Laura Huttunen
Tampere

Matka

Hän puhui siitä koko ajan. Levitteli karttoja ja matkaoppaita. Laski budjettiaan huolella: lentoliput, junaliput majoitukset, joka päivälle kohtuullisesti ruokarahaa, vähän ylimääräistä yllättäviin menoihin ja pieniin hankintoihin. Minä kuuntelin äänettömänä, kädet sylissä nyrkkiin puristettuina. Hän luki minulle innostuneena kuvauksia kaukaisista kaupungeista, hänen sormensa piirsi mutkittelevaa reittiä poikki kartan läikikkään maiseman.

Hänen lähtönsä aamuna minä makasin äänettömänä, ruumis jäykkänä peitteen musertavan painon alla. Suljin avuttomana silmäni, kun hän tuli painamaan hätäisen lähtösuudelman huulilleni. Hänestä lähti jo outojen paikkojen haju.

Hänen lähdettyään päivät kasantuivat toistensa päälle, harmaat tarkoituksettomat päivät, joilloin vain odotin hänen postikorttejaan, kirjeitään, hengästyneitä kuvauksia kaukaisista paikoista ja oudoista ihmisistä. Väriläikkiä päivieni kalpeudessa, ilmansuuntia vuorokausieni muodottomuudessa, kun valvoin öisin ja nukuin päivisin. Iltaisin katsoin peilistä kasvojani, joiden yli lähestyvän jääkauden tuulet olivat kulkeneet.

Kun hänen poissaolonsa ensimmäinen kuukausi oli täyttynyt, minä menin eräänä aurinkoisena päivänä hänen levyhyllylleen. Otin levyn toisensa perään, asetin levylautaselle ja kuntelin, enkä pitänyt yhdestäkään. Saeraavana päivänä menin hänen kirjahyllylleen, ja hänen tyrkyttämiensä teosten välistä löysin salaperäisiä teoksia, outoja maailmoita, joista hän ei olut koskaan maininnutkaan.

Lähdin kaupungille kävelemään, ensimmäistä kertaa yksinäni niin pitkään aikaan. Katselin taloja, kauppoja, ihmisiä, ja ne kaikki näyttivät oudoilta, uusilta, puoleensavetäviltä. Ne olivat kaikki minun ulottuvillani.

Pienessä musiikkiliikkeessä valikoin ison pinon levyjä. Kotona kuuntelin omia levyjäni, volyymi täysillä, kerta toisensa perään. Musiikki virtasi minuun kuin jokin aine, ja minä kasvoin ja paisuin, levisin, täytin tyhjän asunnon kuin virtaava vesi. Musiikin loputtua makasin kauan aivan hiljaa, ja minun veteni pinta oli liikkumaton ja tyyni, mutta syvällä pinnan alla liikkuivat voimakkaat ja vikkelät kalat.

Kun hän sitten palasi, pitkän ajan kuluttua, ruskettuneena ja reppu täynnä muistoja kaukaisilta seuduilta, minä katsoin häntä kuin vierasta, merkityksetöntä tunkeilijaa. Tervetuliaiskahvien jälkeen näytin hänelle pahvilaatikot, joihin olin pakannut hänen kirjansa, levynsä ja vaatteensa.