Ali Heikkilä
Korkeakoski
aliheikkila@artic.net


Merenkulkijat


Häämatka tehtiin purjeveneellä pitkin aurinkoista rannikkoa. Paluumatkalla, lempeiden myötäisten tuulten kuljettamina, nuoripari huomasi erään niemen kallioisella kärjellä majakan, jota eivät olleet menomatkalla nähneet.

Samalla hetkellä purjeveneestä hajosi ploki ja yksi rissa putosi mereen. Poika käänsi peräsimen kohti rantaa.
Silloin tyttö sanoi:
     "Odota, mennään katsomaan majakkaa."
Poika purjehti lepattavin purjein lahdenpoukaman sijasta majakanrantaan ja he nousivat maihin.

Majakka oli yli kuusikymmentä metriä korkea, vanha ja puusta rakennettu. Se näytti autiolta ja sen ovi oli lukossa. Tyttö kuitenkin löysi porraspielestä kiven alta ruostuneen avaimen. Nuoret nousivat tyhjästä alakerrasta kiertäviä portaita ylös. Ylhäällä oli voimakas valonheitin lasikuvussaan ja koneisto, josta saattoi arvella majakan valon toimivan automaattisesti. Muita huonekaluja kuin yksinkertainen pöytä ja tuoli ei huoneessa ollut. Kaappeja oli majakan seinän sisään upotettuina useita, mutta nuoret eivät löytäneet niihin avaimia.

Majakan lattia oli kuitenkin puhdas ja yläkerran ympäri kiertävistä ikkunoista oli kaunis näkymä sekä rannalle että merelle. Nuoret päättivät jäädä. He hakivat patjansa ja peitteensä veneestä ja tekivät vuoteet lattialle.

Ilta alkoi hämärtyä. Tyttö ja poika olivat juuri alkaneet keittää teetä, kun valonheittäjä käynnistyi. Majakan valo alkoi hitaasti pyöriä ja lähettää läpitunkevaa voimakasta valoaan merkiksi merenkulkijoille. Nuoret nousivat ja katselivat kuinka valokiila valaisi rannan puut ja kalliot kuin tulipalossa, kuinka se kiertyi kohti merta ja kuinka se hävisi mitättömäksi pölyksi mustan vesiaavan ahmaisemana.
     "Varmaankin se silti näkyy kauas ja ohjaa laivat turvallisesti sinne minne niiden kuuluukin päästä", sanoi tyttö silloin pojalle mietteissään.
     "Niin varmaan", vastasi poika jota väsytti.
Poika oli hyvä nukkumaan, hän pystyi nukkumaan veneessäkin paljon paremmin kuin tyttö.

Kohta poika nukahti. Vasta paljon myöhemmin tyttö meni patjalleen pojan viereen. Ennen nukahtamistaan tyttö oli katsellut kauan pojan kauniita kasvoja ja ajatellut, että heistä tulisi varmaan onnellisia. Tyttö kuitenkin myös pelkäsi. Hän ei muistanut kovin paljon omasta perheestään. Hänen isänsä oli kadonnut Kiinanmerellä, kun tyttö oli ollut nelivuotias ja hänen syvästi uskonnollinen äitinsä oli kuollut hieman sen jälkeen. Muut sisarukset olivat paljon tyttöä vanhempia ja olleet niihin aikoihin jo maailmalla, eikä tyttö ollut koskaan tavannut heitä.

Aamuyöllä tyttö heräsi ja nousi juomaan hiukan kylmää teetä. Oli kuin hän olisi kuullut jotain. Majakan valo pyöri tasaiseen tapaansa. Silloin tyttö huomasi, että rannan tuntumaan, juuri siihen missä poukaman suoja muodosti tyvenen oli ankkuroitu laiva. Se oli vanhanaikainen purjelaiva, jollaisilla purjehdittiin nykyään enää vain regatoissa.

Tyttö tuijotti ihmeissään alusta, kun huomasi liikettä sen kannella. Laivan kyljestä laskettiin vesille vene, joka alkoi miltei tyyntä merenpintaa pitkin lähestyä majakanrantaa.

Tyttö ajatteli herättää pojan. Ei kuitenkaan malttanut irrottaa katsettaan veneestä. Merimiehet, heitä oli viisi, vetivät veneen kohta rantaan ja astelivat kalliolle. Yksi merimiehistä häipyi metsään ja palasi kohta puusylystä kantaen.

Merimiehet tekivät rantaan tulen ja alkoivat keittää kattilassa ruokaa. Miesten vaatteet olivat kuluneita ja lian kovettamia käytännöllisiä vaatteita. Miehet valmistivat ruokaa ja keskustelivat kalliolla istuen. Tyttö raotti hiukan erästä sivuikkunaa ja alkoi kuunnella.


Ensimmäinen merimiehistä, jolla oli valkoinen paita ja baskeri pitkillä vaaleilla kutreillaan, naurahti ja sanoi:
     "Kun pääsemme takaisin satamaan, minusta tulee kuuluisa taiteilija. Sisälläni on niin paljon, miksi en ilmaisisi sitä?"
Toinen merimiehistä, jolla oli raitapaita ja punainen huivi kaulassaan sanoi:
     "Minäpä olenkin pitkien vahtivuorojen aikana keksinyt keinon, jolla rikastun kun pääsen takaisin. Tulen omistamaan paljon."
Kolmas merimiehistä, joka oli hieman vanhempi kuin edelliset puhujat sanoi:
     "Kun me palaamme kotiin, alan lääkäriksi. Olen oppinut merillä niin paljon haavurina, että voin avata praktiikan. Minusta tulee arvostettu kansalainen."

Neljäs ja viides merimies olivat iäkkäämpiä kuin toverinsa ja heillä oli ilmeisesti korkeampi asema purjelaivassa. Toinen heistä, pieni tumma mies, sekoitti vaiti kattilaa. Viides merimies, iso ja parrakas, istui vaiti kalliolla ja katseli merelle piippuaan poltellen. Ruuan valmistuttua miehet söivät. Sen jälkeen merimiehet nousivat veneeseensä ja soutivat laivaan joka pian nosti purjeensa ja hävisi ulapalle. Tyttö ihmetteli pitkään öiselle merelle tuijottaen, keitä nuo merimiehet oikein olivat olleet.

Aamulla hän kertoi venettä korjaavalle pojalle mitä oli nähnyt. Poika ei ymmärtänyt miten sellainen olisi mahdollista. Ei purjelaivoilla enää nykyään liikennöity. Eikä sellainen laiva voisi edes ankkuroitua noin matalaan veteen. Ja miksi merimiehet tulisivat majakanrantaan keittämään ruokaa ja syömään, kun he luultavasti muutoin söivät laivassa?

Iltapäivällä poika sai veneen kuntoon ja valmistautui lähtöön. Tyttö vaati että heidän olisi yövyttävä vielä yksi yö majakassa. Ehkä merimiehet palaisivat seuraavana yönä.
     "Miksi?" poika ihmetteli.
     "Siksi", vastasi tyttö.

Vastahakoisesti poika suostui jäämään. Tuli ilta ja alkoi hämärtää. Majakan valonheitin alkoi pyöriä. Tyttö tähyili teemuki kädessään ulapalle. Laivoja ei kuitenkaan näkynyt koko iltana. Tuli myöhä ja poikaa alkoi nukuttaa. Tyttö päätti valvoa ja lupasi herättää pojan jos merimiehet palaisivat.

Tuli hyvin myöhä ja tyttökin nukahti. Aamuyöllä, kolmen aikaan, tyttö heräsi alhaalta kantautuviin ääniin. Merimiehet olivat palanneet.

Kaikki merimiehet olivat vanhentuneet, ainakin kymmenen vuotta yhdessä päivässä. Miehet käristivät kokonaista porsaanpuolikasta nuotiolla vartaassa. Se josta tulisi lääkäri, pyöritti varrasta. Nuoremmat merimiehet joivat rommia odottaessaan ruuan kypsymistä. Vanhemmat seisoivat syrjemmässä, puhellen keskenään. Sitten toinen vanhemmista tuli nuotiolle, pieni tumma mies. Hän alkoi riisua sianpuolikkaalta takkia yltä pitkällä veitsellä.
     "Mitä sinä teet kun palaat kotiin, vai onko meri sinun kotisi?" kysyivät nuoremmat merimiehet häneltä.
Silloin pieni tumma mies katsoi heitä ja sanoi:
     "Ei meidän kotimme ole merellä, eikä millään näistä rannoista, se on kaukana."
Sitten pieni mies jatkoi vaiti paksun nahan irrottamista porsaasta.

Sen jälkeen miehet söivät. Toiset merimiehet kutsuivat ison miehen rannasta merta tuijottamasta, kanssaan syömään. Kaikki söivät porsasta ja joivat rommia. Sen jälkeen merimiehet palasivat laivaan, joka nosti purjeensa.

Tyttö oli unohtanut herättää pojan. Kiireesti hän herätti pojan ja veti tämän pystyyn. Poika kerkisi näkemään laivan juuri katoavan valkoisin purjein pimeälle merelle.


Aamulla nuoret tutkivat majakanrannassa porsasaterian jäänteitä. Poika kysyi:
     "Mitä tämä tarkoittaa?"
Tyttö ei suostunut lähtemään sinäkään päivänä. Eikä poikakaan halunnut lähteä, hän halusi nähdä merimiehet ja ymmärtää mistä oli kyse.

Kolmantena iltana taivas tummui aikaisin ja nousi myrsky. Sade piiskasi majakan ikkunoita.

Yöllä, kun poika jälleen oli nukahtanut, laiva palasi. Merimiehet soutivat maihin öljykangastakeissaan. Miehet nousivat rantaan ja pian majakan ovi alhaalla kolahti. Mitä tyttö oli sateelta miehiä nähnyt, olivat he taas näyttäneet vanhemmilta kuin edellisellä yönä.

Merimiehet majoittuivat majakan tyhjään alakertaan. Kohta alkoi tuntua savun tuoksua nuotiosta, jolla he valmistivat ateriaansa. Merimiesten puhellessa heidän sanansa nousivat ylös ja kaikuivat selvänä majakantornissa.

Tyttö unohti kuunnellessaan herättää pojan. Taas nuoremmat, eivät ehkä enää niin kovin nuoret, merimiehet puhuivat siitä mitä tekisivät perille päästyään. He kyselivät ja suunnittelivat. Silloin kaikui muita jylhempi ääni. Tyttö tiesi että se oli ison merimiehen ääni, joka sanoi:
     "Tiedän yhden pysyvän asian ja se on kaipaus. Siitä saan voimia jatkaa purjehtimista"
Muiden puhe vaikeni toviksi, mutta jatkui hetken kuluttua. Syötyään miehet lähtivät. Majakan ovi pamahti kolkosti kiinni.

Aamulla poika oli harmissaan siitä, että tyttö oli taaskin unohtanut herättää hänet. Poika selitti, että heidän olisi jo pakko jatkaa matkaa. Mutta tyttö ei suostunut lähtemään.

Poika oli aina tottunut saamaan tahtonsa läpi. Niinpä iltapäivällä poika lähti suuttuneena veneellään, yksin. Ensin tyttö kaipasi poikaa. Sitten hän suri muistellessaan niemennokan taa katoavaa purjetta. Tyttö ajatteli juuri sitä mitä poika luultavasti halusikin hänen ajattelevan, sitä palaisiko poika. Sitten tyttö alkoi tuntea vihaa.

Tuli ilta ja yö. Laiva saapui. Nyt venettä soutivat kuitenkin enää nuo kaksi, vanhimmat merimiehet. Oli täytynyt jotenkin oudosti kulua taas useita vuosia laivanväen kannalta, sillä miehet näyttivät nyt paljon vanhemmilta.

Miehet aterioivat kalliolla. Pieni tumma mies oli huonolla tuulella, nurisi töistä joita hänen täytyi tehdä. Iso merimieskään ei näyttänyt niin tyyneltä kuin aiemmin. Hän ei istunut ja katsellut piippua poltellen merelle, vaan laittoi pienen miehen kanssa ruokaa. Kohta iso mies kysyi:
     "Kaipaatko sinä heitä?"
Pienempi vastasi leivästä näykkimiensä suupalojen välissä:
     "En.
Iso merimies kysyi:
     "Mikset, he olivat sentään meidän miehistömme?"
     "On sama ketkä ovat miehistönä. Matkalla ei ole merkitystä. Miten voi kaivata mitään sellaista, joka kuitenkin viedään ja mitään muutahan ei näillä rannoilla olekaan."
Parrakas merimies katseli haikeana merelle ja sanoi:
     "He saivat maissa kaikkea, rikkautta, mainetta ja aseman. Mutta nyt he ovat kuolleet, poissa."
Sen jälkeen miehet söivät vaiti ja lähtivät.

Seuraavana päivänä tyttö tähyili poikaa palaavaksi, mutta tämä ei tullut.
Tyttö söi karhunvatukoita pensaista ja joi teetä.

Laiva saapui yöllä. Majakan valokeilassa näki, että sen purjeet olivat revenneet. Yksinäinen mies joka souti rantaan, oli valtavasti vanhentunut iso merimies. Mies istui yksin nuotiolla, puhui itsekseen syödessään haluttomasti vanhoja laivakorppuja:
     "En usko että mitään kaukaista kotia on, on vain nämä rannat ja tämä meri. Enää en jaksa edes kaivata. Kunpa olisin vielä ennen kuolemaani saanut nähdä nuorimman lapseni, kadonneen tyttäreni."

Merimies nosti katseensa kohti majakkaa. Aamu alkoi jo valjeta ja majakan valonheitin oli sammunut. Vanha merimies näytti katsovan suoraan tyttöön, joka seisoi majakan ikkunan takana katselemassa. Tyttö kuitenkin tiesi, ettei iso merimies voinut nähdä häntä.
     "Mitään ei voi omistaa ja kaipaus on turhaa. On vain yksi asia joka on tärkeää ja siinä minä en onnistunut; siinä useimmat epäonnistuvat", sanoi vanha merimies ja nousi seisomaan. Merimies lähti soutamaan väsyneesti veneellään kohti laivaa. Kohta alus nosti repaleiset purjeensa ja katosi.

Merimiehen mentyä tyttö laskeutui alas majakan portaita pihalle ja näki valkoisen purjeen ilmestyvän kauempana olevan nimen takaa. Katsoessaan lähestyvää venettä tyttö ei miettinyt mikä oli tärkeää ja missä useimmat epäonnistuivat.