Marja Nurmi
Hyvinkää







UUSI ELÄMÄ



Etelän auringon lämpimässä valossa oli satamakaupunki ja pitkä hiekkaranta, jossa tallustelin veden rajassa paljain jaloin. Oli punavalkoruutuiset portaikot, valkeat kiviseinät, punatiilikattoiset talot, joiden takaa Välimeren mustat laineet välkehtivät kuviollisena kankaana. Meren ja taivaan rajalla näkyi vaaleaa usvaa: aivan kuin meren rannalla olisi kajastanut kaukaisen kaupungin valot. Sirkat sirittivät. Kaskaat lauloivat. Hiljaisuus. Pinjojen henkäys.

Kysyt, mistä jäin paitsi, siellä kylmässä pohjoisessa? Vastaan: kaikesta, ja jos kerran joku tarjosi minulle kaiken tämän, miksi en olisi lähtenyt, sillä tavalla kaikki loksahti paikoilleen. Yhtäkkiä minä tiesin, mitä olin aina halunnut, yhtäkkiä oli ystäviä, joille merkitsin jotain. Vihdoin minä olin jotain.

Iltaisin kävelin keskustasta kohti Torre del Moroa. Ilta hämärsi, synkkeni, pimeni ja lopulta mustui. Villikissat juoksentelivat tien yli kuiville autioille pelloille, kulkukoira tupsahti vastaan tiellä.

Päivisin silmät vuotivat vettä auringon viiltävästä kirkkaudesta ja tuulen viileydestä ja sylissäni oli sininen, harsoileva, väreilevä, loputon Välimeri. Saaristoa ei ollut, oli vain epäsäännölliset, pitkät poukamat, jotka etäällä toisistaan muodostivat väliinsä silmin näkemättömän satamalahdelman, josta lähti kalastajaveneitä kohti avomerta. Lintujen taukoamaton viserrys. Ampiainen surisevine siipineen kaktuspalmun tähkäisesti auenneissa oranssinvärisissä kukissa. Sinnikkäitä, vihertäviä ja kumimaisia kasvimattorykelmiä kuin Suomenlahden saariston eteläisimmillä luodoilla, täynnä välimerellistä kiihkoa, keskellä elämän sykettä. Kärpäsetkin olivat ihmisten lailla tulisen temperamenttisia. Auringon voima meren kimaltelevassa sillassa.

Minä vihasin sinua! Ne pitkät yhdeksän kuukautta minä joka päivä vihasin sinua. Välillä en tajunnut vihata, koska en tajunnut edes missä olin, mutta silloin kun Maija toimitti minut hoitoon viimeisilläni, tajusin lasinkirkkaasti, mitä tulisin tekemään: sinusta tulisi väline, jolla kaikki selviäisi.

Maija oli aina kaikessa minua parempi, enkä väitä, että hän olisi tehnyt itsestään paremman, myönnän, että hän oli parempi niin maalaamisessa, keskustelemisessa, miesten listimisessä kuin feminismissäkin. Eläminen toisen loiston varjossa vain ei ole hitusenkaan loistokasta. Minä olin Maijan varjo, seurasin hänen kulkuaan.

Yhtäkkiä kaikki oli selvää kaiken sekavuuden keskellä: minun oli kadottava kartalta, aloitettava uusi elämä, kirjoitettava itse ensimmäiset rivit. Piirrettävä omat pienet kinttupolkuni, muokattava ne vähitellen valtateiksi kaupunkieni välille.

Minä synnytin sinut. Ponnistelin, pidättelin, työnsin, pusersin silmät päästäni verisuonet kasvoista repeillen, suihkusin verta, kusta ja paskaa, huusin, kirosin ja samalla siunasin. En voinut katsoa sinua, enkä saanut kuitenkaan silmiäni sinusta irti.

En minä lopulta sinua vihannut, vihasin isääsi, sillä sinä hetkenä, kun sinä ilmoitit tulostasi, hän lähti. Oli niin paljon vihaa, eikä vihassa ole hyvä elää, se mustaa ikkunat ja verhoaa silmät, ei näe enää mitään. Tajusin liian myöhään, että sinä olet vahvempi kuin viha, sinulle ei koskaan käy niin kuin minulle, koska minä olen jo vihannut puolestasi. Sinut oli kuitenkin jo päätetty viedä pois luotani.

Minä katosin kartalta, joka oli tehty jollekin toiselle. Tunsin aina olevani väärällä tiellä, enkä koskaan sulautunut maisemaan tai sitten sulauduin kuin varjo, Maijan varjo. Pariisissakin miehet heti ensimmäisenä päivänä ympäröivät Maijan, kuten aina Hyvinkäällä: jokainen tiesi kuinka vaikeasti tavoitettava hän oli ja samalla juuri siksi tavoiteltavan arvoinen.

Isäsi oli niitä ainoita, jotka näkivät ensin minut, hiljaisen, vaatimattomasti pukeutuvan, mustia ja valkoisia maisemia maalaavan tytön. Vaikka sekin sitten oli yhtä erehdystä, ei isäsi minua halunnut, hän halusi nuken, vaimon, kodinhoitajan, jonkun joka olisi aina kotona vain häntä varten. Minä yritin hetken kuvitella pystyväni muuntumaan roolissani, kääntämään sisimmät haluni syvälle piiloon ja näyttelemään sievää, siistiä, pikkutarkkaa.

Olisin lähtenyt ajallani ja jättänyt kaiken ja samalla en mitään, sillä ei minulla ollut mitään muuta omaa kuin varjoni. Olisin lähtenyt ilman isääsi, sinua, mutta sinun avullasi lähtemisestä tuli helpompaa, aluksi, tajusin vain sen, etten pysty huolehtimaan sinusta siinä tilassa, kun en tiennyt missä olin ja mitä tein.

Miten raskaalta ja pimeältä siellä Suomessa tuntuikaan. Olin pimeässä tynnyrissä ja tajusin, että olin etsiytynyt sinne itse, pakoon muilta, pakoon ympäröivältä maailmalta, joka pusersi tynnyrin seiniä minua kohti. Kaikkialla oli vain pimeää, tuijotin sitä pimeyttä näkemättä mitään.

-Nyt kaikki on hetkittäin niin kevyttä, ilmavaa, jopa helppoa, Enzo sanoo kuunneltuaan minua koko yön. -Elämä on elettävä täysillä. Jokaiseen päivään, jokaiseen tuntiin on syöksyttävä kynsin hampain kuin tietäisi sen olevan viimeinen.

Enzo yrittää kuroa kiinni aikaa. Kun kysyn mitä hän on menettänyt, hän ei vastaa, alkaa puhua vasta, kun minä vaikenen. Lopulta alkaa myös kysellä, kunhan minä vain edelleen muistan vaieta. Näin kierrämme kehää toistemme ympärillä kietoutuen toisiimme kehoillamme, yhtyen yhdeksi, kiertäen sanoilla ympärillemme yhteisen siteen. En ole ennen tavannut hänenlaistansa, joka avaa minut pelkällä läsnäolollaan, jo pelkkä odotus on sen arvoista, että olen tyytyväinen, ravittu.

Olen kuulemma salaperäinen ja salaisuuksissani kova, en kerro tarinaani puhtaasti, vain verhoja vähän raottaen, sillä tavalla teen toisen liian uteliaaksi, sairaan kiinnostuneeksi, mielipuoleksi.

-Haluan repiä sinut hajalle nähdäkseni sisimpäsi, mies lausuu sametinpehmeällä bassollaan.
-Tiedän, että nautit tuottamastasi salaperäisyydestä, se on alkanut kiehtoa sinua itseäsikin.

Enzo on oikeassa, sillä olen alkanut kuvitella itselleni uutta menneisyyttä.

-Sinulla on ollut varmaan paljon miehiä.
-Niinhän se on. Niin sen täytyy olla, miten minä muuten olisin näin itsevarma miesten kanssa ja sängyssä kuin ankerias.
-Sähköankerias, Enzo korjaa, ja minä nauran. Pitkästä aikaa: minä nauran, ja silloin mies painautuu kainalokuoppaani, inisee kuin koiranpentu.

-On ensimmäinen kouluviikkoni, olen tullut iloisena kotiin, koska tiedän isän olevan kotona odottamassa minua, mutta hän ei odotakaan minua, vaan itseään. Kuulen ähinää ja ajattelen, että isä punnertaa työhuoneessaan, työnnän ovea varovaisesti auki. Punainen, hikoileva mies, jota en voi uskoa isäkseni pitelee käsillään meillä perjantaisin käyvää siivoojaa lantiosta takaapäin kiinni. Naisen lantion rasvakerros puristuu isäni rystysien väliin naisen huohottaessa ja inistessä kuin koiranpentu, vuorotellen.

Enzo vaikenee, nostaa päänsä sylistäni.
-Sen jälkeen mikään ei enää ole samalla lailla. Alamäkeni alkaa jo ylämäen alkumetreillä.

Hän on herkkä, haavoittuu helposti, kuin mimoosa.
-Sinä olet äitini, hän sanoo ja puristaa maitoa pursuavia rintojani kasvojaan vasten. Ei kysy ääneen, mutta näen silmissä kysymyksen, joka on alkanut näkyä yhä voimakkaampana. En kuule sitä vielä, mutta kaikki aikanaan.

Kävelemme aamuisin hiekkarannalla, täytämme taskumme poimimillamme pienillä eri värisillä ja muotoisilla kivillä, viemme ne uuteen elämään.
-Sinä olet uuden elämäni alku. Otan sinusta mallia.

Vähitellen alan muistaa ja kaivata jotain nimeämätöntä, aavistaa, että kehoni outo pyöreys ja rehevyys merkitsevät jotain tärkeää, mitä, sitä en vielä ymmärrä.

-Paha elämä on nyt ohi. Olen elänyt rajusti, liian rajusti ja jo saanut palkintoni: en voi enää koskaan tulla isäksi, mutta olen jo isä, en kylläkään tunne lastani.

Minä kavahdan: ei tunne lastaan.
-Missä lapsemme on? Enzo huutaa ja minä luulen hänen tulevan hulluksi, sillä hän lähtee juoksemaan päättömästi veden rajaa pitkin. Juoksen hänen perässään ajatellen samalla pientä kääröä lumihangessa, pakkasen ja viiman keskellä, korkeat koivut jäähuurussa, punatulkkuja silmiä särkevän kirkkaassa auringon paisteessa.

Enzo kompastuu, kaatuu, hänen vasempaan jalkaansa polvitaipeen yläpuolelle syntyy pitkä syvä verinen haava. Polvistun hänen viereensä.

-Tämä on minulle muistoksi, omasta pahuudestani. Lapsi syntyy kohta, minä olen täällä ja äiti on jo naimisissa toisen miehen kanssa.
-Missä lapsi on? kysyn.
- Ranskassa, Chamonix´ssa, aivan lähellä ja täysin tavoittamattomissa. En voi nähdä omaa lastani koskaan.

Herääminen alkaa asettua paikoilleen tavalla, jota en ole koskaan ennen tuntenut. Minä alan nähdä: löydän värit.


Siellä minä maalaan keskellä kivisokkeloita lämpöboilerin naksuessa tasaiseen tahtiin. Vuosi valuu ja vuosi vaihtuu. Vellon salaa eteenpäin kaiken seassa, kaikesta sekaisin ihmetellen, miten olen sinne joutunut. Kävelen huoneiden läpi vaihtaen radioasemaa, kuunnellen kiihkeää nopeatempoista puhetta ja ihmetellen entistä yksinäisyyttäni. Ulkona paukkuvat raketit ja avonaisesta ikkunasta kaltereiden välistä tulvii savun haju. On uudenvuodenaatto. Kaksi viimeistä tuntia autot huristavat callella hurjassa jonossa edestakaisin. Massat, joukot, ihmissudet kaduilla, paseoilla hajoavat, tiivistyvät. Yöperhonen lentää ikkunani ohitse. Maassa on magiaa, joka avautuu ja sulkeutuu kuin meduusa, syöksähtelee päälleni ja pois, sulautuu meihin, keitä olemmekaan.

-Mil noveciento sesentaycuatro, 1964, huutaa miehen ääni kadulla kuin lapsi loruaan.

Pommit paukkuvat, kaikki huutavat. Vuosi vaihtuu ja vanhan katedraalin holveissa kaikuu nunnien yksinkertainen melismalaulu ja vartiosotilaat ampuvat kuninkaan käskystä tykinlaukauksia La Matan lahteen ja kaikki kansa huutaa ja autot ajavat yhä hurjemmin.

-Mil noveciento sesentaycinco, 1965, huutaa miehen ääni kadulla kuin lapsi loruaan.

Niin vaihtuu vuosi ja kaikki suutelevat toisiaan. Sisälläni sykkii maan ja miehen kiihkeys, jonka aistii ja voima, joka nousee ajasta ja minusta.


Vuodan verta vieläkin, joka päivä. Minulla on vuoksesi ikuinen avohaava, jota on pyyhittävä, puhdistettava ja taas peitettävä puhtaalla harsolla. Vuodan verta joka kerta, kun sinä katsot minuun ja sanot Maarit. Päässäni kaikuu äiti, mutta sinä sanot Maarit. Et ole koskaan ihmetellyt sitä, pidät sitä yhtä luonnollisena kuin mitä muuta asiaa tahansa. Minä opetin sinulle nimeni, koska halusin kostaa itselleni, kadun sitä aina.

Mikään ei ollut kuitenkaan turhaa. Minun hyppyni onnistui: siipeni syntyivät, kun uskalsin heittäytyä rotkoon. Voimani ja uskoni kantoivat minut niin pitkälle, että selviydyin.

Rakas lapseni, palasin luoksesi ja kiitin sisartani viimeisen kerran viisi viikkoa syntymäsi jälkeen, hän lähti luvaten, ettei palaa koskaan.

Sinulla on aina kylmä, enkä minä koskaan ajattele muuta kuin, että sinulla on kylmä, koska sinä olit ilman äitiäsi elämäsi ensimmäiset viisi viikkoa hyisen viiman keskellä.