Petri Karkkola
Lieksa

Kohti


Työaika oli kulunut loppuun jo tuntia aikaisemmin, mutta hämärässä toimistossa kuului vielä muutaman näppäimistön naksutus. Joku näistä uutterista työntekijöistä tulisi jatkamaan naksutusta vielä ainakin tunnin tai kaksi yrittäessään todella saada kiireellistä työtään loppuun tai vain sen vuoksi, että tahtoi tietää valvontakameran näkevän juuri hänen poistuvan viimeisenä työpaikaltaan. Jake ei tällä kertaa jäisi kilpailemaan vapaaehtoisten ylitöiden määrästä. Hän oli istunut huonossa valaistuksessa huonossa asennossa tarpeeksi kauan ja oli oppinut tunnistamaan tietynlaisten päänsärkyjen varhaisimmatkin merkit. Jotkut säryt eivät talttuneet lääkkeilläkään.

Hän pyöritteli päätään ja yritti jotenkin venytellä kipeytyneitä hartioitaan, saada veren jälleen kiertämään jäykissä lihaksissaan. Työpöydällä lojuivat edelleen kahvion sämpylän muovikääreet ja kahvimuki, jotka olivat onnistuneet välttelemään roskakoriin heittämistä ruokatunnista lähtien. Jake veti jalkaterällään muovista roskakoria näkyviin pöydän alta ja pyyhkäisi roskat sinne kämmenellään. Työnnettyään korin takaisin hän tönäisi näppäimistötasoa niin että se liukui suunnilleen pöydän kannen alle.

Jake tarttui hiireen, tallensi työnsä ja sulki avoimet ohjelmat. Sen jälkeen hän käynnisti itse koodaamansa ohjelman, joka loi varmuuskopiot kaikesta päivän aikana tehdystä ja kirjautui sen jälkeen hänen puolestaan ulos. Hän sammutti näytön samalla hetkellä kun kiintolevy alkoi raksuttaa. Pieni lopettamistoimia helpottava ohjelma olikin kaikki, mitä hän oli viime kuukausina todella itse ohjelmoinut. Työ oli muuttunut enemmän johtamisen ja organisoinnin suuntaan, vaikka virallinen titteli tai toimenkuvaus ei ollut muuttunut miksikään. Sekin ohjelma tosin jäisi turhaksi, kun osaston palvelimet vaihdettaisiin pian suureen keskuskoneeseen ja työntekijöiden tietokoneet verkkopäätteisiin, joissa ei ollut kiintolevyä lainkaan.

Hän oli mukana suunnittelemassa myös sen toimenpiteen käytännön toteutusta ja yritti samalla saada vaihdettua vanhat toimistokalusteet uusiin. Hän oli ostanut kotiinsa uuden työtuolin ja ihastunut sen ominaisuuksiin niin, että kotona työhuoneessa vietetty aika oli kasvanut entisestään.

Jake otti takkinsa naulakosta ja puhelimensa pöydältä. Hän toivotti hyvät yöt toimistoon jääville urheille ja poistui. Vasta nyt hän huomasi, kuinka hämärää toimistossa olikaan ollut. Iltataivaan ja sen suuren kuun alla vaikutti olevan paljon valoisampaa. Hän etsi kantamansa takin taskusta autonsa avaimet ja painoi keskuslukituksen aukaisevaa avaimenperän näppäintä parin metrin päässä autosta. Hän avasi oven ja astui sisään. Autossa hän asetti puhelimen telineeseen ja työnsi siihen handsfree-laitteen johdon.
- Tekstiviesti vaimolle, kyllä, Jake sanoi. Puhelin antoi äänimerkin ja sen näytön taustavalo syttyi. Samalla kun käynnisti auton, Jake tarkasti että näytössä luki "Viesti lähetetty: Hanna". Viestissä luki, että hän oli tulossa ja saapuisi parinkymmenen minuutin kuluttua.



Auto kulki pehmeästi tasaista hyvää tietä. Jake avasi radion ja rentoutui. Aluksi hän puristi rattia kädet jäykkinä, mutta jännitys alkoi hellittää, kun selkä ja joustava penkki vähitellen mukautuivat toisiinsa. Jaken läpi kulki nopea mielihyvän ja helpotuksen aalto, kun hän ajatteli pääsevänsä pian kotiin nukkumaan. Sänky oli vielä auton penkkiäkin mukavampi. Hän painoi takaraivonsa penkin niskatukeen ja huomasi, että olisi halunnut sulkea silmänsä täsmälleen sillä hetkellä. Sitä hän ei tietenkään voinut itselleen sallia, mutta halun ansiosta hän huomasi olevansa tavallista väsyneempi. Hän haukotteli ja hiljensi hiukan vauhtia.

Jake katseli tummia maisemia, joiden ohikulku hidastui hetki hetkeltä. Hänen alitajuinen toiveensa pysähtyä ja jäädä ilmeisen rauhallisuuden keskelle lepäämään oli vaikuttanut, ja hän oli tiedostamattaan jatkanut kaasun löysäämistä. Ennen kuin hän oli itse täysin ymmärtänyt, mitä oli tapahtumassa, auto oli ohjattu tien reunaan ja pysäytetty. Jaken katse harhaili yhä kaukana siintävän metsän reunassa.

Yhtäkkiä hän säpsähti ja hänen sormensa puristuivat ohjauspyörän ympärille. Hän painoi jarrun pohjaan koko jalkansa voimalla, kuin se olisi tapahtunut kouristuksenomaisena pakkoliikkeenä. Mitään ei tietenkään tapahtunut. Auton hiljainen moottori hurisi tyhjäkäynnin merkiksi. Hänen otteensa ratista hellitti ja lopulta irtosi kokonaan. Kädet laskeutuivat syliin. Jake tunsi itsensä täydelliseksi idiootiksi. Tuollaista ei pitäisi koskaan tapahtua. Hän oli ollut vähällä nukahtaa rattiin.

Ottaessaan tupakka-askia hansikaslokerosta hän huomasi kätensä tärisevän. Vireys oli hetken ollut huipussaan, nyt se alkoi jo laskea. Järkytyksen jälkeen iski entistä raskaampi uupumus, vaikka sydän hakkasikin vielä kuin juoksulenkin jälkeen. Jake kouraisi hansikaslokerosta myös sytkärin ja astui ulos. Sytkärin kylkeen painetun firman logon ääriviivat heijastivat kuun valoa.

Jake istui konepellille polttelemaan savukettaan. Koko suoralla ei näkynyt ainuttakaan toista autoa. Hän ei muistaakseen ollut nähnyt niitä matkan aikana ollenkaan, mutta hän tiesi ettei juuri nyt voinut luottaa muistoihinsa. Hän oli saattanut olla puoliksi tai kokonaan unessa vaikka kuinka kauan. Suora oli pitkä ja hiljainen. Auton ovi oli auki. Radio soi, mutta Jake ei kuunnellut sitä.

Jaken itseensä kohdistamat moitteet kaikuivat yhä hänen päässään. Hän oli aina kovaan ääneen halveksinut rattijuoppoja ja muita kolaroijia, jotka eivät voineet syyttää onnettomuuksista kuin itseään. Itselleen kukin tehköön mitä hyvänsä, ajatteli Jake, kunhan ei tapata muita samalla. Huonommalla tuurilla hän olisi voinut aiheuttaa onnettomuuden. Hänellä ei kuitenkaan ollut tapana kiitellä hyvää onneaan, sillä siihen ei voisi jatkossa luottaa, vaan mielessään moittia omaa toimintaansa, koska itseensä hänellä oli suurempi valta kuin sattuman oikkuihin.

Kello kojelaudassa oli ollut kaksikymmentä yli yhdeksän, kun Jake oli poistunut autosta. Jaken rannekello näytti nyt samaa. Hän puhalteli savua viileään marraskuiseen iltaan. Tupakointi pitäisi lopettaa. Sen hän kyllä ymmärsi. Hän oli kuullut monta kertaa senkin, että pitäisi syödä terveellisemmin. Hän ei ollut oikeastaan lihava, vaikka ylipainoa oli kertynytkin muutama kilo. Kunto vain oli huono. Nykyään hän söi melko vähän, mutta melkein kaikki hänen nielemänsä kraanavettä lukuun ottamatta olikin epäterveellistä ja lisäaineilla kyllästettyä. Joskus tuntui, että kaikki ne makeutus- ja väriaineet, jotka eivät jääneet elimistöön aiheuttamaan syöpää, värjäsivät ruuan sen väriseksi jollaisena se tuli ulos.

Hanna sanoi, ettei halunnut Jaken kuolevan sydänkohtaukseen nelikymppisenä. Nelikymmenvuotispäivään oli vajaat kaksi vuotta, ja Jake uskoi selviävänsä siihen asti. Seuraavasta kymmenestä vuodesta hän ei menisi antamaan minkäänlaisia takeita. Voisi tietenkin sanoa, että yrittää parhaansa, mutta toisinaan varsinkin töistä lähtiessään Jake ei ollut varma, lisäsikö parhaansa yrittäminen sittenkään elinaikaa.

Kun tupakka oli palanut loppuun, Jake palasi autoon. Hän istui hetken, naputti ohjauspyörää sormenpäillään ja pudisti päätään. Hän ei uskonut jaksavansa. Tie edessä näytti liian pitkältä ja tuntui jatkuvan loputtomaan pimeään mutkan jälkeen.
- Vaimon työvuorot, hän sanoi puhelimelleen. Nyt se ei kysynyt varmistusta, vaan antoi heti äänimerkin, sytytti taustavalon ja näytti muistion, johon avasi tallennetun listan. Hannalla oli aamuvuoro. Jake ei viitsinyt häiritä häntä pyytämällä hakemaan.
- Viestin kirjoitus. Tulen. Vähän. Myöhemmin. Piste. Lähetä. Kyllä. Hanna. Kyllä.



Jake painoi kojelaudan nappia, joka tummensi ikkunat, ja sammutti radion ja moottorin. Hän siirtyi takapenkille, lukitsi ovet ja kävi makuulle riisuttuaan kengät. Hän oikaisi jalkansa vasten sivuikkunaa.

Heti sen jälkeen - niin hänestä ainakin tuntui - kun hän oli sulkenut silmänsä, koitti lyhyt hetki raukaisevaa tyhjyyttä, joka katkesi siihen, että hänen silmänsä rävähtivät auki, suu raottui kuin hengen haukkominen olisi ollut tarpeen, ja hän itse kimmahti makuulta istumaan. Hän vilkaisi nopeasti etu- ja takaikkunoihin, mutta ei tietenkään nähnyt niiden läpi mitään. Ne pysyivät tummennettuina. Hän vei kätensä otsalleen ja hieroi päänahkaansa vuosien saatossa ohuemmiksi käyvien hiusten läpi. Tuntui kuin jokin olisi iskeytynyt silmäluomien läpi ja pysähtynyt kolahtaessaan takaraivoon. Se ei ollenkaan muistuttanut tavanomaista nukahtamista edeltävää putoamiskohtausta.

Jake ajatteli olevansa edelleen säikähtänyt - hänhän oli lähestulkoon nukahtanut rattiin. Hän pyörähti istumaan. Kojelaudan kellon punaiset numerot eivät loistaneet pimeässä. Silti Jakesta tuntui, että hän oli nähnyt ne juuri ennen nukahtamistaan tai aivan sen jälkeen.

Hän näki ne sillä hetkellä kun haukotteli ja sulki silmänsä. Punaiset numerot kaukaisuuksiin jatkuvassa hämärässä, joka ehkä muistutti edessä olevaa tietä, muuttuivat nopeasti, pienenivät, kiiruhtivat kohti nollaa. Jake aukaisi silmänsä heti ja katsoi kellotaulua, jossa ei vieläkään näkynyt yhtään mitään. Hänen pulssinsa alkoi taas kohota. Hän uskoi kuulleensa auton radiosta tulleen musiikin numeroiden juoksun taustalla, mutta niin nopeasti, että sitä oli lähes mahdotonta tunnistaa musiikiksi. Jake uskoi heränneensä täsmälleen siitä. Se oli outo uni, joka pyrki silmiin ja korviin vielä heräämisen jälkeenkin.

Rannekello oli jo puoli kymmenen. Ei hän voinut jäädä tänne nukkumaan. Jake palasi taas etupenkille, käynnisti auton ja pani radion päälle, mutta tällä kertaa kuunteli eri kanavaa. Hän ajoi kotiin, varovaisesti ja räpäyttäen silmiään harvakseltaan, sillä hänen päässään jyskytti epämiellyttävä ajatus, että lukema hänen päässään pieneni joka kerta, kun hän sulki silmänsä hetkeksikään.



Puhelimen herätyskello piipitti aamulla seitsemältä. Melodia olisi voinut olla vaikka kuinka kaunis mutta Jake oli huomannut perinteisen ärsyttävän äänen tehokkaimmaksi. Hän nousi sängynlaidalle istumaan ja vaiensi yöpöydällä levänneen puhelimen.

Hanna oli jo lähtenyt. Jake kosketti hänen puoltaan sängystä. Se ei ollut enää lämmin, mutta lakana oli rypistynyt suunnilleen niiltä kohdilta, joihin Hannan vartalo yletti. Jake nousi ja oli muutamalla askeleella päässyt ulos makuuhuoneesta. Hän käväisi keittiön ovella, kurkotti yltääkseen painamaan kahvin tippumaan, ja meni suihkuun. He olivat sopineet, että se joka lähtisi aamulla ensimmäisenä töihin laittaisi toiselle kahvin napinpainallusta vaille valmiiksi.

Suihkussa Jake ajatteli eilistä iltaa. Hän ei oikeastaan muistanut, milloin oli tarkalleen ottaen tullut kotiin ja kuinka. Hän oli siis ollut liian väsynyt ajamaan. Sellaista ei pitäisi tapahtua toiste. Sellaista ei pitäisi tapahtua koskaan. Jake ei jaksanut jatkaa itsensä moittimista. Hän tunsi itsensä vielä liian uniseksi, ja pääasiahan kai oli, ettei kenellekään ollut käynyt kuinkaan ja että hän ymmärsi toimineensa varomattomasti.

Jake vietti suihkussa tavallista pidempään, ja tunsi itsensä sen jälkeen melko virkeäksi. Hän kuivasi itseään sieltä täältä ja kietaisi pyyhkeen lantiolleen. Se oli punainen pyyhe, jossa luki tutun tyylitellysti Coca-Cola. Jättäen jälkeensä märät jalanjäljet hän tallusteli keittiöön ja jääkaapille, otti sieltä täytetyn sämpylän, jonka päästi muovisesta pussistaan ja pani uutuuttaan kiiltelevään mikroaaltouuniin. Lämmitysajaksi hän väänsi suunnilleen puolikkaan minuutin. Siinä ajassa kahvi olisi valunut loppuun.

Mikro hurisi hiljaa ja tasaisesti, kahvinkeitin piti omaa ääntään. Jake istuutui pöydän ääreen ja huokaisi. Ehkä suihkussa kannattikin viipyä joka aamu hiukan kauemmin kuin tähän asti. Se ei nostaisi vesilaskua juuri ollenkaan, ja vaikka nostaisikin, olihan heillä varaa. Hän ja Hanna saivat olla onnellisia siitä, että molemmilla oli työpaikka. Se alkoi olla harvinaista. Olisivatko he menneet naimisiin, jos olisi ollut toisin? Jake epäili etteivät olisi. Työttömän oli parempi hankkiutua parisuhteeseen toisen työttömän kanssa. Niin molemmat saivat enemmän rahaa.

Jake sulki silmänsä. Kahvinkeittimen ja mikron äänten välissä puikkelehti jokin kolmas ääni, tai oikeastaan koko rypäs ääniä. Jake keskittyi kuuntelemaan tarkemmin. Se oli tutun kuuloista, musiikkia, sellaista jonka saattoi kuvitella jäävän päähän soimaan joksikin aikaa. Hän oli kuullut sen ennenkin, mutta ei muistanut missä tai milloin, eikä hänellä ollut aavistustakaan esittäjästä.

Avattuaan silmänsä hän hukkasi sen. Mikroaaltouuni ja kahvinkeitinkin olivat lopettaneet. Enää ei kuulunut mitään ääntä. Huoneisto oli hyvin eristetty. Jake yritti hyräillä keittiökoneiden äänten alta kurkkinutta melodiaa, sillä se oli kuulostanut miellyttävältä. Hän ei kuitenkaan osannut sitä itse sen paremmin kuin pystyi enää kuulemaan sitä.

Hän sulki silmänsä uudestaan ja ääni palasi. Samalla palasivat myös pimeydessä hohtavat punaiset numerot, jotka edelleen jatkoivat nopeaa kulkuaan kohti jotain - ehkä nollaa tai jopa sen alla odottelevia lukuja. Jake muisti, missä oli kuullut musiikin ja hänen silmänsä olivat yhtäkkiä taas auki. Eilen illalla, autossa, tuo musiikki oli kuulunut radiosta ja loppunut täsmälleen silloin, kun Jake oli herännyt lyhyestä unestaan.

Ääni olikin hänen unestaan. Radio oli varmasti ollut kiinni, mutta Jake muisti äänen sellaisena kuin hän olisi kuullut sen sieltä.


Eilisiltainen väsymys alkoi tehdä pikaista ja yllättävää paluuta Jaken kehoon ja mieleen.





Kädet puutuivat. Kämmenet hikosivat puristaessaan ohjauspyörää. Silmät kuivuivat, kun Jake tuijotti tietä kiihkeydellä, joka häivytti kaikki muut näköhavainnot taustalle toisarvoisiksi. Maisema ei tarjonnut vaihtelua kuin harvoin muuttuessaan huolimattomasta hakkuusta harvaksi, harsuuntuneeksi metsäksi. Hänen tietoinen näkökenttänsä loppui tien keskiviivaan. Toisella kaistalla ei ollut merkitystä.

Päivä töissä oli ollut sekava ja katkonainen. Jake ei ollut kyennyt keskittymään mihinkään. Aliohjelmat ja muuttujat olivat sinkoilleet hänen päässään joka kerta, kun hän oli sulkenut silmänsä. Onneksi niin, sillä muuten hän olisi nähnyt punaiset numerot. Musiikki oli vieraillut hänen korvissaan silloin tällöin, ja hän oli alkanut kahdella ensimmäisellä kerralla etsiä radiota, josta se tuli. Sen jälkeen hän oli oppinut sietämään sitä.

Nyt musiikki pyrki hänen päähänsä soimaan jatkuvasti, ja Jakesta tuntui, että mitä väsyneemmäksi hän kävi, sitä sinnikkäämmin tuloaan tekivät tuloaan myös alas kiiruhtavat numerot. Pian ne loistaisivat uni- ja valvetilaa erottavan läpikuultavaksi käyvän harson läpi ja pian jättäisivät varjoonsa koko yhdentekevän harson. Kuljettuaan uneen ei voinut enää kääntyessään nähdä rajaa.

Hän alkoi olla nälkäinen, mutta ei muistanut nähneensä matkansa aikana yhtään huoltoasemaa tai kahviota. Hän ei ajanut tavanomaista reittiä kotiin. Jake ei kai aikonut mennä kotiin vielä. Ainakaan hän ei itse uskonut niin. Hän ei ollut varma.


Ei huoltoasemia, pelkkiä tankkausautomaatteja. Niiden kyljessä roikkuvat kylmät myymälä tai huoltohallit olivat kuin evoluution turhaksi jättämiä elimiä. Lamppujensa valossa ne näyttivät aavemaisilta. Jake olisi voinut kuvitella, että tankatessa olisi kimppuun hyökännyt työttömäksi jääneen huoltamotyöntekijän haamu. Vielä ei ollut tarvinnut tankata, vaikka Jake oli ajellut jo aika kauan. Auto oli taloudellinen, se kulutti mukavan vähän.

Hän ei tarkkaan tiennyt, kuinka kauan oli ajanut, koska oli pannut tupakka-askin kellon eteen. Hän toivoi aamun koittavan, mutta jokainen mäen takaa ilmaantuva auto vei toivon valojensa lupaamasta auringonnoususta.

Kellon numeroiden punainen hohde heijastui valkoisesta askista tuulilasiin. Jake tiesi, milloin numerot vaihtuivat. Mutta vaihtuivatko ne suuremmaksi vai pienemmiksi? Suuremmiksi, tietysti, Jake sanoi itselleen, ajan oli kuljettava eteenpäin. Numerot hänen päässään, silmäluomissaan tai missä ne sitten olivatkin, sen sijaan kulkivat taaksepäin. Luku pieneni aina, kun Jake räpäytti silmiään. Hän oli siitä varma, vaikka ei ehtinytkään nähdä numeroriviä.

Ajonopeus oli vähitellen kasvanut. Ehkä Jake alitajuisesti halusi nähdä edes jonkun lukeman varmasti kasvavan, vaikka sitten nopeusmittarissa. Hän ajoi jo ylinopeutta ja oli pimeä. Hän sulki silmänsä tarkoituksella pitkäksi aikaa. Samalla jäykkä jalka painoi kaasua entistä kovempaa. Huulet vääntyivät hymyyn, kun Jake näki numerot selvästi. Luku oli hyvin lähellä nollaa. Jonon alussa nollia oli jo monta, ja loput numerot muuttuivat nolliksi yksi kerrallaan. Vääjäämättömyys oli jälleen kaunis.

Hetken Jake lensi. Hän tunsi poskellaan ensin turvavyön metallikielen ja sen jälkeen sivuikkunan. Kaikki meni ympäri, hänen päänsä osui kattoon. Yhden hetken Jake oli kauhuissaan, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän ymmärsi. Hänen silmissään, olivat ne auki tai kiinni, näkyivät vain nollat, kymmenen, kaksi-, kolmekymmentä nollaa, ja niiden määrä vain kasvoi. !