Juha Lehtinen
Tampere

Pirun hanska

Käsi tarrasi ovenkahvaan kuin joku olisi pyrkinyt pelkääjän paikalle ja jähmettynyt sitten siihen.

Rannetta oli viitisen senttiä, sen jatkeena alaviistoon takapyörää kohti levottomasti etenevä punainen vana, joka valkoisella pellillä muistutti taiteilijan signeerausta.

Liisaa puistatti; auto oli alusta saakka näyttänyt hänestä lähinnä ambulanssilta. Mutta valkoisessa on kaikki värit, oli Heikki puolustellut.

Monenlaisilla melodramaattisilla ilmauksilla käy absurdien näkymien nostattamien tuntemusten kuvaileminen. Hyytävä kauhu, vatsanpohjaa kouraiseva lamaannus, veret seisauttava tyrmistys jne.

Hämmentävintä olikin oma tyyneys tilanteen edessä: itse asiassa jotakin tällaista tuntui jo pidemmän aikaa olleen tuloillaan.

Liisa pohti: nyt vain oltiin tässä pisteessä, ei sen kummempaa.

Jostain on kai sitten aloitettava, joten hän kosketti kättä. Se oli sileä. Ei lämmin eikä viileä, kuultavan harmaa.

Kapea ja karvaton kämmenselkä, sinisuonet ihon alla.

Sormet hoikat. Eivät kuitenkaan niin hoikat, että kättä olisi varmuudella voinut sanoa naisen kädeksi.

Vasemmanpuoleinen käsi se kuitenkin oli.

Liisa yritti muistella ajomatkaa. Se oli vaikeaa, ajaessaan hän oli aina omissa ajatuksissaan. Mutta kenen ajatuksissa sitä pitäisi?

Hän oli aivan tavanomaisesti lähtenyt firman parkkipaikalta ja suunnannut pikatielle joka oli nopein reitti. Mitään poikkeavaa ei ajon aikana ollut tapahtunut eikä pysähdellä ollut juuri tarvinnut, ei edes valoissa. Matka kaikkineen oli vienyt hädin tuskin vartin.

Mutta ehkä käsi oli ollut paikoillaan jo ennen kotimatkaa?

Se tuntui epätodennäköiseltä, työpaikan parkkipaikalla liikkui autoilijoita paljon. Varmasti joku olisi löytänyt käden ennen häntä, sillä punainen juova kirkui valkoiselta pohjalta silmiin kuin neitsytveri rippimekolta.

Ei niin. Siinä tapauksessa hän ei olisi nyt tässä eikä käsi tuossa.

Käden olemassaolon oli oltava mysteeri.

Liisa yritti irrottaa kättä.

Ensin se ei tahtonut onnistua; käden ote piti luonnottoman tiukasti pienestä kahvasta, ja vasta kun hän veti kaikin voimin, se irtosi plomps vaan.

Liisa katseli ympärilleen ja sulki käden äkkiä salkkuunsa. Häntä hihitytti. Parasta oli pitää koko asia salassa, ei tällaisia asioita voisi kukaan sulattaa.

Liisa katseli veristä vanaa autonovessa.

Jonkinlaisen nimikirjaimia muistuttavan hahmon siinä oli hoksaavinaan.

Mutta kun katsetta yritti tarkentaa, kuvio pakeni koko ajan ulottumattomiin, kuin uni jota yrittää muistella.

Nythän olikin talvi, Liisa huomasi. Lumella punaisen jäljen sai pyyhityksi helposti pois. Hitustakaan ei jäänyt jäljelle, ja koko toimitus oli kuin oltaisi ensin kuvattu Liisa sotkemassa verisellä lumella puhtoista autonovea ja sitten esitetty kaikki väärinpäin.

Nyt autonovi oli valkea ja kiiltävä kuin vasta vahattu. Tabula Rasa. Se loi tyytyväisen mielen.

Kotona Heikki ja pojat istuivat vakavina olohuoneen sohvalla. Oli näköjään jonkinlaisen perheneuvottelun paikka.

Heikki kohotti murheellisen miehen katseensa Liisaan. Olisit sinä ensin meille voinut kertoa, se sanoi surullisesti.

Sitten ne nousivat yhtäaikaa, ja noutivat valmiiksi pakatut matkalaukkunsa takkahuoneesta. Heikillä oli iso, pojilla pienet kuin nukkien, kullakin kokonsa mukaan.

Ne kävelivät jonossa eteiseen kuin Aku ja veljenpojat.

Liisa aikoi ensin anoa armoa, mutta hän oivalsi, että tilanne jotenkin särkyisi siitä. Ovella Heikki vielä katsoi kuin jostain ylempää ja sanoi: palaamme kun asioiden paino niin vaatii.

Se tuntui olevan niin paikallaan että itku oli tulla.

Niinpä niin. Kaiken jälkeen tuntui kuitenkin oikealta että ne olivat menneet. Oma rauha oli nyt kaikkein tärkeintä.

Käsi oli salkussa. Mutta Liisa antoi sen olla.

Salkku oli työpöydän päätyä vasten.

Liisa riisuutui ja meni suihkuun. Veden pirskoutuessa hän muisti äkkiä sanasta sanaan, mitä oli kirjoittanut vastauslomakkeeseen psykologisessa testissä, jonka firma teetti työnhakijoille.

"Määrätietoisuudestani huolimatta olen pohjimmiltani herkkä ja tunteellinen ihminen. Jo lapsena olin mielelläni yksin ja mietiskelin kaikenlaista. Kirkkaana talvi-iltana saatoin vain maata lumihangessa ja ihailla tähtitaivasta".

Liisaa käkätytti niin että kyyneleet valuivat ja mahaa kouristi. Koko ajan hän näki silmänurkastaan käden ja piti sitä täysin luonnollisena.

Se tasapainoili suihkuverhon tangolla kuin nuorallatanssija.

Liisa olisi halunnut nähdä, miltä käsi näytti ranteen puolelta, olisiko haava jo umpeutunut vai näkyisikö sieltä luuta ja lihaa ja jänteitä.

Parasta oli kuitenkin olla kuin ei olisi kiinnostunut koko asiasta.

Aamuyöllä Liisa tunsi pyörteen käyvän sääressään ja jokin nousi ylös oikeaa jalkaa pitkin. Jokin osoittautui kädeksi. Liisa koppasi sen kiinni ja heitti seinään. Käsi mätkähti maahan ja kipitti hämähäkkimäisesti pimeään nurkkaan, kirkui mennessään.

Mutta käsi oli sitkeä, kohta se taas hiveli Liisan pohjetta.

Puoliunessa Liisalle välähti, että jos käsi nyt saisi tehdä tahtonsa mukaan, se saisi tehdä niin joka yö.

Töissä tuntui aivan oikealta antaa käden nousta näppäimistölle tanssimaan. Se osasi taulukkolaskentafunktioita, joista Liisalla ei ollut aavistustakaan. Tietokannasta se loi sovelluksen, joka nopeutti raporttien tekoa neljännekseen. Sitten se naputteli projektisuunnitelman huimaavassa ennätysajassa.

Loppupäivän käsi surffaili kielletyillä kotisivuilla. Sitten se hieroi Liisan niskaa ja hartioita ja ohimoita. Välillä hän antoi sen hyväillä rintojaan.

"Kouluikäisenä luin paljon niin kauno- kuin tietopuolistakin kirjallisuutta. Aktiiviharrastuksiini kuuluivat tuolloin myös balettitanssi, ratsastus sekä taitoluistelu. Ne eivät kuitenkaan haitanneet koulunkäyntiä, sillä oppilaana olin aina parhaimmiston joukossa, monena vuonna luokan priimus."

Työpäivän jälkeen käsi rakasti uida Heikin suuressa meriakvaariossa. Liisa katseli kummeksuen autiota allasta, mutta ajatteli sitten, ettei siellä kai koskaan mitään kaloja ollut ollutkaan.

Nyt vain käsi liikehti pumpun raikkaassa vesivirrassa, sulavasti kuin meduusa.

Kun Liisa söi keittiössä, käsi oli äkkiä hänen edessään ja napsautti sormiaan. Sitten se osoitti etusormellaan Liisaa ja aukesi levyksi. Liisan mieleen tuli, että kämmenelle pitäisi nyt syttyä liekki; kuin tietoiskukädelle jota hän lapsena katseli televisiosta.

Liisa ei ymmärtänyt käden tarkoitusta.

Käsi tuli Liisan otsalle kuin kuumetta koettamaan, hetken päästä se alkoi tuntua tosi häiritsevältä. Liisa otti kädestä kiinni, mutta se ei hievahtanutkaan. Takana ei tuntunut näkymätöntä käsivartta. Umpeen kasvanut ranne oli aivan sileä ja pyöreäreunainen.

Öisin käsi penkoi komeroissa ja laatikoissa, milloin ei ollut Liisan kimpussa. Kotitöitä se ei tehnyt, vaikka kyllä olisi saanut. Liisa ajatteli suunnittelevansa yksityiskohtaisen koulutusohjelman, kun tilanne hieman vakiintuisi.

Kerran käsi tyhjensi Liisan Alprox-purkin vessanpönttöön. Silloin Liisalta pääsi poru. Käsi tuli heti pyyhkimään hänen poskiaan ja silittämään hänen hiuksiaan.

Liisa niiskutti hartioita vavahduttavia loppunyyhkäisyjään kuin lapsi.

"Korkeakoulututkintoni suoritin nopeasti, sillä en halunnut opiskeluajasta suuria taloudellisia rasituksia. Loppututkielmani onnistui kuitenkin niin hyvin, että professorini kehotti minua alkamaan väitöskirjani valmistelun. Teen sitä päivätyön ohessa, iltaisin ja viikonloppuisin, lomien aikana myös syvällisemmin paneutuen. Minusta käytännön työnteolla ja samanaikaisella tieteellis-teoreettisella pohdinnalla on erittäin hedelmällinen vaikutus toisiinsa, uskon vilpittömästi niiden koituvan molemminpuoliseksi hyödyksi."

Töissä Liisa koki yllätyksen, kun Minna Saastamoinen, joka ei ollut koskaan häntä tervehtinyt, tuli samaan lounaspöytään juttelemaan niitä näitä, aivan ystävällisesti. Liisa kuuli usein Minna Saastamoisen naurun kulkiessaan jonkin puoliavoimen oven ohi.

Minna Saastamoinen ei ollut katsonut Liisaa silmiin ennen kuin pienen tauon jälkeen kysyi puoliksi kuiskaten: sullahan on se, eikö olekin?

Liisa ei tiennyt mitä olisi vastannut. Mutta Minna Saastamoinen penäsi ja kinusi. Hän halusi niin kovasti nähdä. Hänen poskensa punoittivat.

Liisan oli suostuttava.

Huoneessaan hän raotti salkkuaan. Minna Saastamoinen kurkisti sisään ja ihasteli: aii kun se on suloinen.

Liisa tunsi hiljaista ylpeyttä. Hän tunsi olevansa koulutyttö, joka esitteli uudelle sydänystävälle vasta saatua hamsteriaan.

Hänen teki mieli suudella Minna Saastamoista.

Voi olispa mullakin tällanen, Minna Saastamoinen voihkaisi. Käsi kiipesi pitkin hänen puseronmiehustaansa. Se nousi kaulalle sivelemään.

Aivan ihana, Minna Saastamoinen huokui.

Käsi alkoi puristaa.

Mäkin haluun täll. Minna Saastamoinen ehti vielä sanoa.

Sitten Minna Saastamoisen kasvot muuttuivat punaisiksi. Sitten sinisiksi. Minna Saastamoisen silmissä oli utuinen tuijotus. Kuului korinaa ja käsivarret huitoilivat hervottomina.

Minna Saastamoisen kasvot muuttuivat nyt tummanpuhuviksi.

Juuri kun Minna Saastamoisen kurkkutorvi oli painumaisillaan kasaan ja hänen aivosuonensa ratkeamaisillaan verentungoksesta, käsi hellitti otteensa.

Minna Saastamoisen ryhti lysähti ja hän hoippui kurkkuaan kakoen pois kuin merimiehen ylenkatsoma satamahuora. Käsi näytti hänen selälleen keskisormea.

Liisaa kuumotti nautinnosta.

"Niin kauan kuin muistan, olen panostanut itseni kehittämiseen ja uusien asioiden oppimiseen. Työmoraaliani pidän hyvin korkeana. Mielestäni minulla on erinomainen paineensietokyky ja hektisessä toiminnassa katsonkin olevani parhaimmillani. En pelkää koviakaan haasteita, päinvastoin olen aina etsinyt niitä. Siksi haen nyt tätäkin paikkaa."

Käsi oli asettunut taloksi kuin aina olisi ollut niin. Kun Liisa toisinaan voimisteli ja meditoi, käsi puuhasteli kaikessa rauhassa omia juttujaan. Veteli keittiökaappien sisältöä lattialle tai repi Heikin kirjoja ja asiapapereita pieneksi silpuksi.

Välillä sellainen kyllä hieman häiritsi.

Kirjoittaessaan väitöstutkimustaan Liisa katsoi joskus vasenta kättään ja huomasi, että vain osa oli näkyvissä, osa katosi vaaleaan pilveen. Mutta kun Liisa sinnikkäästi ravisti, oli käsi paikoillaan aivan normaalisti.

Ennen nukahtamistaan, kun Liisa kuunteli käden liikehdintää, hän saattoi nähdä makuuhuoneen katon ja osittain myös joitakin kaarevia muotoja, kuin vanhan katedraalin kattorakenteita. Tilat olivat limittäin yhtä aikaa; kuin olisi ollut kahdessa eri paikassa samaan aikaan ja nähnyt kummatkin. Se tuntui rauhoittavalta.

Eräänä iltana televisiosta tuli ohjelma, jossa Heikki ja lapset kertoivat koettelemuksistaan. Äänilaji oli sovinnollinen mutta Liisan mielihyväksi myös salavihkaa syyttävä.

Käsi kolisteli jotain kirjahyllyssä. Se pudotti Liisan hymytyttöpatsaan, joka meni keskeltä halki, kumpikin puolikas jäi keinahtelemaan levottomasti.

Käsi näytti Liisalle voitonmerkkiä.

Liisa yritti keskittyä ohjelmaansa. Käsi oli sinänsä ihan kiva, mutta sen viimeaikainen käytös oli kyllä röyhkeydessään jotain ennenkuulumatonta. Jos se pirun hanska alkaa hyppimään silmille, siitä olisi tehtävä loppu heti kättelyssä.