehmeään nurmikkoon, jurrasi siinä aikansa, ja pastori kumartui katsomaan, mihin se oli tarttunut. Rinnassa ja päässä tuntui kummalliselta. Sitten se kouraisi.




- Äiti, tule katsomaan. Kottikärryt on nurin. Missä isi on?

Mirja kiirehti paikalle. Multa oli osittain valunut nurmikolle. Litisevän märät saniaiset nuokkuivat hiljalleen voimistuvassa sateessa. Ruusupensaan takana häämötti jotakin. Ensin näkyi vain miehen kalvakka käsi. Kuolleenkoura. Nyrkkiin puristunut.