Mikko Perälä
Oulu

"Mikko Perälä on 28-vuotias DI Oulusta, jonka mieltymykset ja kiinnostuksen kohteet jakautuvat tasaisesti elämän jokaiselle osa-alueelle. Viime aikoina hän on tullut yhä enemmän vakuuttuneeksi siitä, että kirjoittaminen on se laji, jossa hän haluaa kehittää itseään äärimmilleen. Valitettavasti maailma vie mukanaan ja valinta ei ole aina itsestään selvä, vaikka sydän niin sanoisikin."







Eero ja Irma


Talvi tuli nopeasti. Se tuli niin nopeasti, että puut eivät ehtineet pudottaa lehtiään. Niistä tuli kuin jättimäisiä talventörröttäjiä. Seisoivat hangessa lehtineen ja näyttivät siltä kuin eivät kuuluisi sinne ollenkaan. Vaan yllätti talvi myös ihmiset. Osa kulki vielä kesävaatteissaan ja paleli.

Kaukana ihmisistä ja kaupungeista Eerokaan ei huomannut talven tuloa. Hän seisoi mökin edustalla yhtä hämmentyneenä kuin metsän puut ja törrötti. Eeron oksilta olivat lehdet tosin varisseet jo kauan sitten. Irma vei ne mennessään ja toi Eerolle talven. Irma jätti Eeron törröttämään.

Ehkä talven nopea saapuminen pelasti silloin Eeron hengen. Loskainen mätäkuu jäi väliin ja masentavan pimeyden sijasta maisemaa hallitsi viaton valkeus. Lumi oli saapunut suojaamaan Eeron törröttämistä samalla tavalla kuin se otti punatähkän ja kultapiiskun talvehtimaan hellään syliinsä.

Mutta hankalahan sitä on etukäteen sanoa, olisiko Eero ajautunut synkkyyteen. Kenen tahansa mieli on loskan keskellä arvaamaton. Olisi ollut kuitenkin suurehko yllätys, jos Eeron päähän olisi syntynyt ajatus riistää itseltänsä henki. Sillä Eero oli varma eräästä asiasta. Ja hän jaksaisi odottaa. Talventörröttäjänä oleminen ei tosin poikennut paljon siitä, että olisi maannut jossain hengettömänä. Eeron päivät olivat samanlaisia. Toistensa veljiä.

Aina ennen aamiaista Eero kävi tarkistamassa, josko Irma oli jo tullut. Jäljistä lumeen muodostunut polku Irman mökin edustalle syveni syvenemistään. Irma ei ollut tullut. Sen jälkeen hän söi hieman, mitä nyt sattui löytämään. Aikaisemmin Irma oli aina huolehtinut siitä, että Eero saa vatsansa täyteen. Irma oli ostanut kaupasta Eeron lempiruokaa, laittanut sen lautaselle ja kutsunut syömään valmiiseen pöytään. Nyt Eero oli avuton yksikseen koluten läpi kaikki vähänkään syötäväksi kelpaavan näköisen. Hänen vatsansakin oli sekaisin.

Aamiaisen jälkeen Eero lähti yleensä pienelle kävelylle pihapiiriin ja lähimetsiin. Kuulaana talvipäivänä hän saattoi nähdä reitillään monia metsän eläimiä. Joskus pitkähäntäisen piisamin, joskus harmaavatsaisen variksen. Silloin, jos hän ei ajatellut Irmaa, hän mietti miltä ne mahtaisivat maistua. Piisamin ilkeännäköiset talttahampaat eivät houkutelleet saalistukseen ja koko eläimestä jäi jälkeen etova, ummehtunut haju. Varis puolestaan lensi tiehensä taivaan tuuliin. Eero olikin luopunut ajatuksesta saada kunnon purtavaa jo kauan sitten. Välillä Eero ei muistanut, oliko Irma lähtenyt aamulla hakemaan ruokaa vai oliko hän viipynyt poissa jo pidempään. Tavallisesti Irma laittoi ruuan valmiiksi, jos aikoi viipyä yön yli. Mutta joskus Eero ei vain muistanut.

Sen sijaan Eero muisti kesän. Kesän, jolloin hän ja Irma olivat kahdestaan kulkeneet pitkin järven rantaa ja heitelleet leipäkiviä pitkin veden laineita kohti ulappaa. Joskus he olivat pysähtyneet erään pienen poukaman pohjukkaan ja Eero oli katsellut rantakivellä istuen Irman piirtävän viivoja ja ympyröitä järven peilipintaan. Irma oli yrittänyt saada Eeronkin veteen, mutta se ei ollut onnistunut. Vesi kuulukoon kaloille. Kesän päivät kuluivat pienten askareiden parissa eikä Eero edes voinut kuvitella toisenlaista elämää. Marjametsään, sienestämään, puunhakkuuseen. He kaksi olivat erottamattomat.

Eero rakasti Irmaa. Hän ei tiennyt mitään parempaa, kuin nukkua Irman vieressä ja kuulla tämän tasaisen hengityksen. Se oli turva, jota Eero kaipasi. Vaikka talvi oli kylmä eikä lumivaipasta ollut enää paljoa apua pakkasen purressa, rakkaus lämmitti Eeron sydäntä. Kohta he olisivat takkatulen ääressä sylikkäin. Siihen Eero halusi nukahtaa.

Kylmä tuntui jäsenissä, kun Eero heräsi pimeässä talviyössä pienen mökin kuistilla. Hän vaelteli takaisin majapaikkaansa vanhan tallin ylisille, jossa kävi maaten reikäiselle loimelle. Loimessa oli vielä hevosen tuoksu. Tuoksu toi Eerolle mieleen kesän ja sen kerran, kun he Irman kanssa olivat katselleet hevosia naapurin mailla mökin lähettyvillä. Siitä tuntui olevan jo niin kauan. Se oli ennen kuin lumi satoi maahan, sillä myös lumentulon Eero muisti. Mutta oliko se ystävä vai vihollinen, sitä Eero ei osannut sanoa. Lumi oli kylmää, mutta niin kaunista. Kun Irma oli lähtenyt, se saapui. Eero vihasi sitä välillä, sillä lumesta hän muisti eron. Ja erosta Irman. Irmasta tuli kaipuu, toivo ja odotus.

Hajanaiset unikuvat saattelivat Eeron höyhensaarille. Välillä laivan moottori piti ääntä, joka herätti matkustajan. Nälkä tuli kuitenkin Eeron ajatuksissa vasta Irman jälkeen. Ja Irma kyllä tiesi, kuinka Eeron saa nukahtamaan.

Päivät kuluivat ja Eero laihtui. Irma ei tullut. Ehkä pian. Eero törrötti päivät mökin portailla. Söi vähän. Laihtui enemmän. Muisti kesän, mutta unohti ajan. Talvi oli Eerolle yksi pitkä yö, sillä Irma ei koskaan viipynyt yhtä yötä kauempaa. Vähitellen kesänkin muistot häipyivät. Kuva Irmasta kuitenkin pysyi Eeron mielessä kuin poltettuna. Sitä ei voinut poistaa, sillä Eero rakasti Irmaa, ja tiesi tämän palaavan pian. Kuin lapsenusko oli vilpitöntä, niin oli myös Eeron luottamus ihmiseen, jota hän rakasti, ehdotonta. Eeron mieleen ei mahtunut epäilyä.

Puut, joiden varjossa Eero ja Irma olivat loikoilleet kesäkuumalla, taipuivat pakkasen ja lumen voimasta. Järvi, jonka rannalla Eero oli katsellut Irman uimista, halkeili ja nosti suuria jääpaasia rantatöyräälle. Hanki mökin pohjoispäässä ulottui jo räystään tasolle. Yö ei ollut vielä ohitse. Talven selkä oli siten vahva eikä taittunut niin helpolla. Mutta Eero taipui ja taipui, kuten pihan puut, kunnes katkesi. Eeron sydän jäätyi. Se sydän, joka oli rakkautta ja kaipuuta täynnä, muuttui kylmäksi jääkimpaleeksi. Sydäntalvensa hetkellä Eero piti silmänsä tiukasti mökkitiellä, jota pitkin Irma aina autollaan saapui. Mutta Irma ei tullut. Ei silloin eikä ihan pian. Kului viikkoja. Kuukausia. Eeron tekemä polku mökin portaille hautautui uudelleen lumeen, kunnes kevätaurinko toi uudestaan näkyviin jäänkovaksi tamppautuneen reitin.

Aika oli jo toukokuuta vapun jälkeen, kun mökkitieltä kuului auton moottorin ääntä. Kuski parkkeerasi auton pihalle talven painosta katkenneen puun viereen. Autosta nousi mies, joka käveli pihalta kohti mökkiä samalla ympärilleen uteliaasti katsellen. Autosta nousi myös nainen, jonka kasvoilla oli kotiinpalaajan hymy. Mies pysähtyi vasta kuistilla. Hänen kasvoillaan kävi ilme, joka kertoi jostain epämiellyttävästä. Hän käännähti takaisin ja huudahti jotain autosta nousseelle naiselle. Nainen otti auton takakontista lapion ja toi sen miehelle, joka nosti sen avulla kuistilta pienen karvamytyn ja kiikutti sen varovaisesti tallin taakse. Nainen harjasi kuistin laudat oven vieressä olleella harjalla. Tämän jälkeen hän otti taskustaan avaimen, aukaisi oven ja astui mökkiin sisään.