Pama Alavilo
Korkeaoja


"Minä olen Pama. Tämä on ensimmäinen julkaistu tekstini. Vuonna 1984 synnyin. Tavoitteellisesti olen kirjoittanut runsaan vuoden, aina tietenkin jotain. Asun Korkeaojalla, sitä ei ole kartoissa. Valtavan hienoa saada omaa kirjoitustaan johonkin, toivottavasti siitä pidätte, pääasia että tarinani pääsisivät olemaan olemassa. Niin ehkä kirjoittajana kehittyisinkin."


Tavallinen 24:n kuvan rakkaus


Sinä et sano omia lauseita, käytät vaatteita, jotka paljastavat: olet kopio. Kopio.

Ensimmäinen kuva, puolivalottunut. Monivärisiä diskovaloja, savua. Vääränlaisia kasvoja, pimeitä; nurkista huokuvat hämärän haamut. Minä nauran ja hampaani hohtavat peileistä, toistomaailmoista joille ihmiset keimailevat. Minulla on vaateitsevarmuus, sovin palapeliin. Toiset silmät katsovat itseään ja olen turvassa: ne katsovat itseään minussakin. Ei hyökkäystä -

oviaukko. Hän seisoo valon ja pimeyden rajalla. Pimeyteen piirtyy kysymyksiäni hänen jalkateränsä suunnasta, katseensa kohteesta, mielestään. Hänen salamavalonpunaiset silmänsä. Hän on juuri astunut toisella jalallaan valoon. Kuvan täyttää hänen puheensa uusi kieli, läpi musiikinkin houkutteleva.

Kolmannessa kuvassa valaistusta on vähän, ihmisiä paljon. Ihmisyksityiskohdat valaisevat itseään. Hän on makea hengitys ilmassa, läsnä, muttei näkyvä. Hän on kuvassa, koska kuvaajan katseeni luo hänet siihen pimeästä, päiväunista; hän on minun kauttani läsnä. Silmänräpäys pimeyteen.

Välähdys, neljäs otos. Kasvokuva: hänen silmiensä suunta on nyt selkeä, kohtaa yhtä kiinteän katseeni. Hän ei pakene, peräänny. Varjot vetäytyvät. Liikkeen keskelle pysäytetyt kasvot, veistetyt ihmispiirteet ja sielu. Sielu on kajo silmissä, talvitaivaan punainen, selittämätön valoefekti vasemman iiriksen reunassa. Ei anna vastauksia.

Yhdeksäntoista kuvaa jäljellä. Minä olen yllättyneen onnenhehkuinen, kaipaukseni näkyy vahvasti silmieni ikkunoissa. Lapsi. Hän on hetken vanhempi, kääntynyt puoleeni ja ojentanut kätensä tutusti kohti. Kätensä on kauan haaveillut. Minun ylleni sattuu neonkeltainen diskovalo, kaikki räikeys valuu pitkin hartioitani. Omituisiin asentoihin jähmettyneet vartalot ovat sulkeneet meidät liikkeensä kehikkoon.

Kuudes kuva: sisälläni onni auringon valona. Meidän ympärillämme pyörteilee sanaparvia, äänettömiä, mutta visuaalisen selkeitä. Istumme nurkassa tietämättä enää käsiemme oikeita paikkoja, asentoja tai liikkeitäkään. Lähellä kaukana istumme, hermostuneet sanat katkeilevat. Ei ole muuta kuin sumenevia valoja enää, kiinni

ja taas auki. Kävelemme käsi kädessä, väistelemme kasvottomia vartaloita käytävällä. (Vain meillä on kasvot nyt.) Käsien lomittaisuus on kuvan pääkohta. Meidät ohittavat reitit voi nähdä sumuisina aavistuksina, kertomassa jo varjoutuneista hetkistä. Vain kädet ovat paikallaan: seisahtunut pala liikevirrassa. Ilmapiiri on hämmästynyt, vihreänharmaa ja etualalle vastakohtaisesti hämärtyvä.

Kädet ovat yhdessä ulkonakin. Kahdeksannen kuvan on talvipimeys tahrannut. Hän valaisee pientä ilmaa kasvojensa edessä tupakantulella. Olen niin lähellä, että punahehkuinen valo heijastuu silmistäni. Tuli heijastuu hänen silmistään, minun silmistäni, tupakasta. Meidän valokolminaisuutemme pimeässä. Uusi välähdys.

Ennen yhdeksättä kuvaa on karannut aikaa. On ollut sanoja, sen näkee hänen suunsa kaaresta. Jotain unenomaista: minun katseessani on nukahtamisen raukeutta. Hän on käyttänyt peruuttamattomia kohteliaisuuksia, sanoja kuten "kaunein", ja niin pimeä on nyt erilaista. Olemme ympyräyön sylissä. Kaikki kuvassa tulvii, valuu, putoaa.
       Takanamme ovi on auennut valoneliöksi, taivaan aukoksi.

Kymmenen kuvaa illasta täyttyy. Ihmiset juovat, hänellä on pullo. Minä olen vielä hieman poissaoleva, edelliskuvan nukuttama, kasvot kohti valon suorakulmiota. Ihmissilmien vedet heijastavat valoa.

Uudessa kuvassa hän vetää minua ovesta patterilämpöön. Olen nyt puoliksi valaistun suorakulmion keskellä, puoliksi sisällä. Hänen polkunsa ei ole suora. Minä katson kohti entistä, muttei ole mitään, mihin pitäisi astua takaisin.

Kolmetoista, epäonnen luku. Muovitetun auringon alla hän suutelee minua, enkä astu enää ajatuksellanikaan sen kuvan ulkopuolelle. Meillä on romanttinen vanhanajan rakkauskohtaus täytettävissämme. Valkoinen rappaus varisee nurkkaan, joka kerää varjoja takanamme. Silmämme ovat kiinni, varjomme taipuu lattian ja seinien kohtauspinnassa, välähdys:
      hän on lukitsemassa valkoista ovea takanaan. Vessassa on yksinkertainen lukko, punainen palkki kuvaa varattua. Hän seisoo selin minuun, istun vessanpytyn kannella. Illan onni roikkuu ylläni, sokeuttaa. Bassot pehmenevät matalaksi väreilyksi suljetun oven takaa. Rappauksessa on säröjä.

Jo viidestoista kuva. Puolivalossa hän painaa heräilevät kysymykseni takaisin suuhuni. Alkaa toinen tarina, leijuva kietoutuminen, mielikuvamaisema joka luo romantiikan hohdon WC:lle. Suudelma imee itseensä pölyisen patterin, vessapaperit lattialla, vaaleat kylmät betoniseinät.

Kuusitoista, hän avaa housujensa nappeja. Niitä on neljä päällekkäin, suora jono sotilaita farkkukankaassa. Kohtaan posliinin kylmyyden. Se tuo maiseman taas tunteena osaksi kuvaa. Käteni riippuvat sivuillani, syleilystä vielä lämpimän toimettomat, eivät haluaisi päästää edellisestä kuvasta irti. Hänen hiuksensa ovat valahtaneet hänen kasvojensa päälle. Pysähdys.
      Hänen äänensä piirtää rakeisen ilman. Kaulaani vasten huohotetut sanat kuuluvat, jonkun toisen ääni, toinen väri ihollani. Välitän, sehän on hän, tämänhän täytyy olla täydellistä! Suuni on jähmettynyt, sulkee kuvan
ja uudessa liikehdimme seinää vasten. Hameeni on ryppääntynyt vyötärölle, minä olen auki, verta on pohkeeni sisäpinnassa, tummanpunainen noro talvisen valkeaa ihoa vasten. Kaikki välähtää ja suunsa raosta hän sanoo seuraavaan kuvaan:

"Mä rakastan sua." Loppu kohoaa hengityksen tihetessä ja tajuan, että tämä on sitä rakkautta. Rakkautta. Lohkeillutta seinärappausta ja kipua, verta valkoisella lattialla. Haihtuvia ihmisten ääniä, itseään toistavia lakonisia bassokuvioita. Rakkautta rytmissä edestakaisin, kylmää seinää vasten ja ilmaan. Varisevia pikkukiviä, oven nitkahtavat saranat, huohotus: rakkautta.

Kaksikymmentä kuvaa täyttyy; minä näen peilistä, että olen siinä ja hänen selkänsä voimakas jännittyneisyys. Tuo olen minä, punareunaiset silmät ja alistunut näköala, jossa oma katse kertaantuu yhä uudelleen. Olen ulkona oman elämäni hetkestä, objektiivin toisella puolella. Hän vie äärimmilleen tunnistamattomuuteni, peilikuvani ei ole minä, enkä minäkään ole.

Räpsähdys. Hänen kiihkeät liikkeensä ovat koneellistuneet, jäykistyneet ja lopulta väistyneet irti minusta. Hän on valahtanut rentona lattialle, sammunut. Minä makaan hänen vieressään kuunnellen hengityksen ääniä. Puutuneena tahdon odottaa hänen heräämistään. Nähdä hellän aamun.

"Voi vittu" on kirjoitettu puhekuplaan hänen ylleen, kun hän seisoo 22:ssa kuvassa jo osittain kääntyneenä oveen päin. Jotenkin kirkkaammin hän katsoo minua nyt, selvempänä kai, katsoo kuin vierasta, jotakin arvotonta ja vihollista. Hän näkee minussa pahan unensa, katkoo niin minunkin uniltani langan. Ja jostain huutaa kaiku historiallisista kuvista: pyhä kirkonmies on kääntynyt sylkäisemään.

Kaksikymmentäkolme, kameran numerotaulu osoittaa. Päässäni painaa filmirullallinen rakkautta, valmistaudun viimeiseen otokseen. Lumenkuoleman tummentama tie jalkojeni alla. Polkujen juoksu poskieni pinnassa.
     En tiedä enää varmasti, olenko minä minä vai kuvani peilissä allasi.
      Tie on musta, koko matkalta pimeyden sisällä. Klik, viimeinen kuva ja rullan huolellinen pyyhkiminen, rakkauden maun pyyhkiminen, mustalla päällemaalaus.
      Nyt se voi alkaa uudestaan.