Maija Aalto
Tampere


"Olen 27-vuotias kirjoittamisen sekatyöläinen: isona ehkä kirjailija, siihen asti toimittaja. Tällä haavaa reissaan töiden takia Helsingin ja Tampereen väliä ja mietin mihin asettuisin. Kirjoittaminen on yksinäistä puuhaa, mutta olen sen verran ihmisille ahne, että kuulisin mieluusti palautetta.
Sähköposti: maijua@luukku.com.




Ne sanat jotka sanomatta jäivät



Kerran viikossa Johannes leikkasi Linnean varpaankynnet. Ne olivat koppuraiset ja keltaiset kuin vanhalla naisella, vaikka Linnea ei ollut vielä edes neljääkymmentä. Kynsisakset vaikuttivat hennoilta.

Johannesta inhotti koskea sisaren jalkoihin. Rutiinista oli silti pidettävä kiinni. Kun ikävät asiat teki aina samaan aikaan, niitä ei tarvinnut ajatella liikaa.

Johannes piti siitä, että asiat olivat maailmassa omilla paikoillaan: kynsisakset oikealla alhaalla vessan peilikaapissa, Linnea olohuoneen kauhtuneessa nojatuolissa, Johannes työhuoneessaan rakentamassa pelikorteista tornia. Jotain oli keksittävä, ettei olisi ehtinyt ajatella, että asiat olisivat voineet olla toisinkin. Johannes olisi edelleen voinut olla oikeissa töissä ja Linnea ateljeessaan maalaamassa omituisia taulujaan - niitä, jotka eivät esittäneet oikein mitään. Molemmilla olisi voinut olla omat vessat ja niissä omat kynsisakset, mutta ei.

Vasemman isovarpaan kynnen kohdalla Linnea yhtäkkiä avasi suunsa ja sanoi:

- Kookos.

Ne olivat ensimmäiset äänteet, jotka Linnean huulilta oli karannut yhdeksään vuoteen. Johannes tiputti kynsisakset lattialle.

- Mitä sinä sanoit, hän tiukkasi. Linnea pysyi vaiti. Loppuillan Johannes oli varuillaan. Hän paistoi Linnealle lettuja mansikkahillon kera ja maanitteli, että puhuisit nyt, kun kerran aloitit. Linnea tuijotti tyhjää ilmaa edessään.

Illalla Johannes peitteli Linnean sänkyyn ja yritti itsekin nukahtaa, mutta uni ei tullut. Johannes muisteli, mitä lääkäri sanoi yhdeksän vuotta sitten. Aivot ovat erikoinen elin: joskus näyttää, että ne ovat vaurioituneet lopuksi ikää. Joskus käy niin, että jokin vahingoittumaton osa aivoista ottaa vaurioituneen osan tehtävät hoitaakseen. Joskus aivovammasta voi parantua. Yleensä ei.

Johannes siis toivoi ja odotti. Tuli aamu. Tuli seuraava aamu ja sitä seuraava ja kynnetkin leikattiin taas, monta kertaa. Linnea ei puhunut.

Nuorempana Johannes olisi ollut pelkästään tyytyväinen, jos Linnea olisi joskus sulkenut suunsa vapaaehtoisesti. Sisko oli paha suustaan ja tavoiltaan, muttei jäänyt koskaan kiinni. Se poltti salaa pilveä yhteisen kerrossängyn alapetissä, mutta Johannes se sai nuhteet makuuhuoneen oudosta hajusta.

- Häivy nössö, se sanoi Johannekselle ja heitti tämän ulos yhteisestä huoneesta. Johannes painoi korvansa ovea vasten ja kuunteli sisältä kuuluvaa tyttöjen kiherrystä. Sitten Johannes kipitti kiltisti keittiöön tekemään läksyjä.

Ennen oli ennen ja nyt nyt. Kaksi viikkoa kookoksesta Johannes soitti tutulle lääkärille. Tarkoittiko tämä yksi sana jotain?

- Älä toivo liikoja näin pitkän ajan jälkeen, lääkäri sanoi.

- Vihannes se on ja vihanneksena pysyy, sanoi Johanneksen viimeinen ystävä.

Johannes paiskasi kummallekin luurin korvaan.

Kolmannella viikolla kookoksen jälkeen Johannes päätti selvittää mihin sana "kookos" oikeastaan liittyi. Sana ei merkinnyt hänelle yhtään mitään. Se kuului selvästi sellaiseen osaan Linnean elämää, johon Johanneksella ei ikinä ollut asiaa, suljetun oven taakse. Silloin ennen Johannes ei tiennyt eikä halunnut tietää siskonsa asioista.

Johannes etsi käsiinsä Linnean puhelinmuistion yhdeksän vuoden takaa ja alkoi soittaa läpi ihmisiä, jotka olivat joskus tunteneet siskon. Nimiä oli paljon. Johannesta turhautti, kun nimistä ei voinut etukäteen päätellä oltiinko tässä soittamassa entiselle rakastajalle, ystävälle vai hyvänpäiväntutulle. Kukaan ei muistanut mitään kookosta.

- Tiedäthän sinä millainen Linnea silloin oli. Aina se oli jossain reissun päällä ja uusi mies alla. Ei siitä kukaan oikein selvää ottanut, joku satunnainen tuttava sanoi.

Johannes ajatteli, että muistion ihmiset olivat ehkä sittenkin väärä paikka etsiä. Eivät nekään olleet Linneaa oikeasti tunteneet. Harva otti enää yhteyttä onnettomuuden jälkeen. Linneaa varten oli olemassa enää Johannes.

Vielä silloin Johannes jaksoi yrittää koko ajan. Hän ajatteli, että kaikki oli vain väliaikaista. Linneaa kuljetettiin terapeutilta toiselle. Vuosien vieriessä toivo hävisi.

Neljä viikkoa kookoksen jälkeen Johannes alkoi yrittää uudelleen. Linneaa ruokkiessaan hän toivoi tämän sanovan anteeksi, tai edes kiitos. Peitellessään Linneaa sänkyyn hän lauloi sitä samaa lastenlaulua, jota äiti aina ennen. Sisko ei liittynyt mukaan kertosäkeeseen.

Viisi viikkoa kookoksen jälkeen Johannes puhkesi kyyneliin, ensimmäistä kertaa yhdeksään vuoteen. Hän yritti halata, vaikka vähän kömpelösti.

- Puhu minulle. Vastaa nyt. Kerro jumalauta vihdoinkin, oliko se onnettomuus, vai piruuttasiko sinä kävelit sen auton eteen.

Linnea ei päästänyt ääntäkään. Hitaasti Johannes tuli järkiinsä. Hän päästi irti.

Hänestä näytti siltä kuin Linnea olisi huutanut, vaikka mitään ei kuulunut.