Jarmo Karonen
Seinäjoki (Pori)
jarmo.karonen@nic.fi


Pieni myrkyllinen ihminen


Kylpyhuone on edelleen kostea. Joonas miettii, mitä hän on tehnyt siellä. Hän ei muista. Hän sytyttää valot ja horjahtelee lavuaarille. Peilissä näkyy vieras mies.

Harmaat kasvot heilahtavat pois näkyvistä, kun Joonas avaa peilikaapin. Hammastahnaa ja aspiriinia. Joonas sulkee kasvonsa paikalleen, kulauttaa pillerin nieluunsa ja alkaa harjata hampaitaan. Hänen ennen niin terävän siniset silmänsä näyttävät nykyään haaleilta, valjuilta. Luisevat kasvot tärisevät hervottomina ja ikeniin sattuu, kun Joonas vatkaa harjalla.

Hän purskauttaa veren ja hammastahnan sekaisen veden suoraan päin peiliä. Vettä roiskuu joka puolelle: lattialle, viereisessä koukussa olevalle pyyhkeelle, hänen käsilleen, kasvoilleen. Joonas huuhtelee suunsa kylmällä vedellä ja pyyhkäisee peilistä tahmat pois kädellään. Sitten hän raapii mustan rasvalettinsä taaksepäin, katsoo kuvajaistaan ja hymyilee surumielisesti.

Joonas työntää pesuhuoneen oven auki ja raahustaa likaisen ruskean maton poikki käytävään ja keittiöön, jossa häntä tervehtivät usean päivän tiskit, avonaiset viinapullot ja tupakantumpit. Jääkaapista Joonas löytää pakastepitsan - viimeisen. Hän heittää sen mikroon ja odottaa.

Puolitoista minuuttia kuluu.

Joonas ottaa ateriansa mikrosta, etsii pullon, jossa on vielä jotain nestettä pohjalla, syö ja juo halulla. Hän asettaa ruokailuvälineet entisten tiskivuoristojen päälle ja jää nojaamaan pöytään. Talossa on hiljaista lukuun ottamatta alituista kutsuvan kuumeista tuulenhuminaa ullakolla ja levotonta kääntyilyä kellarissa.

Kun Joonas hoipertelee olohuoneeseen, se on yhtä tylsän harmaa kuin mikä tahansa huone talon ensimmäisessä kerroksessa. Hän päättää piristää ympäristöään avaamalla television ja stereot. Kanava alkaa suoltaa musiikkivideoita, villejä räiskyviä kuvasarjoja, jotka saavat Joonaksen voimaan pahoin. Silti niiden täytyy välkkyä olohuoneen seinillä ja heittää varjonsa. Joonas vaimentaa television äänet kuulokynnyksen alapuolelle ja valitsee levynvaihtajasta seitsemännen kiekon. Radioheadin Ok Computerin ensitahdit purkautuvat ilmoille, ja Joonas rojahtaa sohvalle.

Hän vajoaa syvälle kipeän suloisesti rapisevaan houreeseen kuin oopiumin huuruihin foliopaperissa. Madonna tanssii Joonakselle ja samoin Britney. Joonaksen päässä vaeltavat paranoidi androidi ja koti-ikävää poteva muukalainen. Akustiset kitarat soljuvat kevätpuron putoukseen ennen raskaasti särötettyä sähköistä muuria. Tämän siitä saa, kun sählää karmapoliisin kanssa.

Joonas nytkähtää koomastaan ja sohvasta irti. Hän poukkoilee alakerrassa tarkoituksenaan päätyä keittiöön. Joonas näkee ja tuntee, että työhuoneen tietokone hurisee edelleen omaa yksitoikkoista sekvenssiään lämmittäen ympäristöä. Joonas kompastelee keittiöön. Hän iskee tiskipöydän tornimaiset huiput tasaisiksi. Hirveä kolina havahduttaa hänet kun lautaset pirstoutuvat. Säröt ovat viimein levinneet.

Joonas juoksee olohuoneeseen ja potkaisee televisiota. Se kestää ja välkkyy videoita hänen silmilleen. Joonas punnertaa television syliinsä ja iskee sen sitten verhojen ja ikkunan läpi. Ikkuna antaa helisevinä sirpaleina periksi ja aavemaisesti liehuvien verhojen välistä Joonas näkee pimeyttä. Tyhjiö. Ulkona ei ole mitään. Hän alkaa peräytyä hitaasti. Hän tärisee, häntä hirvittää. Hänen kätensä tapailee ympäristöä, osuu stereokontrolleihin. Levylautanen pyöräyttää Pink Floydin The Happy Reunion Live Wall -levyn soimaan. Se on isän levy.

Pakokauhu avaa oven Joonaksen mieleen ja hän kääntyy villisti, törmää sohvaan, niin että hän ja sohva kaatuvat yhdessä kauniin riitasointuisessa harmoniassa. Puhelimen luuri kierähtää viereiseltä pöydältä Joonaksen käteen. Linja on auki. Joonas nappaa puhelimen käteensä ja heittää sen sohvan yli, ponnistaa jaloilleen ja ponnahtaa portaisiin.

Hän juoksee toiseen kerrokseen, makuuhuoneeseen. Tämä ei ole hetki unelle, eikä se tarjoaisikaan kuin väliaikaista turvaa tai pahemman painajaisen, molemmat virtuaalisina. Silti unessa on jotain rauhoittavaa ja pelkästään sen ajatuksessa. Joonas huomaa rentoutuvansa.

Hän näkee itsensä vallan puhtaassa valossa toisen kerroksen tasanteen kokovartalopeilissä. Joonas kävelee aivan peilin eteen. Todellakin, hän näyttää pinnistävän harmaudesta enkelin valkeuteen. Joonaksen oloa ei kuitenkaan helpota alhaalta kantautuva mielipuolinen kitara- ja urkuvetoinen musiikki. Soittajien uudelleen löytämä ilo ja ystävyys luo vielä oudomman kontrastin musiikin ja todellisuuden välille samalla kun levyn sanat kertovat vaikeasta lapsuudesta ja julkisuuden kiroista, joita vastaan on suojauduttava muurilla. Isä kuoli sodassa. Opettajat kiusasivat koulussa.

Joonas näkee peilissä myös komeron, jota hän ei varmasti ole avannut yli vuoteen. Hän ei edes muista, mitä hän säilyttää siellä. Hän päättää selvittää asian ja avaa komeron. Sinne on sullottu vaatteita, pukuja ja smokkeja, hienoja nahkakenkiä, pieniä kevyitä laatikoita, ja nyt hän muistaa, mitä niissä on: pieniä käytännöllisiä tavaroita, kuten vaateharjoja, blankkia, kengänpohjallisia. Yhdessä laatikossa on kiikarit. Hänen mieleensä piirtyy kuvia suuremmista laatikoista ylhäällä ja myös raskaista lähes konttimaisista kuutioista alhaalla. Hän luulee tietävänsä, mitä niissä on. Joonas päättää löytää rauhan ullakolta.

Portaat narisevat näin korkealla. Ne tuntuvat varoittavan Joonasta: jos nyt astut ullakolle, joudut vallan hunningolle! Joonas avaa portaiden päästä löytyvän luukun ja kierähtää sisään. Hän nousee pystyyn ja kylpee valossa, jonka kapeat päätyikkunat tarjoavat. Joonaksen mieleen muistuvat kaikki kirkkaat ajatukset paremmasta huomisesta ja ihmiskunnan tulevaisuudesta, menestyksestä ja onnesta. Hän vilkaisee olkapäänsä yli. Hänen ruumiinsa heittää varjon hänen taakseen, pimeän varjon, joka toistaa alakerran levottomia näkymiä. Mutta vain sieltä pääsee ulos.

Ullakolla on laatikoittain Joonaksen lapsuusaikaista tavaraa, kuten lasten satukirjoja, sähköautorata, kylpyleluja, action-figuureja ja tietokone, jossa on 64 kilotavun muisti. Joonas avaa laatikon, jossa on Aku Ankkoja ja sittemmin kerääntyneitä Marveleita. Näitä hän luki ja ponnisti valoon, mutta päätyi pimeyteen. Hän avaa toisen laatikon. Siellä on hänen lapsuusaikaisia piirroksiaan, onnettomia raapustuksia, mutta tärkeitä yhtä kaikki. Kolmannessa laatikossa on hänen teini-ikäisiä kirjoitelmiaan: runoja, kirjeitä, novelleja, rakkauden tunnustus kuolleelle tytölle. Ne ovat täynnä sellaista tuskaa, jonka olisi pitänyt jo jäädä, mutta se seuraa yhä ajatusten muodossa, tärkeiden ajatusten, juuri niiden, jotka ovat jääneet täyttämättä, toteuttamatta.

Joonas nousee ja etsii kattoluukun. Hän avaa sen kuin viimeisen luukun joulukalenterista. Tuuli käy hänen hiuksiinsa ja sekoittaa ne vallattomasti. Joonas kömpii katolle ja istahtaa sinne. Hän katsoo kaukaisuuteen ja näkee kukkuloita, vuoria ja metsiä, haasteita ja mahdollisuuksia. Hän luo silmänsä suoraan ylös valoon ja kirkkauteen. Hän katsoo ympärilleen, lähistölle ja näkee likaisen kaupungin labyrintin, sen savupiiput, kemialliset päästöt, hiljattain markkinoille tulleet vetykäyttöiset autot, ahdistuneet ihmiset, rauta-aidat, hautaojat, ruostuneet penkit, rakennuskuopat ja viimein omalla pihamaallaan pitkää nurmikkoa, villiintynyttä heinikkoa, käärmeitä ja tuholaisia, hylätyn kuokan.

Kun vain voisi lentää, levittää siipensä ja luottaa niihin, voisi tavoittaa kaukana siintävät vuorilinnat. Joonas siirtää jalkaansa ja kattoliuska irtautuu paikaltaan ja luiskahtaa katon reunalta pudotukseen. Pelkona on putoaminen. Vaikka pääsisikin ilmaan, siivet voivat pettää ja jättää rappion piiriin. Joonas tarkistaa, että kattoluukku on paikallaan, luo viimeisen silmäyksen tuhoon ja kauneuteen ja hivuttautuu takaisin sisälle, sillä vain alakerrasta pääsee ulos.

Joonas kulkee ullakon läpi takaisin portaikolle valo takanaan, varjo edessään. Hän laskeutuu portaat ja katsoo kaivaten makuuhuoneeseen. Varjot syvenevät ja musiikki kasvaa, myös peilissä ja hänessä. Joonas laskeutuu edelleen portaat alakertaan ja kylpee elävässä tallennetussa musiikissa ja harmaudessa. Hänen katseensa piirtyy hallin poikki ulko-oveen. Hän astelee määrätietoisesti likaisen maton poikki, ohittaa pesuhuoneen ja saapuu eteiseen.

Hän potkii kengät tieltään ja tarttuu ovenkahvaan. Äkillinen kylmyys polttaa hänen mieltään. Kahva tuntuu jäiseltä. Joonas vetäisee kätensä nopeasti turvaan. Hän kumartuu postiluukun tasalle ja raottaa sitä. Ulkona ei näy mitään, pimeää, tai paremminkin juuri sitä: ei mitään. Hänet on suljettu hänen omaan pieneen maailmaansa, joka on suunniteltu ja kehitetty juuri häntä varten.

Joonas hätkähtää, perääntyy ja kompastuu lenkkitossuihin. Hän kaatuu selälleen kenkien joukkoon. Hän alkaa madella poispäin ovesta, joka kohoaa pelottavan jyrkkänä hänen ylleen. Hän kääntyy ja konttaa villisti hallin poikki, kunnes pysähtyy ennen portaita. Hän näkee niiden alla toisen oven - oven alamaailmaan, oven kellariin. Joonas konttaa tuolle ovelle ja avaa sen epäröimättä. Jokin kääntyy alhaalla, mutta Joonas esittää välinpitämätöntä. Tänne hän ei ole koskaan ennen ajautunut. Hän ei tiedä, mistä valot saa päälle eikä välitäkään. Hämähäkin verkot tarttuvat hänen kasvoihinsa, kun hän hivuttautuu jälleen yksiä portaita alaspäin. Selkänsä takaa vilkuilevassa valossa Joonas uskoo näkevänsä pieniä myrkyllisiä otuksia pitkin portaita. Kellarin lattiaa peittävät raskaat esineet, kalusteet ja suuret laatikot, liian painavat kannettavaksi ullakolle. Niihin on kasattu koottuja historiankirjoituksen sarjoja, synnin painoinen raamattu ja lääkärien lausuntoja isän ja äidin ikioman pikkupojan allergioista.

Joonas istuu alimmalla portaalla. Hän näkee rojujen joukossa vilistävän valtavan suuren hämähäkin. Vikkelästi se kiertää isän ja äidin valokuva-albumit ja vuosikirjat, ja se on takuulla myrkyllinen, mutta Joonas ei välitä. Hän pudistaa päätään ja antaa silmäluomiensa sulkeutua - ja silloin hän näkee sen. Sodassa kuollut isoisä jätti jälkeensä kitisevän keinutuolin, jota nyt jokin keinuttaa. Tuolin takaa kääntyy esiin pitkä taipuisa ruho, joka kasvaa mustaa karvaa, valuu sameanvihreää hyhmää ja hönkii rikkiä ja happoa, rikkihappoa. Mustan karvan keskeltä piirtyy esiin kapeat vaot, joissa palaa pimeän punainen tuli. Sen sivusta kääntyy esiin raaja, jossa on kymmeniä pitkiä sormia, ja niistä yksi taipuu suoraksi Joonasta kohti.

- Ssshhinäää, Joo’oonash, se hönkii äänellä, joka sihisee kuin sata kyytä, kalisee kuin tuhat kalkkaroa ja rahisee kuin syksyn kuivat lehdet herkän mikrofonin läpi.

Joonas nielaisee, avaa silmänsä ja toteaa, ettei tämä ole unta. Sitten hän osoittaa itseään tärisevällä sormella ja kysyy värisevällä äänellä: - Minä olen Joonas... mitä?

Kauimmaisten kaivosten kauhu vääntelehtii ja huutaa riipivällä äänellä: - Ssshhinä... kärsit, pelkäät, vaurioidut, kammoksut, tuhoudut - nyt! ja yhtäkkiä ääni on kammottavan tarkka ja selvä.

Järkytyksekseen Joonas näkee tuon valtaisan kammotuksen lähestyvän häntä. Tämä voisi olla hänen armollinen loppunsa. Pirullisen pedon kynsissä (sormissa?) ei varmasti tarvitsisi kitua kauan. Pink Floyd voisi jäädä soimaan. Musiikkivideot voisivat katkoa ihmisiä yhä nopeammilla leikkauksilla, tiskit voisivat kasaantua, ulkomaailma voisi hukkua itseensä, ihmiset voisivat törmäillä toisiinsa.

Rikki polttaa hänen kasvojaan, kun hän kääntyy. Joonas loikkii ensimmäiset portaat, mutta viidennellä hänen jalkaansa tartutaan. Olento repii häntä alas. Se sihisee, rahisee, huutaa ja kahisee, se polttaa, syyttää ja kiroaa Joonaksen nimeä. Hänestä tuntuu kuin maa vyöryisi hänen päällensä. Portaat vierivät putoukseen, tukipalkit pettävät rusahtaen ja seinäpaneelit tempautuvat irti ja halkovat hämähäkkien seittejä. Kaikista verkoista suurin kahdeksanjalkaisine isäntineen iskeytyy vasten Joonaksen kasvoja, mutta sokeanakin ja juuri sokeana toivosta hän saa otteen kellarinoven kynnyksestä. Kauhun käsi menettää otteensa Joonaksesta. Hänen jalkansa potkivat ilmassa ja kuin onnella välttyvät olennon raajojen harovilta iskuilta, yrityksiltä tavoittaa hänet uudelleen.

Hämähäkki lipeää Joonaksen kasvoilta ja kompuroi kammotuksen kitaan. Paistuvan lihan tuoksu sieraimissaan Joonas punnertaa itsensä ensimmäisen kerroksen lattialle. Vihainen syvyyksistä sairas olento pamauttaa kellarin oven vainoavalla voimalla kiinni. Joonas kuulee sen kääntyvän nurkkaansa ja huutavan turhautumistaan.

Joonas huohottaa lattialla, raajat oikosenaan. Hänen katseensa käy keittiöön ja korvansa täyttyvät mielisairautta lähentelevästä äänimuurista, johon on nyt liittynyt lapsikuoro. Pahoinvoinnin aalto käy hänen lävitseen, ja hän oksentaa aamuisen ateriansa sekä alkoholin ja lääkkeen ruskean harmaalle matolle. Hänen voimansa pettävät ja päänsä läiskähtää tuoreeseen kierrätykseen peittyäkseen hämähäkin maidonvalkeisiin seitteihin.

Punainen vallitsee hänen untaan, sikäli kuin pelkkää hidasta pyörteiden tanssia voi uneksi kutsua. Joonas on aistivinaan kellarista huokuvaa vihaa, joka pyöräyttää isoisän keinutuolin päin seinää ja syö tiensä jo kertaalleen koin syömän sohvan läpi. Se syö käärmeet ja hämähäkit, se syö sammakot ja sen viha ei laannu, vaan toki yltyy ymmärryksestä, että kaikki tuhottava on loppunut ja varsinainen kohde on edelleen ulottumattomissa, kerrosta ylempänä. Se alkaa syödä itseään, hännästä alkaen.

Vatsahapon tuoksut käyvät Joonaksen nenään ja hän avaa jälleen silmänsä. Hänen päänsä on kääntyneenä portaisiin päin ja hän huomaa, että levy on käynyt loppuun. Joonas onnittelee itseään siitä, ettei ohjelmoinut stereoita toistamaan levyä. Tuuli käy jälleen ullakolla ja se nykii Joonasta jaloilleen, mutta hänen voimansa ovat tiessään. Silti - ehkä pelkän toiveen liikuttamana - Joonas vetää kuivuneen oksennuksen alleen ja sitten taakseen.

Hän ryömii portaisiin ja alkaa kontata ylös, porras kerrallaan. Hän huomaa maailmansa kirkastuvan, kun hän tavoittaa yhä uusia portaita. Toisessa kerroksessa hän pysähtyy peilin eteen ja antaa itsensä lysähtää siihen. Hän katselee itseään. Hiukset ovat muuttuneet harmaiksi, mutta siinä hänen katsellessaan ne vaalenevat, kunnes päätyvät vitivalkoisiksi. Kierrätys kuoriutuu hänen kasvoiltaan. Joonas nousee uudessa voimassaan koko mittaansa ja tarkastelee kehoaan. Hänen luisevat poskensa ovat muuttuneet siloisiksi ja pyöreiksi. Silmät ovat saaneet uutta sineä ja kirkkautta. Hiukset elävät syvän mustina. Farkut ja t-paita ovat valahtaneet puhtaan valkoisiksi. Joonas kuulee ullakon kutsun ja hän kiipeää sinne.

Hän näkee jälleen kaikki ullakon kevyet säilötyt, mukavat muistot ja kipeät teini-ikäiset salaisuudet. Joonas katsoo valoon ja sitten taakseen. Hän ei enää heitä varjoa. Joonas kuulee jälleen kutsun ja nyt hän toteaa, että se ei ole ullakon kutsu, vaan se on peräisin korkeammalta, taivaalta ja horisontista. Joonas käy taskujaan läpi ja löytää lompakkonsa. Sitä hän ei etsi, mutta se kannattaa pitää. Hän panee sen takaisin ja tutkii edelleen takataskunsa, löytää aurinkokunnan kartan ja hymyilee, löytää tulitikut ja irvistää, mutta kirpeän suloisesti.

Joonas raapii tulen onnistuneesti jo ensimmäiseen tikkuun ja kumartuu vanhojen piirrostensa ja kirjoitelmiensa puoleen. Hän sytyttää ne huolellisesti ja raapii lisää tulta - ja lisää. Hän käyttää koko askin, kunnes sievä ullakkopalo on aluillaan pieninä pesäkkeinä siellä täällä ja toisella puolella. Joonas hymyilee jälleen, luo viimeisen silmäyksen ympärilleen ja nostaa kattoluukun auki. Hän kiipeää taivasalle.

Tuulet tavoittavat hänet ja hän näkee hetkellisesti samat näkymät kuin aiemmin, mutta sitten hänen silmänsä kantavat sivistyksen rappeutuneiden saavutusten yli kaukaisuuteen vuorille ja metsiin, tulevaisuuteen. Hän ei näe enää ihmisiä tappamassa toisiaan, ei riitoja, keinoja ja putouksia. Hän näkee vain vuosien valon päähän, eikä häntä ollenkaan vaivaa tietoisuus siitä, että hän saattaa olla ainut laatuaan. Olkoon niin. Muut voivat seurata tai jäädä paikoilleen ja pyöriä mäkeä alas takaisin aluskasvillisuuden joukkoon.

Tässä onnellisessa väliinpitämättömyydessä Joonas astelee katon harjalle, antaa katseensa kiertää täyden kierroksen, mitata taivaita ja palata sitten alkuperäisen putouksen kohdalle. Joonas työntää itsensä vauhtiin, juoksee täyttä vauhtia räystäälle, ponnistaa ja tällä kertaa lupaus pudotuksesta muuttuu mahdollisuudeksi lentää. Luottamus kumoaa pelon ja painovoiman, ja hän on ilmassa. Joonas kaartaa vanhan talonsa ympäri ja suuntaa korkealle ylös, savujen ja päästöjen kerroksien yläpuolelle ja kääntyy sitten kohti kaukaisuutta kuin sielunsa kapteeni ainakin.

Monet todistavat.