KATJA LUOMAJOKI


Katja Luomajoki on 26-vuotias kirjoittaja, joka asuu Alpuan kylässä Vihannin kunnassa. Katja Luomajoelle kirjoittaminen on aina ollut "intohimo ja keino käsitellä vaikeitakin asioita".

Anselmin päiväunet


Tästä päivästä lähtien minä Anselmi Verneri Laamanen syön vain ja ainoastaan päivällä. Näin päätti eräs pieni mies korpiemme kätköissä pienessä hirsimökissään armon vuonna 1979.

Anselmi oli poikamies, oikeammin jo vanhapoika, sillä ikää oli kertynyt jo melkein 70 vuotta eikä Anselmi ollut koskaan saanut kokea naisen kosketusta. Tästäkös riitti sukulaisilla ja kylän ihmisillä irvailun aihetta, vaikka toki mukana oli ihan aitoa huoltakin, ja sääliä.

Ja sääliä Anselmi viimeksi kaipasi, etenkään nyt, kun oli pimeässä mökissään huomaamatta laittanut suuhunsa koiranmakkaraa eikä suinkaan itselleen tarkoitettua. Myönsi siinä Anselmi itselleen, että joissakin asioissa se nainen olisi kyllä ollut sittenkin hyvä olemassa. Olisi se ehkä laittanut hänelle iltapalan valmiiksi pöydän ääreen eikä niin ollen Anselmin olisi tarvinnut kokea koiranmakkaran tuomaa makuelämystä.

Toisaalta vuodet olivat vierineet verkalleen näinkin, ilman suurempia vastuksia. Terveyttä oli riittänyt ja ystäviä ollut kylänmiehissä ihan tarpeeksi. Ja hän tyytyi vähään, ei vaatinut paljoa. Ehkä siksikin kun ei paremmasta tiennyt. Koiranmakkaraa suustaan syljeksien Anselmi päätti seuraavana päivänä marssia suoraan kauppaan lampun ostoon. Lamppu oli palanut jo pari viikkoa sitten ja uuden ostoa pihi Anselmi lykkäsi viimeiseen saakka. Ja tällä kertaa se viimeinen tuli sitten koiranmakkaran muodossa.

Koira, Suomen pystykorva Heppu, silmäili alta kulmiensa Anselmin kakomista ja arvostelevan näköisenä käänsi kylkeään kynttilän valossa ja jatkoi uniaan. Anselmi puhisi itsekseen entistä enemmän ja pauhasi koiralle, että voisi sitä sentään vähän sääliä osoittaa. Sitten tuli siihen tulokseen, että josko Hepun katse oli sen vuoksi sellainen, kun mies meni hätäpäissään syömään koiralta ruuan.

Suuvedellä makua suustaan kurlaten Anselmi jatkoi iltatouhujaan ja päätti sitten mennä sänkyyn lukemaan, ilta tuskin enää jalkeilla olosta paranisi. Teloisi vielä koipensa siinä pimeässä tuohustaessaan. Anselmi pötkähti pitkälleen sänkyyn, joka sekin kaipasi kovasti jonkun armeliasta kättä. Nitisi ja natisi, mutta kun pohja paikoillaan pysyi, niin eipä Anselmilla syytä ollut korjata sänkyä. Ei vaikka maali lohkeili ja naulojakin taisi muutama törröttää liian pitkälle työntyneenä.

Eipä ehtinyt monen monta sivua sormet kääntää, kun Anselmin suusta alkoi kuulua tasainen puhina. Viimeisillä voimillaan Anselmi puhalsi kynttilän sammuksiin ja laittoi lehden pois. Puhina vain suureni yleten pian suoranaiseksi kuorsaukseksi ja Heppukin äännähteli unissaan. Hepun jalat väpättivät vinhasti, ilmeisesti sen unimaailmassa oli menossa suuri metsästyskilpailu naapurin Mustin kanssa. Rauha laskeutui tähän pieneen metsämökin kamariin eikä huoneessa enää liikahtanut kuin kaksi unista vartaloa yön pimeinä tunteina.

Aamu valkeni kuulaana, syyskuinen aamu väriloistossaan oli huumaavan kaunis. Anselmi nousi ylös, vaikka alun perin olisi halunnut vain jatkaa unensa näkemistä ja meni pihan perällä sijaitsevaan huussiin. Sieltä tultuaan hän laittoi kahvipannun tulelle ja päätti saman tien kylällä käydessään tilata jonkun tekemään sisävessan. Ajatus pitkästä kylmästä talvesta vailla tätä mukavuutta miltei seitsemänkymmenen vuoden odotuksen jälkeen ei saanut riemusta kiljumaan. Sitä paitsi olihan Anselmi päättänyt jo kesällä hommata sisävessan. Mutta kun kesällä siellä huussissa käyminen ei tuottanut niin suurta vaivaa, siihen tottunut kun oli, niin se oli jäänyt. Eikä ajatus rahan menostakaan houkutellut itaraa miestä. Anselmi kyllä oli reilu kaikkia kohtaan, mutta itselleen hän ei mielellään mitään ostellut turhuuden pelossa. Rahaa olikin tilille kertynyt muhkea summa vuosien varrella. Nuukasti ikänsä elellyt poikamies, vanhempiensa mökkiin jäänyt, oli saanut rahansa riittämään aina.

Kahvia odotellessa Anselmi poikkesi postilaatikolla hakemassa aamun lehden. Palattuaan istahti sitten penkin reunalle ja levitti lehden eteensä, selaten sitä sivu sivulta. Anselmi luki aina lehtensä samalla tavalla. Ensin selasi läpi, silmäili otsikot ja pienet jutut. Mainoksiinkin joskus silmä osui, vaikka Anselmiin niiden ulkoasu ei tehnyt koskaan toivottua vaikutusta. Silmäilyn jälkeen Anselmi meni, kaatoi kahvin kuppiin ja istahti takaisin penkille. Avasi lehden loppupäästä ja aloitti lukemisen. Pahoinpitelyjä, varkauksia, kolareita, tuhopoltto, bensan hinnan nousu. uutisia ja melkein kaikki kammottavia ja pelottavia. Mihin maailma onkaan menossa. Jonkin ajan kuluttua Anselmi käänsi sivua ja huomasi sivulla olevan jonkun pienen mainoksen treffipalvelusta. Itsekseen tuhisten Anselmi silmäili ilmoitusta sättien mielessään itseään moisen lukemisesta. Eihän sitä oikeasti tällainen vannoutunut vanhapoika näitä ilmoituksia lue, muuten vain aamun iloksi. Odotapas, sielläpäs olikin mainio ilmoitus. Tai ei ehkä kuitenkaan mainio suorastaan, mutta ihan luettava ja mielenkiintoinen. Jotakin siinä on, joka kiinnitti huomion niin suuresti, että ilmoitus piti lukea pariin kertaa ajatuksen kanssa. Ja siltikin siihen silmä vielä palasi uudelleen. Ei jättänyt moinen ilmoitus Anselmia rauhaan, jäi vaivaamaan. Siinä etsi 70-vuotias vanhapiika itselleen iltojen iloa ja aamujen airutta, lapseton ja yksinäinen käsityöihminen, joka piti ruuanlaitosta ja leipomisesta. Etsi itselleen vanhapoikaa, joka olisi sinut itsensä kanssa ja tulisi omillaan omassa mökissään toimeen, mielellään maalta.

Jokin siinä ilmoituksessa iski sydämeen, vaikkei mies nyt sentään näitä sydämen asioita niin käsitäkään. Anselmi taitteli lehden kasaan ja tuumasi Heppua katsellen, että hulluahan se olisi naista tähän vaivoiksi ottaa, kun tähänkin asti on ilman pärjännyt. Tietysti siinä hyviäkin puolia olisi, juttukaveria illoiksi, marjametsään, leipomaan, ja eipä se lämmin vartalo yöaikaankaan pahaa tekisi. Anselmi tuhahti vielä omien ajatusten päälle ja lähti sitten päätään puistellen pihatöitä tekemään.

Töitä tehdessä lehden ilmoitus menikin mielestä, mutta heti palattuaan sisälle ruuan laittoon Anselmi muisti ilmoituksen ja jokin sisäinen pakko iski päälle. Pitikin mennä lukemaan sellainen ilmoitus, vanha hurahtaa aivan täysin. Mutta sisäinen ääni jankutti niin kauan, että pakko oli miehen tarttua lehteen ja ilmoitus osui välittömästi oikean sivun avauduttua silmiin. Ja niin Anselmi luki ilmoitusta yhä uudelleen ja uudelleen.

Ilmoitukseen pystyi vastaamaan kirjoittamalla kirjeen ja laittamalla kuoren päälle nimimerkin. Yksinkertainen keino, joskin Anselmi ei oikein koskaan niitä kynämiehiä ollut ollut, joten oikeiden sanojen löytäminen tuottaisi kyllä vaivaa melkoisesti tälle jurolle suomalaiselle. Ruuanlaittokin siinä unohtui, kun Anselmi istui penkin päässä ja tuijotteli kaukaisuuteen haaveillen pehmeästä naisesta, nauravainenkin se saisi olla. Iloiset silmät ja punaiset posket, ei mikään luuviulu, sellaista ei Anselmi haluaisi viereensä ottaa. Ei vaikka luonnekin olisi mukava.

Eipä sitä sitten muuta voinut, kuin ottaa kynän työn kovettamiin käsiin ja kaivella kulunut ruutuvihko laatikon kätköistä. Paperi toisensa jälkeen täyttyi, mutta joutui kovan syynin läpi heti puulaatikkoon sytykkeeksi. Vihdoin, tuntien ahertamisen jälkeen, sai Anselmi mieleisensä kirjeen aikaiseksi, jonka laittoi siihen ainoaan kirjekuoreen, jonka löysi penkomisen jälkeen lehtiläjästä. Niin oli kirje valmis, ja Anselmi päätti vastaamisen kunniaksi lähteä käymään siellä kylällä lampun ostossa ja samalla viedä kirjeen postiin ettei katumapää ehtisi iskemään päälle.

Niin siinä jäi ruuan laitto, syömisestä puhumattakaan, kun Anselmi lähti vinttaamaan vanhalla ja ruosteisella pyörällään kohti kirkonkylää. Kirje poltteli povitaskussa ja Anselmi kävi mielessään väittelyä siitä, postittaisiko kirjeen vai nakkaisiko ensimmäiseen kohdalle osuvaan roskikseen.

Reilun tunnin kuluttua Anselmi polki samaa tietä, tällä kertaa toiseen suuntaan. Lamppu oli kassissa yhdessä vähien ruokatarvikkeiden kanssa, ja kirjeen Anselmi oli kuin olikin pudottanut laatikkoon. Saman tien kyllä pienoinen katumus iski päälle, kun Anselmi kirjeensä pudotti, mutta suuret kourat eivät mahtuneet enää nostamaan kirjettä takaisin. No, tuskin se nainen edes vastaisi hänen lyhyeen kirjeeseen. Eipä ollut kirjoittaminen niin Anselmilla hallussa, että olisi osannut tehdä sellaisen auervaaramaisen kirjeen, johon jokainen nainen olisi riemusta kiljuen vastannut. Oli vain todennut lyhyesti ja ytimekkäästi elämäntilanteensa ja kertoillut viettäneensä koko elämänsä poikamiehenä. Onnellisena sellaisena.

Meni muutamia päiviä. Syksy tiputti lehtiä puista yhä nopeammin ja Anselmi haravoi Hepun kanssa pihaa eräänä perjantaisena iltapäivänä, kun pihaan ajoi taksi. Heppu jähmettyi paikalleen ja alkoi räksyttää lujalla äänellä, mutta vaikeni sitten asettuen makuulle portaiden eteen. Tuijotti kyllä tiiviisti outoa autoa mikä pihaan oli ilmestynyt. Anselmi katsahti taksia hämmentyneenä. Eihän täällä yleensä kukaan taksilla ajellut ja jos ajelikin, niin ei ainakaan Anselmin luokse kylään. Autosta ei hetkeen noussut ketään, ja Anselmikin vain seisoi haravaansa pidellen ja toisella kädellä päätänsä lippalakin alta haroen. Ei osannut vastaankaan lähteä, kun ei tiennyt mikä kumma sieltä oli hänen luokseen tulossa.

Vihdoin auton ovi aukeni. Mutta pirulainen, se olikin kuskin ovi. Kuski heilautti kättään tervehdykseksi ja käveli auton toiselle puolelle ja avasi takaoven. Oviaukosta nousi nainen. Ja millainen! Ei ollut Anselmi konsaan nähnyt sellaista ilmestystä. Hiukset olivat punaiset, hehkuivat syysauringon paisteessa pitkänä lainehtien, silmälasit olivat vihertäväsankaiset ja vartalo, mikä vartalo sillä naisella olikaan.

Anselmi nielaisi jännittyneenä. Kuka ihmeellinen olento hänen pihaansa eksyi ja miksi! Nainen lähti kävelemään kohti Anselmia, kantaen pientä matkalaukkua kädessään. Mies tuijotti keinuvia lanteita, joissa muhkeutta riitti juuri sopivasti. Oli sillä naisella niitä ylimääräisiä kiloja nykymittapuun mukaan, mutta Anselmin makuun nainen oli juuri sopiva. Rinnatkin sillä naisella oli, ja mitkä ulokkeet. Noita kun pääsisi vähän koittamaan, mietti Anselmi mielessään ja punastui ajatuksestaan. Mitä hän tällaista mietti tavatessaan ensimmäistä kertaa jonkun naisihmisen! Ei hän ennenkään ollut sellaisia miettinyt, kun nainen oli kohdalle osunut.

"Päivää, sinä taidat olla Anselmi", nainen sanoi ojentaen kätensä. Anselmi pyyhkäisi kättään ensin housuihinsa ja ojensi vasta sitten sen naiselle.
"No kyllä juu, olenhan minä. Anselmi Laamanen. Mutta kukas sinä sitten olet", mies kysyi vähän hämillään naisen kauneudesta.
"Etkö arvaa! No minähän olen se, jonka ilmoitukseen sinä kirjeellä vastasit jokin aika sitten! Minä päätin lähteä käymään täällä, kun ei tuo kirjeen kirjoittaminen oikein aina tahdo luonnistua. Ja sinun kirjeesi teki sellaisen mukavan vaikutuksen asiallisuudellaan, ja halusin tulla paikan päälle katsomaan millainen uros täällä kirjoitti sitä kirjettä", nainen selitti kalkattaen lujalla äänellä.

Anselmi köhäisi peittäen hämmennyksensä. Sillä tavalla urokseksi sanoo, tällaista vanhaa miestä. Kopukkahan hän ennemmin oli. Ties vaikka jo ruunaksi asti mennyt käytön puutteen vuoksi. Mies ei ehtinyt sanoa mitään, kun nainen selitti lisää.
"Niin, nimeni on Sanelma, Sanelma Koskela. Asustelen tuossa naapurikunnassa, mikä sattuma sekin. Päätin taksilla ajella tänne ja pyytää yösijaakin, jos vain kamarissasi olisi peti tarjota. Mutta ellet sinä halua, niin kyllähän minä sitten pirautan pirssin minua hakemaan illansuussa".
"No elähän hättäile, kyllähän minä aina vuoteen tarjoan vieraalle, jos se sitä vailla on. Mennäänpä tuonne pirttiin tästä niin minä keittelen meille kahvia", rykäisi Anselmi saaden vähän rohkeutta ääneensä.

Niinpä tuo vastatavannut pariskunta askelsi kohti ovea. Heppukin nousi ylös häntäänsä heiluttaen ja nuuski innoissaan Sanelman helmoja. Sanelma kumarsi rapsuttamaan koiraa korvan takaa ja Anselmi myhäili partaansa mielissään siitä, että koirakin otti tuon verevän naisen niin hyvin vastaan. Ei se paha ihminen voinut olla, kun kerran Heppukin sen heti hyväksyi ystäväkseen.

Sanelma kulki pienessä mökissä ja katseli ympärilleen. Hieman karuahan se naisen silmään oli, mutta mies oli kuitenkin huolehtinut siisteydestä, ei ollut paikat pullollaan tavaraa, vaan siististi pinoissa hyllyillä. Ainoastaan tiskipöydälle oli unohtunut ruoka-astiat vielä tiskaamatta, mutta eihän se nyt epäsiisteyttä ollut. Hyväksyvästi nyökkäillen Sanelma istahti penkille pöydän ääreen ja katseli kahvin kimpussa hääräävää Anselmia. Anselmi nosti kupit pöytään ja laittoipa vielä keksiä ja korppuakin tarjolle. Kaatoi sitten kahvit kuppeihin ja kysyi ottaako vieras sokeria tai kermaa kahvinsa sekaan. Sanelma naurahti ettei hän pilaa hyvää kahvin makua millään ylimääräisellä ja sai Anselmilta hyväksyvän katseen.

Kahvi nautittiin hiljaisuuden vallitessa, ja alta kulmain nuo kaksi itsenäistä ihmistä tuijottelivat toisiaan vaivihkaa. Kummatkin pitivät näkemästään. Anselmi kuvitteli Sanelmaan viereensä nukkumaan yöpaita päällä, rinnat keinahdellen kääntyilemään sängyllä. Sanelma mietti miten ihanasti mies kohteli häntä, normaalisti eikä ladellut mitään sovinistisuuksia kuten hänen ikäpolvensa miehillä usein oli tapana. Hymyt karehtivat aika ajoin suupielissä ja hipaisipa jalatkin ohimennen toisiaan pöydän alla.

Kahvit juotuaan Sanelma sanoi alkavansa leipomaan. Hän oli tuonut mukanaan leipomistarvikkeet, kunhan kulhot ja kupit saisi talon puolesta, niin homma hoituisi kätevästi ja he saisivat iltakahville tuoretta pullaa. Anselmi kaivoi kaapeistaan tarvittavia välineitä pöydälle ja sanoi menevänsä hetkeksi lepäämään.

Siinä se sitten makaili, mies, joka oli vannoutunut vanhapoika ollut vuosikymmenten ajan. Makaili katsellen pyöreää ja hehkuvahiuksista naista, jonka suu kävi ihanasti leipomisen tahdissa kertoillen elämänsä tapahtumia. Mahtui siihenkin joku rakkaus, joka oli sammahtanut sitten omaan mahdottomuuteensa pian syttymisen jälkeen. Vuodet olivat vierineet yksin eläessä Sanelmallakin, sisarillaan oli lapsia ja lastenlapsia, ja he kävivät säännöllisesti tapaamassa vanhaa tätiä. Yksin se nainen ei ollut joutunut olemaan, ja Anselmi sanoikin suupielestään, että takuulla noin verevällä naisella ottajia olisi ollut enemmänkin kuin yksi. Sanelma purskahti iloiseen nauruun, joka täytti hämärän pirtin kotoisalla tavalla. "Kyllähän minulla niitä ottajia on ollut ehdolla monetkin, mutta ronkeli se olen minäkin. Ei minulle jokainen häntäheikki viereen kelpaa. Sinusta minä pidän ainakin vielä toistaiseksi, kun olet niin tavallinen ja kohtelias. Et uhoa turhia. Vaikka näenhän minä miten sinä minua tuijottelet sieltä sängyn pohjalta, sama katse se on ennenkin minussa ollut, vaan sinun katseesi on niin hyvä".
"No tuota, kyllähän, enhän minä. No kun sinä olet niin pirun komea nainen! Kyllä tuollaista kelpaa katsella ja viereenkin ottaa", Anselmi kakoi. Mistä ihmeestä hän sai rohkeutta sanoa ne sanat Sanelmalle suoraan? Sitä ei Anselmi tiennyt, olipa vain kiitollinen äkillisestä rohkeuden puuskastaan, joka tuntui pyörivän tuon naisen lähettyvillä herhiläisen tavoin.

Hiljalleen keskustelu vaimeni ja Anselmi tuhisi sängyllään huulet pienessä hymyssä. Anselmi heräsi huumaavaan tuoksuun, uunista juuri vedetty tuore pulla yhdessä hellalla olevan höyryävän kahvin kera sai veden kielelle ja mies pusertautui ylös kapeasta sängystään. Sanelma oli kattanut pöydän valmiiksi ja vilkaisi hymyillen unenpöpperöistä miestä. Tukka sojotti jokaiseen ilmansuuntaan ja paita oli rypistynyt, mutta siltikin siinä miehessä katse lepäsi. "Tulehan kahville sieltä niin heräät", Sanelma sanoi jatkaen, "sitten kun saadaan kahvit ja pullat alas, niin lämmitetään sauna ja kylvetään oikein kunnolla". Ohoh, kyllä Anselmin piti niellä muutama kerta tyhjää ennen kuin sai äänensä kuuluville. Että hän pääsisi saunaan tuon jumalaisen naisen kanssa! Ja vielä tuoreen pullan jälkeen. br><
Puut ritisivät pesässä mukavasti, kun Anselmi ja Sanelma astuivat saunakamarin ovesta sisälle. Anselmia ujostutti. Että riisua nyt aivan oudon naisen nähden. Vaan eipä kaduttanutkaan kyllä miehenpuolta sellainen seikka, kuuluihan siihen vastine alastomasta naisesta.

Sanelma riisuutui nopeasti mekostaan ja alusvaatteistaan. Pian hän seisoi alastomana Anselmin edessä ja Anselmi ei osannut muuta kuin tuijottaa. Voi mikä ihana nainen, isolla ännällä! Hädin tuskin hän sai vapisevilla käsillään itsensä riisuttua, mutta saipa kuitenkin. Avasi kohteliaana miehenä saunan oven ja päästi Sanelman ensiksi nousemaan lauteille.

Katse sujahti tietysti naisen kookkaaseen perään ja mielessään Anselmi lauloi mahtavaa peräsintä ja pulleita purjeita, oikein hoilotti. Eipä onneksi nainen kuullut hänen lauluaan, olisi voinut loukkaantua. Eihän Anselmi sillä pahaa tarkoittanut missään tapauksessa, piti näkemästään niin paljon, että piti sillä tavalla purkaa mielen kiihtymys kun ei muulla tavalla kehdannut, ainakaan näin aikaisessa vaiheessa tuttavuutta.

Vierekkäin nuo kaksi istuivat lauteilla. Puhe virtasi asiasta toiseen, polveillen vuosikymmenten ajalla, lapsuudesta keski-ikään ja nuoruuteen. Hetkittäin ilmoille karkasi hihityksiä molempien suista, ja tulipas sieltä äänekkäitä naurunremahduksiakin aika ajoin.

Siinä ne istuivat. Lähekkäin toisiaan, kaksi jo ryppyjä saanutta vartaloa, hikisenä ja kuumina saunan hämärässä. Välillä käsi kohosi ja heitti lisää löylyä kiukaalle, joka sihahtaen antoi heille kuuman ailahduksen iholle. Siinä ne istuivat. Ja nauttivat oudosta tunteesta, tunteesta, kun oli joku elävä ihminen vieressä. Joka vastasi puhuttaessa, nauroi kun itsekin hersytti.

Siinä ne istuivat.