Mikko Metsälä
Iso-Vimma

Kyynelehtivän Madon aarre


MÄYRÄNPÄÄ

Kaunis loppukesän aamu oli jälleen koittamassa Mäyränpään kylän yllä. Kultainen auringonkehrä oli jo kohoamassa idästä, missä eräs Pohjoisvuorten haara luikersi etelämmäs, suojaten kylää toisella puolen olevan Thom Mogashin tasangon villeiltä tuulilta ja saaden lännestä, Amurianlahden suunnalta tulevat sadepilvet päästämään raskaan taakkansa kylän ja sen peltojen päälle, raviten sen muhevaa multaa, joka tähän aikaan vuodesta työnsi esiin kullankeltaista vehnää. Se lainehti kuin meren aallot tuulessa. Niin, oli mitä parhain aika nuorten miesten ja naisten etsiskellä sydämensä valittuja ja vanhempien ja viisaampien tehdä niitä rästitöitä joita keväämmällä ei ehtinyt kylvöjen tähden.

Tähän kaikkeen ei kuitenkaan kiinnittänyt huomiota kylää kohti ratsastava mies. Hänen tuuheat, kullankeltaiset hiuksensa oli sidottu poninhännälle, ja yllään hänellä oli parkitusta nahasta tehty ja niitein koristeltu haarniska. Takkuisen hevosensa selässä hänellä oli mukanaan myös suuri kilpi, heittokeihäitä ja pröystäilevällä töyhdöllä varustettu kypärä. Selkäänsä hän oli sitonut lyömämiekan.

Vasta kylänraitilla hän hillitsi hevostaan, toppuutellen sitä niin, että se pysähtyi vasta kylän ainoan majatalon eteen. Isäntä, pyöreäkasvoinen ja kaljuuntuva herra Thomas Tuopinkumoaja, oli tullut ulos katsomaan mikä sai vanhan vahtikoiran räksyttämään tähän aikaan.

- Onko tämä Mäyränpää, kysyi ratsastaja kääntäen tummansiniset silmänsä isäntä Tuopinkumoajaan. Äänessä ei ollut vähääkään ystävällistä sävyä, ja hädin tuskin edes sellaista sävyä, johon vähänkään ylpeämpi mies suostuisi vastaamaan.

No, isäntä Tuopinkumoaja ei kuitenkaan ollut liian ylpeä mies.

- On, hän vastasi ykskantaan, pyyhkäisten hieman likaa esiliinastaan ja katsoen sitten miestä tarkemmin. - Ja te olette tulleet kai etsimään Surusilmää, vai?

Nyt isännän äänessä oli hiven surumielisyyttä, ja hänen kasvonsa menivät vakaviksi hänen katsoessaan ylpeän näköistä soturia, jonka ammatin hän jo arvasi.

- Jos tarkoitat tuolla nimellä Kyynelehtivää Matoa, niin kyllä, nuori soturi vastasi ääni vakaana. - Olen tullut päästämään kyläpahasenne siitä vitsauksesta… Olettaen tietysti ettei kukaan teistä yritä pyrkiä apajille.

Isäntä Tuopinkumoaja huokaisi surumielisesti. Hän oli arvannut oikein. Mies oli lohikäärmeensurmaaja, ylpeän ja harvan ammattikunnan edustaja. He myivät palveluksiaan niille, jotka halusivat päästä eroon lohikäärmeistä, wyrmeistä tai muista "ylikasvaneista sisiliskoista", niin kuin he itse lohikäärmeitä kutsuivat.

Useimmilla ammattikunnan edustajilla oli kuitenkin vain yksi päämäärä: tappaa lohikäärme, jolla oli saalista. Joillakin lohikäärmeillä - punaisilla, mustilla ja purppuraisilla, muitten muassa - oli tapana kerätä luoliinsa valtavia aarrevuoria, joita ihastellen ne saattoivat elää vuosituhansia. Tämä lohikäärmeensurmaaja oli ilmeisesti hänkin etsimässä lohikäärmeen aarretta, ja Kyynelehtivän Madon - tai Surusilmän, niin kuin kyläläiset sitä kutsuivat - aarre oli tiettävästi Pohjolan Valtakuntien suurimpia.

- Sanon teille tämän suoraan, herra lohikäärmeensurmaaja, Thomas aloitti vakaasti ja katsoi kylmästi ratsumiestä: - Niin kuin olen sanonut kymmenille teitä ennen ja tulen vielä sanomaan kymmenille teidän jälkeenne: Kääntykää takaisin. Kukaan, joka on lähtenyt metsästämään Surusilmää, ei ole palannut. Eikä se meitä häiritse. Ulvoo vain luolassaan ja välillä tappaa pari peuraa, ei sen pahempaa.

Lohikäärmeensurmaaja tuhahti ylimielisesti. - Oma asianne, mutta minä aion päästää sen päiviltä. Pysykää te vain poissa tieltä. Noine sanoineen hän iski jalkateränsä hevosensa kupeisiin ja lähti ratsastamaan kohti vuoria jättäen vain pölypilven jälkeensä.

- Kuka siellä oli, kysyi Merith, majatalon emäntä, joka ilmestyi ovensuuhun miehen karauttaessa tiehensä.

- Lohikäärmeensurmaaja, Thomas vastasi ykskantaan ja huokaisi.

- Voi herttinen, Merith totesi. - Pitää mennä sanomaan papille, että sen siunauksii taas tarvitaan.

- Enpä usko, että tuo niitä edes haluaisi, hänen miehensä totesi ja huokaisi syvään. - No niin, eukkoseni, ruvetaan töihin…


LOHIKÄÄRMEEN LUOLA

Etsittyään muutaman päivän Jonar löysi lohikäärmeen jälkiä ja seurasi niitä saaliinsa pesälle. Se oli vuorenseinämään kaiverrettu onkalo, josta ei kuulunut mitään.

Mato on varmaan saalistamassa, nuori lohikäärmeensurmaaja tuumasi ja veti satulalaukustaan esille soihdun, jonka hän sitten sytytti. Hevosensa hän sitoi kiinni puuhun ja lähti sitten kilven ja soihdun kanssa, miekka selässään kohti luolan suuaukkoa.

Luolan suuaukolla hän pysähtyi toviksi katselemaan luolaan. Kaukana käytävä näytti kaareutuvan ja sieltä näytti loistavan valoa. Aa, se pelkää näköjään pimeää, hän hykerteli ja lähti kulkemaan eteenpäin valaisten polkuaan soihdulla, jonka valo heitti kummallisia varjoja epätasaisille seinämille. Rauhallisesti Jonar tarkasteli maata jalkojensa alla. Kovaa, joistakin kohdin sammaleista kiveä, jossa erottui vanhoja, tummia veritahroja sekä saaliseläinten luita. Vasta ehkä sadan jalan kävelyn jälkeen hän löysi ensimmäisen "niistä kymmenistä", jotka majatalon isäntä oli maininnut.

Käytävän seinää vasten nojasi luuranko, jonka päällä oli rautapaita. Toisessa kädessään kalmo piteli suurmiekan kahvaa, mutta terää aseessa ei enää ollut kuin kämmenenmitan verran. Toinen käsi piteli kilpeä, joka oli rusennettu kasaan kuin pergamentinpala. Jopa soihdun heilahtelevassa valossa Jonar saattoi nähdä, etteivät luut panssaripaidan sisällä olleet enää kohdallaan. Itse asiassa kuolleen kylkiluiden kohoumaa ei näkynyt ollenkaan, ja lantio jota housujen ja saappaiden rippeet peittivät oli taipunut. Asento olisi saanut kuolleen näyttämään tiskirätin tavoin kuivaksi kierretyltä räsynukelta, jos kuollut olisi vielä ollut lihassaan. Nyt vain kallon silmäkuopat katsoivat Jonaria.

- Sääli, vanha veikko, Jonar naurahti ja potkaisi kalloa, joka lensi päin vastakkaista seinämää ja räsähti pirstaleiksi.

Kulkiessaan eteenpäin Jonar löysi vielä muiden epäonnisten luurankoja. Jotkut niistä olivat kuumuudesta sulaneet yhteen, toiset taas oli rusennettu pelkäksi luujauhoksi, toiset taas näyttivät siltä kuin ne olisi revitty kappaleiksi. Jonaria kummastuttivat kuitenkin eniten luurangot, joilta puuttui pää tai joiden kylkiluut olivat rikki kuin miekansivalluksen jäljiltä. Lohikäärmeiden tappamat eivät yleensä näyttäneet tuollaisilta, sillä pedon leukojen tai kynsien silkka voima olisi hajottanut luut kuin kuivat oksat joiden päälle astutaan.

Nämä kummalliset aatokset katosivat nuoren lohikäärmeensurmaajan mielestä, kun hän saapui valaistuun kammioon. Suuri luola oli täynnä kulta- ja hopeakolikkopinoja, jalokiviröykkiöitä, koristeellisia seremonia-aseita, kallisarvoisia kankaita, arkkuja joiden sisältä pursusi helminauhoja ja raskaita kultaisia kaulakoruja, telineillään kimmeltäviä kultaupotuksin koristeltuja haarniskoja, puhtaasta kullasta valettuja luonnollisen kokoisia kuvapatsaita Legendojen Ajan suurista johtajista, ja Jumalat ties millaisia muita rikkauksia, joita ihmissilmä ei ollut koskaan nähnyt. Kaikkea tätä valaisivat maagiset haltiatulet, jotka loimusivat katosta roikkuvien stalaktiittien ja lattiasta esiin työntyvien stalagmiittien kärjissä.

Jonar kiljahti riemusta, heitti varusteensa maahan ja alkoi lappaa kolikoita, jalokiviä ja koruja taskuihinsa ja pusseihinsa ahne kiilto silmissään. Hän ei välittänyt nyt mistään muusta kuin siitä että saisi tämän valtavan aarteen itselleen, aivan kaikki, ainoastaan hänelle, hänelle!

Hänet herätti päiväunestaan hevosen kauhistunut hirnunta, raskaat askeleet ja maata viistävien suomujen ääni. Hän pysähtyi niille sijoilleen kuolaa suupielissään, taskut ja pussit rikkauksia täynnä, kourissaan kymmeniä mustia helmiä.

- Lohikäärme, hän lopulta tajusi ja heitti helmet maahan, nappasi aseensa ja ryntäsi ulos.

Se mitä hän näki sai hänet pysähtymään.

Aukiolla, aivan hänen edessään, oli valtava lohikäärme, päästä häntään vähintään sata jalkaa pitkä. Sen metsänvihreät suomut kimmelsivät ja välkähtelivät auringon valossa. Valtavat, lepakkomaiset siipensä, joiden siipikalvot olivat vaaleampaa vihreän sävyä, peto oli taittanut kylkiinsä ja värisytteli niitä uhkaavasti. Paksun, varaanimaisen kaulan päässä olevaa tylppää päätä kruunasi kuuden valkoisen sarven muodostama tiara, ja pedon paljastuneet hampaat kämmenenmittaisine kulmahampaineen kimmelsivät kuolasta. Maata viistävä häntä heilahteli puolelta toiselle, sen päässä oleva sarveisaineinen ja teräväreunainen "sirppi" lyhensi ruohoa. Jonarin huomion kiinnittivät kuitenkin lohikäärmeen silmät. Ne eivät olleet keltaiset kuin näillä pedoilla yleensä, vaan kuin ihmisillä, valkoinen ympärystä ja sininen iiris. Ja nuo silmät, ne näyttivät niin tavattoman surullisilta….

Lohikäärmeen hypnoottinen vaikutus kuitenkin katosi, kun se neljällä jalallaan loikkasi tanner tömisten eteenpäin ja tarrasi Jonarin ratsuun hampaillaan. Sitten se riuhtaisi hevosen kevyesti irti hihnastaan ja ilmaan, hampaat upposivat lihaan. Ori potki, ynisi ja vinkui tuskissaan, kunnes lohikäärmeen hampaat yhtäkkiä iskivät kiinni siihen ja se tippui kahtena puoliskona maahan. Vielä se sätki ja hirnui tuskissaan. Sen jälkeen peto otti sen ruhon pääpuolen, heitti päätään taaksepäin ja nieli sen yhtenä suupalana.

- Hei, mato! Jonar huusi, kiskaisi miekkansa esille ja lähti lähestymään. - Kiinnostaisiko sinua kokeilla tuota hammaskalustoa johonkin muuhunkin kuin kaakkiin?

Valtava lohikäärme päästi kimeän ulvahduksen, kääntyi katsomaan vastustajaansa ja paljasti hevosen verestä punaiset hampaansa. Sitten se puhui liskomaisella, sähisevällä äänellä:

- Lähde kun vielä voit, soturi, ennen kuin Kyynelehtivän Madon kirous laskeutuu yllesi, se sanoi ääni surullisena ja anovana.

- Säästä minut sisiliskon jorinoiltasi, mato! Jonar huusi, nappasi heittokeihäänsä ja viskasi sen kohti lohikäärmettä. Sahalaitainen terä iskeytyi pedon kaulaan ja upposi syvälle. Traakki vonkui kivusta tumman veren alkaessa virrata alas sen kaulaa. Kuitenkin se tarrasi teräväkyntisellä käpälällään keihääseen ja väänsi sen varren katki kevyesti kuin tikun.

- Varoitan sinua vielä kerran, lohikäärme sanoi heittäessään katkaistun keihään pois. - Lähde nyt, tai minun on tapettava sinut.

- Yritä vain, mato!

Jonar heitti uuden keihään, jonka lohikäärme kuitenkin nappasi kesken lennon ja katkoi palasiksi. Se veti ilmaa keuhkoihinsa, tuli leiskui sen sieraimista.

Jonar osasi kuitenkin odottaa tätä ja syöksyi maahan. Pedon sieraimista purkaantui kaksi tulipyörrettä, jotka polttivat ruohon ja maan siitä missä Jonar oli vain hetki sitten seissyt. Huomattuaan osuneensa harhaan lohikäärme katsoi alas ja huomasi Jonarin, joka iski miekallaan sen käpälään. Lohikäärme ulvaisi kivusta ja heilautti käpäläänsä, sen voima lennätti Jonarin rähmälleen. Sen jälkeen peto yritti murskata pienen vastustajansa toisella etukäpälällään, mutta Jonar kiepahti sivuun ja seisaalleen ja työnsi miekkansa lohikäärmeen kyynärvarteen.

Odotetusti lohikäärme kohotti käpäläänsä kivusta ulvoen, mutta samalla se nosti Jonarin, joka piteli miekkansa kahvasta kiinni kaikin voimin. Hän heivautti itsensä pedon selkään ja kohotti miekkansa.

- Hyvästi, mato, Jonar sanoi synkkä hymy huulillaan. - Tiedä, että aarteesi tulee olemaan minun.

Sen jälkeen hänen miekkansa laskeutui alas ja työntyi syvälle suomujen läpi, aina pedon selkärankaan asti ja onnekkaasti nikaman läpi selkäytimeen. Halvaantunut lohikäärme karjaisi tuskasta ja lysähti vatsalleen pään retkahtaessa maahan. Epätoivoisesti se yritti vielä nousta, mutta sen valtava keho ei enää vastannut sen käskyihin, vaan pysyi liikkumattomana.

Varmistuttuaan siitä että lohikäärme oli liikuntakyvytön, Jonar laskeutui sen selästä, käveli sen pään viereen ja upotti miekkansa pienestä korva-aukosta suoraan aivoihin. Vielä kerran traakki ärjäisi tuskasta ja jäi sitten makaamaan vaiti.

Jonar kiskaisi miekkansa irti voitonriemuinen hymy huulillaan ja sylkäisi lohikäärmeen suomuihin. - Et sitten ollutkaan niin kova vastus, matoseni…

Hänen sanansa jäivät kuitenkin kesken, sillä hän huomasi lohikäärmeen muodon alkavan väristä ja kutistua, kunnes siitä muodostui kuolleen, haarniskapukuisen miehen hahmo. Ruskeatukkaisen miehen niskasta, käsivarresta ja päästä valui verta kasvavaksi lammikoksi hänen alleen.

- Mitä noituutta…? Jonar ehti kysyä ennen kuin hän tunsi väristyksen miekkakädessään. Kauhistuneena hän nosti kätensä silmiensä eteen ja huudahti silkasta kauhusta nähdessään sormensa jotka yhä puristivat veristä miekankahvaa.

Niihin oli alkanut kasvaa vihreitä suomuja, jotka kulkivat hänen kättään pitkin. Iho oli muuttumassa matelijamaiseksi, kynnet muuttuivat luisiksi pedonkynsiksi. Samalla sekunnilla tuska lävisti hänen koko vartalonsa ja hän lysähti polvilleen maahan. Hän katsoi käsiään. Ne muuttuivat, muuttuivat liskomaisiksi. Hän tunsi kasvojensa venyvän, lipaisi kielellään hampaitaan ja tunsi niiden muuttuneen pedon hampaiksi. Hän huomasi kielensä olevan nyt pitkä ja kaksihaarainen kuin käärmeellä. Kammottava kipu selässä, nahkahaarniska repesi ja kammottavat nahkasiivet työntyivät esiin. Hänen jalkansa taipuivat, polvilumpiot katosivat ja saappaat hajosivat jalkojen kasvaessa ja levittäytyessä. Housut repesivät hännän työntyessä esiin takapuolesta. Haarniskan selkäpuoli repesi kokonaan, kun luupiikkien rivistö nousi hänen selkärangastaan. Hänen kaulansa venyi ja hän tunsi kovien, suojaavien suomujen ilmestyvän suojelemaan hänen kurkkuaan ja vatsaansa.

Tämä kaikki oli pientä verrattuna siihen mitä hän tunsi sielussaan. Hän tunsi jonkin ikivanhan ja kammottavan olennon tajunnan ja olemuksen kietoutuvan sen ympärille mitä hän itse oli, yhtyvän siihen ja muuttavan sen. Samalla hän tiesi. Tämä oli Kyynelehtivän Madon kirous, se josta mieheksi muuttunut lohikäärme oli puhunut. Muinaisina aikoina lohikäärme, jonka sielu nyt kietoutui hänen olemukseensa, oli tullut vanhaksi ja raihnaiseksi ja tiennyt kuolevansa jonkun soturin käsistä. Se oli kuitenkin ollut suuri Mahdin käyttäjä ja tehnyt kammottavan loitsun. Se oli antanut tappaa itsensä, jolloin sen sielu oli siirtynyt sen surmaajaan ja muuttanut sen lohikäärmeeksi. Mutta loitsu ei ollut täysin onnistunut, sillä uhri jäi tietoiseksi kohtalostaan ja tuli hulluksi surusta, ulvoi ja itki menetettyä inhimillisyyttään. Tuhannen tuhatta kertaa oli lohikäärme seurannut, kuinka hänen aarteensa oli houkutellut ahnaita aarteenmetsästäjiä ja lohikäärmeensurmaajia. Hän oli tappanut näitä ja antanut itsensä kuolla. Ihmispuoli yritti aina varoittaa hänen vastustajaansa kohtalosta joka tämän osaksi tulisi. Mutta aina ahneus oli voittanut ja kirous siirtynyt kautta historian. Ja nyt se oli tullut Jonarin osaksi. Nyt hän tajusi, että ahneudessaan hänestä oli tullut hullun lohikäärmeen kaltainen, tämä oli hänen rangaistuksensa. Hänen sielunsa jäisi ikuisiksi ajoiksi lohikäärmeen vangiksi, ellei häntä tapettaisi. Mutta lohikäärme ei halunnut kuolla, se pakottaisi hänet pysymään täällä vartioimassa aarretta ja houkuttelemassa muita houkkia taistelemaan aarteesta, aina ja aina ja aina ja aina…

Jonar yritti itkeä, mutta lohikäärmeet eivät siihen kykene. Suru ja kauhu mursivat hänen järkensä, jota lohikäärme ja kullanhimo olivat jo murentaneet, ja hän kohotti suomuiset kasvonsa kohti taivasta.

Kaukana Mäyränpään kylässä kuultiin lohikäärmeen karjunta ja ihmiset tiesivät, että kirous oli ottanut taas uuden uhrin. Sinä iltana sytytettiin kynttilä ylimielisen lohikäärmeensurmaajan muistolle ja pappi rukoili hiljaa Jumalilta armoa tuon piruparan sielulle. Ja kaiken aikaa kuului taustalla Jonar Lohikäärmeensurmaajan, nyt Surusilmän, Kyynelehtivän Madon surullinen karjunta.