Maarit Patrikainen


on 42-vuotias tamperelainen elämän tarkkailija. Keväinen kolmas palkinto Pirkanmaan kirjoituskilpailussa antoi hänelle uutta puhtia ja toivoa kirjoittamiseen

TERRORIA


Hymyilevä kauppias availee ulko-oven lukkoja. Hätäisimmät ovat kärkkyneet ulkona jo vartin. Elsa seisoo ensimmäisenä oven takana, puhelee terävästi miehelleen, joka odottaa kärryjen kanssa loitommalla.
- Täällä vanhoja ihmisiä seisottavat ihan kiusallaan. Selkäki puutuu. Kellohan on melkeen minuutin yli jo.

Miestä hävettää, ei viitsi vastata. Katselee kenkiään.

Elsa tunkee sisään ennenkuin kauppias saa oven kokonaan auki. Juoksee hädissään käytävää kohti kahvihyllyä.
- Alahan tulla, ukonkuohura. Kahvee on tarjouksessa, sitä on saatava.

Elsa kaappaa kolme pakettia kainaloonsa ja jää tuohtuneena odottamaan hidasta miestään.
- Pelkääkkö, että tavara loppuu vai mihin sulla tommonen hoppu on? Mies mutisee lauseen hiljaa, tietäen ettei vaimo kuule.

Hedelmäosastolla Elsa kulkee lajilta toiselle, puristelee ja haistelee. Hylkää päällimmäiset ja kaivelee pohjalta. Tomaatteja putoilee lattialle ja kierii käytävälle, tarttuu ostoskärryjen pyöriin. Elsa äkkää ystävänsä kaupan ovella.
- Lempi hei! Täällä ollaan.

Naispari jää jutustelemaan keskelle käytävää, kapeimpaan kohtaan. Ohitse ei mahdu.
- Kyllä oli taas aamu, kailottaa Elsa vaikka Lempi seisoo ihan vieressä. Heräsin viideltä ton ukonrähjän kuorsaukseen, eikä tullu enää uni. Ei korviaan ropannu, ku tuupin kylkeen. Mitähän siitä on hyötyä mokomasta. Lehteensä vaan rapisuttelee ja hymähtelee, siivoomatta jättää jälkensä. Kisoja vaan kattelee, ei puhua pukahda.

Lempiä naurattaa. On ollut leskenä jo parikymmentä vuotta. Ei ole tarvinnut miestä passata ja paapoa.
- Siivooja marisi taas mulle töistään. Sano, että joku ihan tahallaan heittelee kahvinporoja pitkin rappuja. Se käy joka päivä laiskemmaks vaan ja saamattomammaks. Pitäähän sitä vähä syöttiä laittaa, että näkee käykö se ollenkaan. Ettei vaan istu takapihalla tupakalla.

Nuori mies työntää kärryjään kohti, ei yritäkään kiertää naisia.
- Voisikohan rouvat siirtyä vähän sivummalle juoruilemaan, että pääsisi asiakkaat kulkemaan!?
- No jo tavat nuorella miehellä, huutaa Elsa perään. On tainnu sunki äitis luuhata kapakoissa se ajan, ku ois pitäny sua kasvattaa.

Lempi purkahtaa taas nauruun. Elsan kanssa on aina niin mukava käydä kaupoilla, sillä kun on toi sana hallussa.
- No mitäs sille sun pojalles tätä nykyä kuuluu? Kysyy Elsa, vaikka tietää vastauksen.
- Siellähän se on Amerikassa edelleen, Lempi vastaa vältellen. Texasissa. Jouluks lupas tulla Suomeen takas.

Sanosit vaan niinku asia on, ajattelee Elsa, linnassa se on. Rassukka.
- Luulis ny, että olisit siittä sellasen saanu kasvatettua, että muistais vanhaa äitiäänki käydä kattomassa.
- Niinhän se tuleeki, ku kerkee. Lempi kivahtaa tuohtuneena.

Elsa katsoo ilkeästi kohti ja hymyilee. Jatkavat kulkuaan hyllyrivien välissä, tavaroita valiten, toinen toistaan punniten. Mies kulkee kärryn kanssa perässä, näkymättömässä talutusnuorassa. Kassalle tultaessa kireys naisten välillä on jo haihtunut. Jutustelu sujuu taas.
- Mennääs kuule Lempi juomaan kupposet kahvia.

Lempi myöntyy mielellään. Naiset tunkevat kassajonon ohitse anteeksi pyytämättä.
- Odotat autolla sitte! Elsa huutaa miehelleen päätään kääntämättä.

Mies huokaisee helpottuneena ja latoo ostokset hihnalle hissukseen. Pakkaa tavarat kassiin hyräillen ja astelee ulos jo pää pystyssä. Kuin mies ikään.