Juha Lehtinen
Tampere

KUU

Aikuisiässä hän ei voinut enää muistaa, miten kaupunkilaislapselle oudon ympäristön ja koko nelivuotiaan uhmamielensä riehaannuttamana oli rientänyt alas halki kostean viileän ruohon, yksin tummuvassa illassa, alas läpi outojen tuoksujen, liitäen vielä lämpimien pihakallioiden yli alas ohi kielletyn rajan, yli muhkuraisten puunjuurien joihin hänen jalkansa olivat sattua, oudon ennenkokemattoman kiihkon sykähdellessä hänen pehmeän ruumiinsa sisässä kuin hetkittäin paljastuva salaisuus.

Sitten hänen oli pysähdyttävä. Hän oli tullut alas, ja jokin tuntui odottavan häntä nyt täällä.

Aikuisten naurunremakkaa ei enää kuulunut, vain sydän pamppaili hänen rintakehänsä sisässä.

Puut olivat tummia pylväitä hänen edessään. Ne kaartuivat hänen yläpuolelleen jättiläismäiseksi käytäväksi, jota myöten hänen tuli kulkea eteenpäin.

Edessä avautui hopeanhohtoinen hiljaisuus avarana kuin lakana. Vesi haisi, jokin muukin. Rantakaislikossa nukkui vene vähän pelottavana. Se oli suuri ja musta. Se makasi kallellaan ja oli surullinen kuin isän piippu lasisen tuhkakupin laidalla kun se oli siihen hylätty. Hän oli kosketellut piippua salaa. Se oli tuntunut kädessä hyvältä ja haissut isältä.

Hän astui laiturille. Se oli karhea ja lämmin hänen jalkapohjiensa alla. Lautojen rakosista näkyi kiiltäviä silmiä jotka katselivat häntä ja näkivät hänen tulleen siihen.

Oman hengityksen kuuli selvästi, ja sydämen äänen.

Hän asteli aivan laiturin päähän ja jäi siihen seisomaan. Seisominen tuntui odottamiselta.

Hän seisoi vain siinä ja katseli hämärää maisemaa. Maisema oli valtavan suuri, niin että vähän huimasi. Se tuntui kuin kutsuvan häntä puoleensa, sulkeakseen hänet avaruutensa sisälle. Juuri siksi sitä oli katseltava ja katseleminen tuntui hyvältä. Maisema näytti siltä, että jos sitä jäisi siihen nyt katselemaan eikä ikinä lähtisi pois, olisi aina ollut olemassa eikä milloinkaan kuolisi. Maisema oli elämä ja kuolema itsessään ja hän tulisi osaksi sitä.

Hämärästi avautuvassa lapsenmielessään hän ymmärsi nyt saavuttaneensa jonkin uuden vyöhykkeen ja menneensä ohi kaiken sen, mikä ei enää koskaan voisi olla samanlaista.

Hän tunsi kummallista mielihyvää joka tuli yhtäaikaa hänen itsensä sisältä ja häntä ympäröivästä maisemasta. Hän, maisema ja mielihyvän tunne olivat yhtä ja samaa, ja hän tiesi olevansa tässä maailmassa, tässä uudessa ulottuvuudessa jonka hän nyt oli saanut itselleen.

Sitten - kääntäessään hieman päätään - hän yhtäkkiä näki Sen.

Hän jähmettyi kauhusta.

Se tuli esiin vastarannan metsikön takaa. Se oli pyöreä ja vaaleanhohtoinen. Sillä oli kasvot jotka katsoivat suoraan häneen. Se oli pelottavan suuri. Hän tiesi mikä Se oli.

Koskaan aikaisemmin Se ei ole ollut noin pelottavan suuri...

Ja se katsoo häneen!

Se katsoo häneen ja alkaa kasvaa suuremmaksi ja lähetä häntä eikä hän voi muuta kuin purskahtaa itkuun ja katsella Sitä. Hänen tekisi mieli sännätä pois, mutta sanoinkuvaamaton pakokauhu on liimannut hänen jalkansa kiinni laituriin.

Hänen on pakko jäädä siihen seisomaan. Hän huutaa suoraa huutoa, hän ajattelee kuolevansa. Nyt minä kuolen, hän ajattelee.

Ja Se tempaa hänet ilmaan, valtava voima kohottaa hänet laiturista irti. Nyt hän on varma, että hän kuolee.

Hän ei tunne enää laiturin karheaa ja lämmintä pintaa jalkapohjiensa alla, hänen jalkansa tuntevat pelkkää tyhjää.

Voima nostaa hänet niin korkealle ylös, että hän pelkää putoavansa veteen ja hukkuvansa.

Mutta voima kietoutuukin hänen ympärilleen ja pitää häntä siinä ylhäällä paikoillaan, niin että hän edelleenkin voi nähdä maiseman.

Ja voima haisee isältä ja se on isä, joka pyyhkii hänen kyyneliään ja lohduttaa häntä, mutta hän ei voi lakata heti itkemästä. Isä haluaa tietää mikä hänet pelästytti, ja hän osoittaa lapsensormellaan Sitä. Se tuntuu yhä katsovan häneen. Mutta hänen on nyt helpompi olla kun isä on siinä hänen kanssaan ja hän on isän sylissä eikä hän kohta enää itke.

Isää naurattaa. Kuuhan se vain on, kyllähän sinä kuun tunnet, maapallon uskollisen seuralaisen. Mutta hän yrittää selittää, miten se katsoi häntä ja alkoi tulla lähemmäksi ja yritti saada hänet kiinni. Isää naurattaa vieläkin vähän, mutta hän alkaa kertoa miksi kuu nyt on tuommoinen, suuren ja valtavan näköinen.

Isän ääni on rauhallinen ja lempeä ja se tuntuu vähän kummalliselta, saa hänet kuin häpeämään. Isän ääni tulee läheltä, kun hän on nyt siinä isän sylissä ja hänen lapsenposkensa on kiinni isän poskessa. Siinä on paljon lyhyttä partaa ja se tuntuu mukavalta hänen omaa poskeaan vasten. Ja isä haisee isältä. Enää häntä ei ollenkaan itketä.

Ja isä näyttää kädellään vastarantaa ja sen puita joiden ylle kuu on noussut ja selittää, miten he nyt katselevat yhtäaikaa vastarannan puita ja kuuta niiden yläpuolella. Sen takia näyttää kuu nyt niin valtavan suurelta.

Mutta kun kuu joskus on aivan korkealla taivaalla, missä näkyy pelkkää taivasta siinä kuun ympärillä eikä yhtään puuta eikä taloa eikä mitään muutakaan sellaista mihin sitä kuuta voisi verrata, näyttää kuu silloin paljon pienemmältä.

Sellaista ilmiötä kutsutaan kuu-illuusioksi.

Isä kysyy, ymmärtääkö hän nyt. Ei hän ihan kokonaan ymmärrä, mutta hän myöntää ettei isälle tulisi paha mieli.

Isä näyttää nyt kuuta itseään, näyttää kuinka siinä on tummempia kohtia jotka saavat kuun näyttämään siltä kuin sillä olisi naama. Sen takia kuuta joskus sanotaan kuu-ukoksi. Niitä tummia kohtia sanotaan meriksi, vaikka eivät ne mitään meriä oikeasti ole, kun kuussa ei ole vettä ollenkaan niinkuin täällä maassa. Mutta ne ovat syvempiä kuin kuun muu pinta, ja sen takia ne näyttävät tummilta ja vähän kuin olisivat meriä. Joskus hyvin kauan sitten ihmiset luulivatkin niitä meriksi, isä sanoo. Erään sellaisen meren nimi on Rauhallisuuden meri.

Rauhallisuuden meri, hän kuiskaa isän perässä ihmettelevällä lapsenäänellään.

Niin, eikö olekin kaunis nimi, isä kysyy.

Vielä isä kertoo että kuussa ei ole ilmaakaan ollenkaan eikä minkäänlaisia eläimiä eikä lintuja eikä kasveja, pelkkää kiveä ja soraa ja kalliota ja hiekkatomua vain. Siellä ei ihminen voisi asua ollenkaan. Mutta joskus ihminen ehkä matkustaa sinne raketilla käymään. Mutta silloin pitää olla päällä vahva suojapuku ja ilmapullot selässä ettei kuolisi.

He ovat siinä vähän aikaa hiljaa ja katselevat kuuta. Itikoita lentää ilmassa, ne näkyvät hyvin kun ne tulevat kuun eteen.

Nyt hän vasta huomaa, että kuun kuva on tullut järveen. Siitä lähtee pitkä juova, joka tulee aivan hänen ja isän eteen. Kun sitä katsoo oikein tarkkaan, näkeekin järven pinnan joka liikkuu ihan vähän. Mutta kuu itse loistaa aivan tasaisesti.

Hän haluaisi jäädä siihen isän kanssa katselemaan koko yöksi, hänestä tuntuu niin hyvältä että kuu on olemassa.

Mutta on jo aika palata sisälle, ja isä kantaa hänet ylös samaa tietä, jota hän yksin oli tullut rantaan. Mutta hän ei enää koskaan saisi tulla yksin rantaan. Se on vaarallista. Hän voisi vaikka pudota järveen ja hukkua, kun kukaan ei olisi häntä siellä pelastamassa. Hänen on luvattava se isälle ja hän lupaa.

Lupaatko nyt ihan varmasti, isä kysyy ja hän vastaa leuka väristen lupaavansa.

Nukkumaan mentyä hän valvoi kauan ja ajatteli isän kertomusta kuusta. Hän ajatteli millaista olisi käydä siellä raketilla. Limskapulloon voisi ottaa ilmaa ja hengittää sitä letkulla, jolla äiti pullotti vappusimaa. Ja kulkea kurapuku päällä. Mutta siellä ei olisi mitään, pelkkiä kiviä vain.

Hänen tuli sääli kuu-ukkoa kun hän ajatteli, että se sai olla siellä kaukana ihan yksin, sillä ei ollut eläimiä eikä ihmisiä seuranaan niinkuin maapallolla. Ypöyksin se sai siellä katsella maata ja se oli varmasti hyvin surullinen kun se näki kuinka paljon kaikenlaisia eläimiä täällä oli ja paljon ihmisiä eikä maapallon ikinä tarvinnut olla yksin. Häntä alkoi itkettää kun hän ajatteli sitä kaikkea, niin sääli hänen tuli kuuta.

Mutta kun hän oli ollut kauan hereillä, alkoi kuu näkyä ikkunasta. Ja hän muisti ettei enää saanut mennä yksin rantaan.

Jospa isä olikin sen häneltä kieltänyt sen takia, että kuu-ukko saattaisi hänet ottaa. Jospa isä olikin sanonut että hän voisi hukkua vain sen takia, ettei hän olisi alkanut enemmän pelätä kuuta ja alkanut uudestaan itkeä.

Kuu voisi hänet ottaa ja viedä pois.

Olihan kuu selvästi alkanut tulla häntä kohti ennen kuin isä oli tullut rantaan. Ja kun isä oli tullut siihen, ei kuu enää tullutkaan häntä kohti, oli ihan paikallaan vain. Mutta se voisi tehdä sen uudestaan jos hän olisi rannalla yksin, ilman isää.

Ja isä ehkä sen tietää, että niin voisi käydä!

Mutta nyt kuu ei näyttänytkään enää niin pelottavalta, kun se katseli häntä ikkunan läpi. Ehkä se oli nyt onnellinen, kun se näki hänet siinä omassa sängyssään eikä ollut enää yksin.

Kuun valo oli huoneessa, se ympäröi hänet kokonaan. Valo rauhoitti hänet pian uneen asti.

Vähän vanhempana hän muisteli usein miten oli katsellut kuuta isän kanssa, isän sylissä. Mutta juoksuaan rantaan hän ei enää muistanut; ihan kuin siihen olisi sisältynyt jotakin sellaista mitä hän ei saanutkaan muistaa.

Mutta aina pyöreän kuun nähdessään hänelle tuli hetkeksi kummallinen olo. Se tuntui osaksi häpeältä, osaksi oudolta nautinnolta. Tunne meni aina nopeasti ohi eikä palannut, vaikka hän niin olisi halunnut, vaikka hän kuinka olisi katsellut kuuta ja ajatellut että se on kaunis.

Toisinaan hän näki kuusta pahoja unia. Niissä hän aina seisoi jollakin aukealla vihreällä vainiolla jonka reunoja ei voinut nähdä. Ja kuu oli valtavana hänen yllään: se oli niin suuri että se peitti koko taivaan ja hän näki selvästi kuun kraaterit ja vuoret ja syvänteet.

Ja se imi häntä itseensä, veti häntä puoleensa valtavalla voimallaan vaikka hän miten olisi yrittänyt tarrautua maanpintaan, kivienkoloihin ja ruohonkorsiin. Hänen jalkansa kohosivat jo ilmaan ja hän ymmärsi, että jos hän nyt irrottaisi otteensa hän tempautuisi ilmaan ja kohoaisi ylös, joutuisi kuun nielemäksi, murskaantuisi kuun pintaan...

Sitten hän aina heräsi ja huomasi itkevänsä. Ja vaikka uni oli ollut pahaa unta, hänellä oli aina selittämättömän hyvä olla sellaisen unen jälkeen.

Joskus hän kuvitteli mitä tapahtuisi, jos kuu putoaisi maan pinnalle. Kuu näkyisi ensin valtavan suurena niin kuin hänen unissaan, se olisi niin lähellä maata, että se alkaisi vetovoimallaan vetää ihmisiä ja autoja ja taloja puoleensa, ne nousisivat ilmaan ja leijuisivat vähän aikaa kuun ja maan välissä, kunnes kuu törmäisi maahan ja kaikki räjähtelisi mäsäksi.

Se olisi maailmanloppu.

Samana vuonna kuin koulu alkoi, hän katseli isän ja äidin kanssa televisiosta astronautteja, jotka kävelivät kuun pinnalla. Ne näyttivät kummallisilta lumiukoilta kun ne pomppivat ympäriinsä valkoisissa puvuissaan, pomppivat kuin hidastetussa elokuvassa. Niiden naaman edessä oli musta lasi, josta kuun kamara heijastui.

Kuva oli utuinen ja epäselvä. Kuun taivas oli ihan musta. Astronautit puhuivat radiolla toisilleen ja maahan, ja niiden ääni särähteli välillä.

Isä oli rauhaton ja häneenkin syntyi oudon jännittynyt mielentila kun isä sanoi: nyt sinä saat todistaa jotakin todella historiallista ja mullistavaa, sellaista mitä voit sitten vanhana muistella.

Ja äiti kertoi kuinka he olivat kolmisin nähneet maailman ensimmäisen avaruudessa käyneen miehen, se oli kaupungintalolta vilkuttanut tuhansille ihmisille jotka olivat tulleet sitä katsomaan. Miehen nimi oli Juri Gagarin, se oli venäläinen. Hän ei enää asiaa muistanut, hän oli ollut silloin vielä niin pieni.

Aikuistuttuaan hän tunsi vähän lapsellista ylpeyttä, kun hän sitä ajatteli: hän oli nähnyt miehen, joka oli ollut ensimmäinen ihminen avaruudessa. Hän ei tosin tapausta muistanut, mutta yhtäkaikki se tuntui merkittävältä: oli kuin sen miehen mukana olisi avaruudesta tullut jotakin, joka pysyvästi oli siirtynyt häneen kun he olivat olleet samassa tilassa, näköetäisyydellä toisiinsa.

Ja vielä kiersi kuu maata kuin ennenkin, jatkoi ikuista vääjäämätöntä putoamisliikettään. Kun kuu oli täysi ja kokonainen, täyteläisen pyöreä kehä, hän pysähtyi usein pitkiksi toveiksi sitä katselemaan.

Mutta kuultuaan mihin tulokseen nykytiede oli tullut, hän kerran totesi työtoverilleen:

- Tiesitkö muuten, ettei taivaankappaleiden kiertoratoja kyetä tehokkaimmillakaan supertietokoneilla absoluuttisen tarkasti ennakoimaan?

Ja hän tunsi suorastaan vahingoniloista tyydytystä.