Leena Lahti
Helsinki


Pehmeä ja sileä (jonka unohdin)


Iipo kuoli.

Oli ollut pehmeää, pimeänpunaista. Hän kuunteli musiikkia iltaisin, Eric Satien pehmeitä askelia (kenties se oli Gnossiennes), jotka tulivat ensin jostain ylhäältä sivulta, sitten juoksivat edestä ohi oikealle, katosivat ja taas palasivat.

Kesäkuukin oli sellainen, kaunis ja rauhallinen, valo siivilöityi vihreistä tuoreista lehdistä, keinahteli. Ja meri oli iloinen, sillä oli paljon sanomista joka asiaan.

Välillä ihossa tuntui väristys, kun maailma Iipon ympärillä liikahti. Se oli suuri suru, kun kaikki oli niin kaunista. Liian kaunista. Tämä liikahdus syttyi kuin pieni kipinä, joka vaelsi Iipon vatsaan napanuoraa pitkin ja levisi sitten (yhtä aikaa lämpimänä ja kylmänä) kuin pyöreä aaltoliike ylös päälakeen asti ja alas pikkiriikkisten varpaankynsien alle. Silloin teki mieli itkeä, mutta eihän Iipo osannut. Iipo vain oli.


Sitä kysyttiin, että kuka Iipo oli. Kysyttiin, kuinka hän voi ja milloin olisi laskettu aika... Kaikki olivat innostuneita, aihe sai kenet tahansa kuin ilostumaan, vaikkei kukaan osannutkaan selittää miksi. Ehkä se oli toivoa. Miljoonien ja taas miljoonien auringonkiertämien läpi kulkenutta toivoa, että pystyisi näkemään jonnekin ikuisuuteen, ehkä jättämään sen pohjalle jotain. Jäämään itse ikuisuuden pohjalle.

Ei kukaan tietänyt, mikä ikuisuus oli.

Ei kukaan tietänyt, kuka Iipo oli.


Joskus aukaisi silmiään. Se oli hidasta tiedostamatonta liikettä. Hän saattoi tehdä sitä unissaankin, nähdä samalla unta ja katsella, uneksia ja nähdä, sisään ja ulos. Samaan rytmiin aukoi nyrkkejään, auki kuin odottaen, kiinni kuin tunnustellen jotain, joka oli omaa, mutta kuitenkin osa ulkomaailmaa. Unissa oli paljon ja vähän. Hän unohti ne heti. Niissä Iipo oli pienenpieni, mutta kuitenkin Iipo katseli itseään suurensuurena sen kaiken ulkopuolelta. Kuin Iipo olisi ollut valtava kämmen, jolla Iipo kuitenkin lepäsi. Se kaikki oli hyvin pehmeää ja sileää, pikkiriikkistä ja valtavaa, eikä sellaista ole kukaan sen koommin kokenut.

Tämän kaiken Iipo unohti heti.


Viides heinäkuuta oli ukkonen. Satoi vain ja satoi, jyrisi niin kuin aina myrskyssä. Iipo vietiin naistenklinikalle. Taas kysyttiin, kuka Iipo oli. Kuka maailma oli. Jotain vastattiinkin. Iipolla oli paha. Oli pakko, mutta Iipo ei tiennyt, mitä oli pakko. Oli vain paha ja pakko. Sitä kesti kauan.

- Katsotaanpas, missä mennään.

Synnytyslääkärin ääni oli pehmeä, mutta jollakin tapaa kireä; kuin kiireesti soitettu Gymnopédies.

HUI!

Silloin Iipo oppi, että oli jotain, joka tuli vastaan. Jotain joka ei ollutkaan vain isoa pehmeää kämmentä kaiken alla ja ympärillä. Se ei ollut mitään, mitä voisi potkia tai mitä vastaan voisi nojata, vaan jotain, joka itse potki.

Ei.

Ei.

Minä kieltäydyn.

Ei.

Sitten valo.

Valo puristaa.

Valo puristi aina vain, ja niinpä Iipokin puristi, puristi silmäluomensa yhteen, tiukasti, koko voimallaan hän piti silmänsä kiinni.

Oli hiljaista hetken. Sitten kuului jotain, enemmän jotain (”Kahden pisteen asfyksia.” ”Lisähappi?”). Kirkas tuli vaikkei Iipo tahtonut. Jonkin aikaa oli taas paha, se paha meni suusta sisään ja maistui pahalle, ja paha meni rintaan, ja meni ulos, ja tuli takaisin. Kun vihdoin kirkas alkoi hämärtyä, Iipo tunsi kuinka puutkin hiljenivät, enää tuuli ei kiskonut niitä. Tempova sade oli muuttunut tasaiseksi, hiljeneväksi kohinaksi.

Linnut odottivat hiljaa kotipuissaan, että saisivat taas laulaa.