Laura Huttunen
Tampere

Kommunikaatiota

Puhelinkoppi hohti särisevää putkivaloa talvi-illassa, se puhkaisi pimeään valjusti valaistun toivon kehän. Lumi sen ympärillä oli tiheään tampattua, kymmenien jalkojen polkemaa: miten monta yritystä saada yhteys, rakentaa ymmärryksen siltaa tyhjyyden yli.

Lea seisoi pimeässä huoneessa, aivan verhon katveessa, ja katsoi kuinka mies tuli, innokkain askelin, lähestyi valaistua tornia kuin majakkaa pimeässä. Hän ei ollut varma enää monesko ilta perätysten tämä oli. Mies meni koppiin ja otti vasemman kätensä sinisen toppapuseron taskusta, Lea tiesi että nyrkissä oli valmiina markan kolikoita. Hän yritti arvata montako niitä oli, kuinka paljoon puheeseen mies oli varautunut. Hän ajatteli nyrkin sisällä lämmenneitä kolikoita: tahmeita, etäisesti lialta ja metallilta lemahtavia. Hän antoi pienen puistatuksen juosta ylös selkärankaansa.

Mies syötti kolikoita koneeseen, Lea yritti laskea montako niitä putosi koneen metalliseen nieluun. Ainakin neljä, hän laski, ja näytti siltä kuin hikiseen nyrkkiin olisi vielä jäänyt joitakin. Luulee että meillä on jotakin puhuttavaa, hän sanoi ääneen. Nyt mies näppäili jo numeroita, Lea kuiskasi luvun jokaisen sormen painalluksen kohdalla: kolme kolme kahdeksan, viisi kuusi viisi. Käden liike oli aina sama, tauko samassa paikassa keskellä numerosarjaa. Sitten mies jäi seisomaan luuri korvaa vasten painettuna, kolikkokäsi toppatakin uumeniin työnnettynä. Lea sytytti savukkeen. Hän laski hitaasti mielessään, ehti neljäänkymmeneenkolmeen ennen kuin mies kääntyi panemaan luurin paikalleen. Hän oli kuulevinaan kuinka kolikot satoivat palautuskaukaloon metallisesti ropisten. Ja kuten kaikkina edellisisnäkin iltoina mies työnsi kömpelöt sormensa palautuskaukaloon ja aloitti saman operaation alusta: luuri ylös, sormien huolellinen liike näppäimistöllä.

Kun tämä kaikki oli toistunut viisi kertaa, miehen liikkeisiin oli tullut kärsimättömyyttä joka terävöitti hieman hänen tavanomaista kömpelyyttään. Edellisenä iltana mies oli yrittänyt seitsemän kertaa, mutta tänään hän työnsi oven kiivaasti auki viidennen yrityksen jälkeen ja astui ulos valaistusta tornista. Lea tiesi hänen seisovan siinä muutaman minuutin, ja kiukku tai jokin sen suuntainen tunne sai ryhdin suoristumaan hetkeksi ennen kuin olkapäät palasivat tavanomaiseen pettyneeseen kumaraansa. Kun mies sitten liikahti lähteäkseen Lea kääntyi ja meni keittiöön.

Puhelimen luuri lepäsi raukeana keittiön pöydällä, ja sen uumenista kuuluva vaimea piipitys kuulosti hänestä siltä kuin joku olisi puhaltanut huiluun tasaista fanfaarimaista rytmiä. Hän nosti luurin paikoilleen ja otti pöydältä uuden savukkeen. Sen savua puhallellen hän meni takaisin olohuoneeseen sulkeakseen verhot ja avatakseen TV:n.

Mutta mies ei ollutkaan mennyt. Tämä sisoi yhä alhaalla kadulla, toppapusero auki retkottaen, kasvot ylöspäin käännettyinä. Lea jähmettyi paikalleen puoliväliin olohuoneen lattiaa. Mies tuntui tuijottavan suoraan hänen ikkunaansa. Miehen hahmo oli hievahatamaton, ja äkkiä se näytti uhkaavalta, jonkin barbaarisen voiman pullistamalta.

Lea kääntyi ja palasi keittiöön. Hän veti välioven perässään kiinni ja nosti nopeasti puhelimen kuulokkeen takaisin pöydälle. Enää se ei näyttänyt raukealta ja itsetyytyväiseltä, sen muovinen vartalo tuntui vääntyneen jännittyneen epämukavaan asentoon.

Kahta tuntia myöhemmin mies seisoi yhä paikallaan, kasvot samalla tavoin hänen ikkunaansa kohden käännettyinä kuin aikaisemminkin. Mies oli sulkenut toppapuseronsa vetoketjun, muuta muutosta hahmossa ei ollut tapahtunut. Pyöreät kasvot hohtivat puhelinkopin särisevässä valossa kuin outo lihainen kuu.

Puoli yhdeltätoista Lean savukkeet olivat loppuneet mutta mies seisoi yhä paikoillaan. Puhelimen auki oleva luuri tuuttasi hätäisesti keittiössä eikä Lea kestänyt enää kuunnella sitä. Hän hiipi olohuoneen poikki kohden makuuhuoneen ovea varoen päästämästä yhtään ylimääräistä ääntä. Sytyttämättä valoja tai riisumatta vaatteitaan hän kävi pitkälleen vuoteelle. Puhelin tuntui huutavan itsepintaista piipitystään äänettömän asunnon halki. Päiväpeiton kohokuviot tuntuivat kankaan läpi selän iholle. Äkkiä hän muisti miehen ihon, leikkausarvet vatsan poikki. Sain luoteja vatsaani, mies oli sanonut, mutta sen paskiaisen kävi kyllä vielä huonommin, sitten myöhemmin. Minä en siedä että minulle tehdään sellaista. Hän oli ajatellut että mies tarinoi, yritti tehdä häneen vaikutusta, yritti peittää että oli tuollainen löysä ja tavallinen.

Hänen oli täytynyt nukahtaa, sillä kun hän seuraavan kerran katsoi kelloaan se oli puoli neljä. Jäsenet jäykistyneinä hän nousi vuoteelta ja pakottautui kohden olohuoneen ikkunaa. Hyvä jumala mitä minä teen jos se on vielä siellä, hän hoki mielessään, samalla kun yritti karkottaa unen häilyviä, uhkaavia hahmoja.

Öinen katu oli tyhjä, vain puhelinkopin koskaan sammumaton valo värisi lumen pinnalla. Huokaus purkautui hänen suustaan äänekkäänä. Hölmöhän minä olin, ei hän voi tietää missä minä asun, Lea ajatteli, ja naurahti sitten varovasti ääneen, kuin kokeeksi.



Mutta seuraavana iltana mies tuli taas. Nyt mies ei mennyt enää puhelinkoppiin ollenkaan, vaan pysähtyi hajareisin keskelle jalkakäytävää, kuukasvot kohden Lean ikkunaa nostettuina. Mies oli varustautunut pipolla ja kaulaliinalla, Lea pystyi lukemaan ylös asti pipoon kirjaillun urheiluseuran nimen.

Lea meni keittiöön, sulki oven vihaisesti ja alkoi siivota keittiön kaappeja. Tupaakkaa oli onneksi riittävästi vaikka aamuun saakka. Kiukkusin liikkein hän latoi jauho- ja ryynipusseja riviin pöydälle aukinaisen puhelimen viereen.

Tällä kertaa mies oli kadonnut jo kahdelta yöllä, mutta helpotuksen tunnetta ei tullut. Kiukku oli sulanut taas levottomuudeksi ja pahoiksi aavistuksiksi. Katkelmalliset kuvat sukeltelivat muistin pintaan ja sekottuivat toisiinsa: kapakkakeskusteluja, puolihuolimattomasti annettuja lupauksia, miehen silmät jotka olutlasin yllä tuntuivat kaiken aikaa pyytävän ja kerjäävän. Kutsu kotiisi, ota kunnolla elämääsi. Lea oli kirjoittanut puhelinnumeronsa kiusoittelevasti nauraen, osoitetta varten varatut viivat hän oli jättänyt itsepäisesti tyhjäksi. Mutta toppatakkinen hahmo alhaalla kadulla ei ollut kerjännyt enää mitään, se oli yhtä aikaa kauhistuttava ja naurettava, omituisen tieteiselokuvan michelinmies, josta ei tiennyt mitä se tahtoi ja mihin se pyrki, mutta jo sen outous teki siitä kauhistuttavan.

Seuraavana iltana Lea tiesi jo odottaa miestä. Todettuaan että tämä seisoi alhaalla paikallaan, hän meni makuuhuoneeseen ja sytytti pienen pöytälampun. Hän yritti lukea, mutta keskittymisestä ei tullut mitään. Hän yritti arvailla näkyikö pöytälampun kajo alas kadulle. Hän näki mielessään, kuinka haaleansiniset silmät liikkuivat hitaasti jähmeissä kuukasvoissa ja tarkentuivat sitten makuuhuoneen ikkunaan. Hitaasti raskaat kädet nousivat heittämään mustaa metallista esinettä joka sinkoutui ilman läpi kohden ikkunan suojatonta lasikalvoa ja jatkoi sitten matkaansa kuin veden pinnan läpäissyt kivi kohden hänen vuodettaan, hänen päätään, hänen haurasta ohuen ihon peittämää kalloaan. Kun esine olisi saavuttanut päämääränsä, hän makaisi tämän oudosti kääntyneen vesimaailman pohjassa ja soliseva pakkasilma virtaisi sisään valelemaan hänen liikkumatonta ruumistaan.

Kuudentena iltana hän ei enää kestänyt. Kun hän näki miehen taas seisovan katukäytävällä jalat naurettavasti harallaan hän väänsi tuuletusikkunan auki ja painoi kasvonsa sen vihreää muoviverkkoa vasten. Hän veti keuhkonsa täyteen nipistävän kylmää ulkoilmaa ja huusi muoviverkon läpi niin kovaa kuin jaksoi:

- Tule ylös sieltä seisomasta! Tule ylös helvetti! Mitä sinä minusta oikein haluat?

Hän meni eteiseen ja avasi rappukäytävän oven valmiiksi. Hän pysähtyi keittiön ovelle, selin ulko-oveen päin ja kuunteli. Hetken kuluttua alaovi kävi, ja raskaat askeleet alkoivat tömisyttää rappuja. Hän huomasi ajattelevansa, olisiko miehellä jokin ase toppatakin taskussa, ja mistä kaikesta tämä voisi hänet pakottaa puhumaan.