Juha Lehtinen
Tampere

Mäkisen keissi

Ensimmäisen edustajakautensa loppupuolella toimittaja Pertti Mäkinen hipelöi Arkadianmäen työhuoneessa itseään ja löysi vasemmasta kainalostaan suuren luomen.

- Hui, sanoi Merja kotona ja nyrpisti nenäänsä.

Se oli ihonvärinen elastinen mötikkä lyhyen varren päässä. Puistattavinta oli tunnottomuus: luomi venyi parin kolmen sentin pituiseksi kun Pertti vessan peilin edessä repi, mutta kipeältä ei tuntunut.

Ei tuntunut juuri miltään.

Mutta kun Pertti päästi luomen sormiensa välistä, inhottava kudospallo kuroutui alkuperäiseen muotoonsa kuin kuminauhan kiskomana.

- Ikääntymisen harmittomia sivuilmiöitä, tohtori lohdutti mutta leikkasi luomen pois kun Pertti näytti niin surkealta.

Tuli vaalit. Kampanjaansa Pertti panosti tällä kertaa vähemmän sekä henkisiä että aineellisia resurssejaan. Mutta kokemusta jo oli, ja myös puolue tuli kiitettävästi vastaan.

Pertti meni läpi; ei kirkkaasti mutta vakuuttavasti.

Se tuntui oikeutetulta: Pertti oli uuttera edustaja, joskin median mielestä hieman väritön. Mutta puolueen johdossa häneen oli alettu luottaa, hän kun ei turhia sooloillut vaan teki nurkumatta oman osuutensa yhteisten tavoitteiden saavuttamiseksi.

Eduskuntaryhmän ensimmäinen saunailta oli ilmapiiriltään vapautunut. Monet olivat vanhoja tuttuja ja ryhmän puheenjohtaja, edustaja Blom, taisi supliikin taidon.

Pertin saippuoidessa itseään suihkun alla hilpeissä tunnelmissa, hän aavisti asian jo ennen kuin vasemman käden keskisormi paikansi ahdistuksen aiheen: oikean kainalon alla kasvoi uusi luomi, samanlainen pehmeä ellottava kudosmöykky kuin ensimmäinen.

Kotona Pertti tarkasteli luomea lähemmin. Se oli edellistä kenties hivenen suurempi, kuin pieni sieni: lakki varsineen.

- Ei toi o enää normaalia, Merja sanoi.

- Sano lääkäri et ne on vaarattomii.

Parin viikon kuluttua pieniä luomenalkuja löytyi lisää, nyt myös kaulasta. Ne kasvoivat nopeasti.

Merja alkoi selvästi menettää kiinnostustaan seksiin.

Pertti valvoi usein pitkiä rupeamia television ääressä, muka kotitöitä tehden. Hän ei voinut olla hiplaamatta luomiaan. Niiden tavassa nuljahdella sormenpäiden alla oli kaikesta huolimatta jotakin viehkeää.

Ja kun oli koskettanut yhtä luomea piti koskea toista ja kolmatta - kaikkia. Se oli kuin tarkastus: oliko kaikki tallella ja oliko lisää tullut.

Puoliksi tiedostamatta tämä tarkastusoperaatio saattoi tapahtua missä tahansa, vaikeissakin asennoissa.

- Meet tutkituttaan ne, sähän oot ku mikäki Donner, Merja yökkäsi kerran aamiaispöydässä.

Sekin siis pohti syövän mahdollisuutta. Onneksi lapsia ei ollut: Merja olisi vapaa järjestämään elämänsä jos Pertistä aika jättäisi.

Kun luomia runsaan kuukauden kuluttua oli parikymmentä kaulan alaseuduilla ja kainaloiden alla, alkoi tilanne näyttää toivottomalta.

Koko helteisen kesäloman Pertti käytti kauluspaitaa. Rakastellessa Merja tuijotti seinää eikä enää hyväillyt Perttia sillä tavalla kuin ennen.

Syksyllä inho Merjan silmissä sai Pertin tuntemaan jäätäviä vihlaisuja sisällään.

Näinkö se sitten meillä alkaa?

Tähänkö nyt tuhoutuu koko kymmenvuotinen liitto?

Pertti pohti asiaa käydessään terassilla tupakalla. Hän oli Merjan nukkuessa maistellut Bourbon-pullon melkein loppuun.

Pyrytti ensi lunta. Niin jättää aika merkkinsä ihmiseen ja vanhuksen jalanjäljet peittävi kinos.

Pertti haki lääkekaapista kynsisakset ja meni kylpyhuoneeseen tarkastelemaan tarhaansa. Nuo nutiaiset olivat kuin veikeitä pikku elättejä, jotka asustivat turvassa siellä kauluksen ja kainaloiden alla. Eivätkö ne melkein huutaneet: Pertti-setä ethän tee meille pahaa, Pertti-setä me rakastamme sinua?

Mutta Pertti kylmetti luontonsa ja tarttui kaulassaan kasvavaa suurinta miniatyyrisientä lakista, venytti varren ohueksi säikeeksi, niin että jalkapohjaan asti säteili outo pistos.

Hetken Pertti epäröi asettaessaan saksenkärjet oikeaan kohtaan. Sitten hän ummisti silmänsä ja nipsautti kahvat kiinni.

Säpsäytti lattiakaakelille kilahtava teräs.

Pertti ehti nähdä, miten irtileikattu luomi luikerteli pitkin pesualtaan seinämää ja katosi viemäriaukkoon.

Haavasta ei juuri tullut verta. Vain kevyt hyhmä tihkui siihen, missä ennen oli ollut luomi, mutta ei lähtenyt valumaan.

Pertti helpottui: eihän se sattunut ollenkaan.

Hän poimi sakset lattialta ja otti muut luomet käsittelyyn. Nyt hän ei hytkyillyt vaan keräsi irronneet pallerot siististi vessapaperiarkille.

Välillä hän joutui aika tavalla taiteilemaan, sillä oikeakätisen oli hankala päästä käsiksi esimerkiksi oikean kainalon alla kasvaviin luomiin. Mutta puolessa tunnissa työ oli tehty.

Pertti laski amputoimansa otukset: kolmekymmentäyhdeksän. Viemäriin mennyt mukaan luettuna niitä oli siis yhteensä neljäkymmentä.

Luku tuntui mukavan pyöreältä, luonnolliselta.

Pertti kääri luomet vessapaperiin, kostutti mytyn hanan alla ja huuhteli tyytyväisenä pänttöön. Sinne meni vanhuus, sinne menivät ikääntymisen merkit!

Mutta kun Pertti aamutuimaan tunnusteli itseään, oli edessä karmea pettymys. Vessan peili todisti asiaintilan vastaansanomattomasti: luomet olivat yön aikana kasvaneet vähintään entiseen mittaansa.

Tunnelmat alkoivat olla paniikinomaiset. Täysistunnossa Pertti istui niin rauhattomasti, että vierustoveri Birgit kysyi: ootsä hei kunnossa.

Vasta yömyöhällä Pertti pääsi kotiin. Hän riisuutui nopeasti ja paineli kynsisaksineen vessaan.

Asia oli tietenkin niin kuin hän oli ounastellut. Luomet olivat jatkaneet kasvuaan. Nyt ne olivat lepotilassakin pari kolme senttiä pitkiä.

Pertti tiesi tehneensä virheen. Hän tiesi myös mitä nyt seuraisi: että luomet kasvaisivat vääjäämättä, sitä nopeammin mitä enemmän niitä leikkeli.

Mutta leikeltävä oli. Pertti oli niitä poikia, joka ei antaisi tuollaisten pikku ilkimysten pitää itseään pilkkana.

Seurasi tuskallisia päiviä ja öitä. Merja katsoi pitkään, kun Pertti puki vanhan paksukankaisen pyjaman ylleen vaikka tavallisesti nukkui alasti. Mutta Merja ei sanonut mitään vaikka aavisti syyn.

Pertti vietti öisin luvattoman pitkiä aikoja kylpyhuoneessa. Jotakin se siellä yksinään puuhasteli.

Aamiaispöytään mies tuli täysin pukeutuneena.

Saunomaan Pertti ei enää suostunut, sanoi että lääkäri oli kieltänyt sen verenpaineen takia.

Kevään korvalla, kun sunnuntaiaamiaista oli sulateltu tunnin verran ja Pertti vaimoaan vältellen hankki lähtöä puhetilaisuuteen, Merja sulki eteiskäytävässä aviomiehensä tien, painoi kämmenensä tämän poskille ja katsoi silmiin kuin toruttavaa koiraa:

- Nyt tää asia kuule selvitetään tai mä jätän sut.

No niin, pakotietä ei enää ollut. Sen ilmaisi Merjan syvältä tuleva ääni mahdollisimman selvästi.

Alistuneesti Pertti huokaisi, riisui väljän punaisen poolopaitansa ja alkoi selittää.

Siinä puhuessaan ja kääntyillessään ja käsivarsiaan kohotellessaan hän kummasteli, miten puoleensavetävältä nainen voikaan näyttää kun se tuolla tavalla nauraa hysteerisesti ja samalla kyyneleet vuotavat niin vuolaasti, ettei koskaan todellisen surun hetkellä.

Puree rystysiäänkin että veri melkein tirahtaa.

Ja kun Pertti pääsi puheensa loppuhuipennukseen, retoriseen kliimaksiin joka hänen omissakin korvissaan kuulosti hieman pateettiselta, hän kuitenkin oli täysin vilpitön sillä ainoalla tavalla johon kykeni.

Että ehkä meidän on tullut aika vain hyväksyä, alistua näihin raameihin jotka Suuri Luonto on meille antanut, lakata tavoittelemasta mahdottomia ja tyytyä siihen pieneen mutta samalla kuitenkin merkitykseltään kaikkein kalleimpaan, mitä ihmiselle arkipäivän kauneudessa on tarjolla.

Merja itki hiljaa. Sitten tuli loppunyyhkäisy ja Merja kuiskasi:

- Paa mua.

Ei ollut Pertistä päiväkausiin lähtijäksi arvokasta luottamustointaan hoitamaan.

Mittaamattomat hetket, silmänräpäykseen mahtuvat aioonit hän ja Merja viettivät valtiossa joka oli vuode, kansakunnassa joka oli he kaksi.

Ja hellästi Merja silitteli ja lajitteli ja palmikoitsi Pertin metrisiksi venähtäneitä eriskummallisia kasvannaisia, jotka levisivät lakanalle viuhkana kuin keitetty spagetti.

- Ne on niinku jänteitä tai semmosii, Merja ihasteli.

Arkadianmäellä edustaja Mäkisen poissaolo herätti tietenkin kummastusta. Ryhmän sihteeri jätti Pertin kännykkävastaajaan aina vain vaativampia tiedusteluja.

Kun tärkeä äänestys sitten pääsi livahtamaan ohi eikä Perttiä näkynyt ei kuulunut, lähti ryhmän puheenjohtaja, edustaja Blom, henkilökohtaisesti hakemaan Mäkistä töihin.

Taksissa Blom muisti äkkiä Merjan. Hän oli joskus suudellut tuota punatukkaista naista puolueen nuoriso-osaston pikkujouluissa. Silloin he olivat olleet mielipiteistään varmoja opiskelijoita ja maailma selväpiirteisenä heidän edessään.

Ah nuoruutta! Blom huokaisi kuten tapa oli.

Perillä Blomia odotti avoin ulko-ovi ja autiolta vaikuttava talo. Hän huhuili hetken ja kuulosteli.

Yläkerrasta kantautui naisen kikatusta. Blom nousi portaat.

Käytävän päässä näkyi olevan makuuhuone.

Blom kurkisti oviaukosta.

Ensin Blomin oli suljettava verkkaan silmäluomensa ja huokaistava syvään. Oli kuin hänen aivonsa eivät olisi heti ymmärtäneet, mitä niiden ymmärrettäväksi niin epäämättömällä tavalla annettiin.

Että näyttävästi kesakkoinen Merja istui ilkosillaan vuoteella ja veteli pitkistä vaaleista nyöreistä, jotka olivat kiinni korkealla baarijakkaralla tasapainoilevan, yhtä alastoman Pertin ylävartalossa.

Että aina kun Merja vetäisi nyöristä, Pertin sormi tai käsi tai jalka heilahti vekkulisti.

Ja sitä hersyvää naurua mikä huoneen täytti.