Seppo Rimmi


Seppo Rimmi on 42-vuotias, kirjoittamista pari vuotta harrastanut kirjallisuudenystävä. "Oodi tyylittömyydelle" lienee siinä mielessä tyypillinen esimerkki Rimmin tyylistä, että hän ei mielellään vaivaa päätään ns. realistisen kerrontaperinteen ongelmilla, ainakaan pintatasolla. Kirjallisuus syntyy kirjoituksesta.

Oodi tyylittömyydelle


Kuolemansairas kirjailija istui ravintolavaunussa edessään mukillinen haaleaa teetä. Epämääräisen värisen parransängen peittämistä kasvoista tuijottivat kaksi verestävää silmää ja punahehkuinen savuke rävähtämättä tyhjyyteen. Pöydän ympärillä leijui ikuisen näköinen savupilvi. Merkitykset lepattelivat värähtelevinä, toistensa kanssa kilpailevina parvina ympäri kirjailijan luisevaa olemusta. Yksi yritti tunkeutua sisään kyljessä olevasta haavasta, jota peitti likainen, kellertävä räsy. Sairaan jatkuva, hakkaava yskä, joka täytti puoli vaunua, oli luonteeltaan metafyysinen, päinvastoin kuin kyömyisestä nenästä roikkuva nahanriekale. Kirjailijan koko olemus heijasti jyrkkää resignaatiota tai laimeaa raivoa. En ollut tullut vaunuun keskustelemaan tai väittelemään hänen kanssaan; olin tullut varastamaan hänen tyylinsä.

Lainaaminen tai vuokraaminen ei tullut kysymykseen, sillä ne ovat keskinkertaisuuksien keinoja. Kaihdan keskinkertaisuutta, siksi olin nytkin naamioitunut rehellisen mitättömyyden savuverhoon lähestyessäni kuolemansairasta miestä. Laskin oman savuverhoni sekoittuvan kirjailijan tupakansavuun ja saavan kirjailijan huomion herpaantumaan. Istuuduin häntä vastapäätä.

Minun oli terästettävä aistini äärimmilleen. Merkitysten monilukuisen joukon lekuttelu sai aikaan tasaisen surinan, joka peitti alleen tyylin heikon, säännöllisen piipityksen. Mutta sen vienosta, vaniljaa muistuttavasta tuoksusta ei voinut erehtyä. Otin esiin käytöstä poistetun penaalin jossa säilytin houkutuslintua: omaa tyyliäni. Sen ulkoasu hehkui kauneutta ja eritti huumaavaa tuoksua; ydin kumisi mahtipontista tyhjyyttä. Asetin viettelijäni huomiota herättämättä pöydälle ja aloitin kärsimättömän odotuksen.

Juoneni toimi. Savun keskeltä saatoin erottaa pienen sulottaren ryömivän hitaasti kohti omaa tyyliäni. Se oli laskostanut siipensä metallisen vihreinä hohtaville kupeilleen. Typerryttävä elinvoima huokui jokaisesta sen pienen vartalon solusta. Juuri ennen kuin se olisi saavuttanut houkutuslintuni - kohtaamisesta olisi epäilemättä koitunut tuhoisat seuraukset - sieppasin tuon ihastuttavan olion malttamattomaan kouraani ja työnsin sen penaaliin. Hoputin entistä tyyliäni etenemään kohti kuolemansairasta kirjailijaa. En uskonut, että tämä huomaisi tyylien vaihtuneen ainakaan muutamaan tuntiin. Se aika riittäisi pakoon. Voitonriemuuni sekoittui vain pieni annos syyllisyyttä. Kirjailijan elinpäivät olivat niin vähissä, että hän ei joutuisi juurikaan kärsimään tyylittömyydestään.

Jäin junasta N:n asemalla ja otin taksin kotiini. Harppasin kuumeisen malttamattomana portaat huoneeseeni. Poimin tyylin penaalista ja tarkastelin sitä. Se oli lähes vahingoittumaton, vain yksi lukemattomista jaloista oli hieman taittunut. Lastoitin sen tulitikusta veistämälläni tilapäislastalla. Sitten ryhdyin julmaan mutta välttämättömään kokeeseeni.

Huoneeni vapaan lattiapinta-alan täyttää häkki, jossa säilytän lemmikkiolioitani: silmäpuolta kulkukissaa, muutamaa tekokäpyä, satunnaista siveettömyydenpuuskaa, keskikokoista vuohta sekä neljää männynneulasta. Yksi neulasista oli tosin karannut. Aukaisin uuden purkin koiranruokaa, sekoitin tyylin sen sekaan ja ojensin sotkun lautasella häkkiin. Tyylin oli kestettävä tämä ratkaiseva koe, sillä ilman entistä isäntäänsä sen oli kyettävä itsenäisyyteen, ennen kuin voisin asentaa sen itseeni.

Tunsin luonnollisesti levottomuutta tyylin puolesta, mutta sen käytös jopa ylitti odotukseni. Tyyli antoi litsarin siveettömyydelle. söi vuohen ja järjesti neulaset ja kävyt sotajoukoksi, jonka määräsi hyökkäykseen kissaa vastaan. Oma suloinen kenraalittareni!

Käynnistin asennuksen. Olin varannut sitä varten pistosahan, kaksi kahden tuuman ruuvia, kahvilusikan sekä tuubin luuliimaa. Sahasin reiän kaljuksi ajeltuun otsalohkooni, kaivoin lusikalla palasen aivomassaa ja sijoitin tyylin näin vapautuneeseen aukkoon. Kiinnitin sen ruuveilla tiukasti ja suljin kallon. Sitten rynnistin kirjoituskoneen ääreen. Keskityin hetken, rukoilin ja kirjoitin ensimmäisen lauseen: "Eräs ystäväni on kaunis sekä naisellisesti ja näyttävästi pukeutuva parikymppinen nainen, joka on kyllästynyt suomalaisilta miehiltä saamaansa vastaanottoon."

Mikä rakenteen ja sisällön nerokkuus, joka rikastuttaisi kenen tahansa tekstiä, ja olisi taatusti parannus omaan kirjoittamiseeni nähden. Mutta tämä ei ollut kuolemansairaan kirjailijan tyyliä. Olin ilmeisesti tehnyt jonkin virheen asennuksessa.

Suoritin asennuksen uudelleen. Tällä kertaa kaivoin tyylille paljon suuremman kolon, jotta se ei tuntisi ahtaan paikan kammoa uudessa asunnossaan. Tunsin pienen vartalon värisevän lievästi ruuvatessani sitä paikoilleen, mutta kovetin mieleni ja suljin sen kammioonsa. Loitsuin kammottavan manauksen ja kirjoitin hurmiossa: "Nytkin naaraan haju on jo levinnyt kituliaiden puiden ylle houkuttelevaksi lehtipeitteeksi, joita niillä ei kuivuuden vuoksi ole lainkaan."

Tarkastelin tavattomalla hellyydellä virkkeen vastaansanomatonta loogista ankaruutta, mutta… Tämäkään tyyli ei ollut peräisin kuolemansairaalta kirjailijalta. En voinut ymmärtää tyylin pakoilua.

Seuraavina päivinä yritin uudelleen ja uudelleen. Kaiversin pois suurimman osan aivoistani yrityksessäni saada tyyli viihtymään paremmin. Kokeilin kaikkien tuntemieni uskontojen rukouksia ja manauksia, syötin tyylille kissan, kaksi käpyä ja karanneen männynneulasen sisaren; karkulainen palasi ja jouduin lepyttelemään sitä hankkimalla uuden vuohen. Kirjoitukseni vilisivät ylivertaisia ilmauksia, joita myin hyvään hintaan johtaville kirjallisille aikakauslehdille, ja kuitenkaan en saanut esiin etsimääni. Vähitellen annoin periksi. Siirsin tyylin häkkiin, jossa se voipuneena lepäili ja solmi ystävyyssuhteita lemmikkeihini. Tarkkailin niiden kisailua tuntien kenties pientä mustasukkaisuutta.

Kului muutamia viikkoja. Linnoittauduin huoneeseeni ja löin laimin velvollisuuteni. Eräänä torstaiaamuna huomasin unohtaneeni edellisillan kirjallisuuspiirin. Partani kasvoi, kunnes minua ei voinut erottaa vuohesta (joka oli osoittautunut urokseksi, siis oikeastaan pukiksi). Ainoaksi yhteydekseni ulkomaailmaan jäi radio, josta kuuntelin hajamielisesti hengellistä musiikkia. Joskus kuulin uutislähetyksen, toisinaan kulttuuriohjelmia. Niinpä sain tiedon, että kuolemansairas kirjailija oli viimein menehtynyt, ilmeisesti sisuksiinsa päässeen merkityksen aiheuttamaan verenmyrkytykseen.

Seuraavana yönä näin unta, jossa pukki söi partani ja kuiskasi minulle: "Jo riittää. Etkö ymmärrä, että hetkesi on koittanut. Olen kyllästynyt ylimieliseen tyyliisi, kuuletko, sinun tyyliisi, nyt kun kuolemansairas kirjailija on poistunut. Ota se pois häkistä."

Aamulla heräsin kirkkain silmin, kutsuin tyylin luokseni, silitin sitä hetken ja kuuntelin sen piipityksen sekaista kehräystä. Ensimmäisen kerran se katsoi minuun luottavaisena. Kuvaamattoman hellin ottein poistin lopun aivomassani. Tyyli lensi itse luolaansa. En malttanut edes sulkea kalloa, vaan aloin kirjoittaa, ilman rukouksia ja manauksia: "Kuolemansairas kirjailija istui ravintolavaunussa edessään mukillinen haaleaa…"