Kirsi Reinikka
Australia


Kolmas kilistys


Menimme naimisiin meren rannalla, vaikka olin aina pelännyt valtameriä. Ne tuntuivat armottomilta, niin julmilta ja arvaamattomilta. Pelkäsin sitä mikä oli pinnan alla. Pelkäsin tuntematonta, sitä mitä ei näe. Mutta ihminen muuttuu, pelot häviävät, vaihtuvat toisiin pelkoihin.

Tyynimeri velloi papin puheen muminaksi. Tuuli oli kerännyt voimiaan jo päiväkaupalla ja kohotti aallot valtaviksi massoiksi. Sanoin, että tahdon. Ja mieskin sanoi, että tahdon, vaikka en kuullut sanoja. Mutta näin huulten liikkeet ja tiesin, että hän tahtoi.

Minulla oli harsokankainen mekko, joka liehui tuulessa. Sitä oli niin ihana katsella. Samanvärinen kuin vaahtopäät. Helmassa ui rivi pieniä pusukaloja.

Pappi oli kutsunut todistajiksi seurakuntalaisia. Emme tunteneet heistä ketään ennakolta. Olimme ottaneet kuulutukset jo Suomessa ja tuoneet naimaluvan tullessamme. Koko toimitus maksoi 120 dollaria.

Vihkimisen jälkeen puimme uimapuvut päällemme ja menimme ihan vedenrajaan makaamaan. Naimisissa oleminen ei tuntunut paljon miltään. Mutta eihän sitä koskaan tiedä mitä on ennen kuin sen menettää.

Itkua minusta ei tule puristamallakaan. Kuljetan sormeani kevyesti aplikoitujen kalojen päällä. Ostin häämekon pienestä putiikista turistien kävelykadun varrelta. Mies sanoi, että kaunis. Se oli harvinaista. Kaunis on sana, jonka en tiennyt kuuluvan hänen sanavarastoonsa. Säästeliäästi, oikeassa paikassa, käytettyjen sanojen mahti on kuitenkin suuri ja ostin mekon. Itse olisin mieluummin valinnut sellaisen, jossa oli pieniä sydämiä ja kukkia, mutta mies sanoi, että kalamekko sopisi hetkeen paremmin. Oikeassa hän olikin.

Katson lasin läpi akvaarioon. Lähellä pohjaa leijuu musta kala. Se on Angel Fish, enkelikala. Suuret vihreät lehdet ympäröivät sitä. Akvaarion pohjalla on vaaleita, pyöreitä kiviä. Saatan tuijottaa enkelikalaa ja kuplavanaa koko päivän. En edes huomaa ajan kulumista, en asuntoni valjuja seiniä, en tiskivuoria, en avattuja tonnikalapurkkeja ja oluttölkkejä, en avaamattomia kirjeitä. Minä vain katson enkelikalaa, joka on enimmäkseen yhdessä kohti. Se on kärsivällinen. Se on odottanut kauan.

Ennen vihkimistä istuimme viinibaarin terassilla ja joimme samppanjaa. Sanoimme toisillemme rakastavamme. Se hetki terassilla on mielessäni kirkkaampana kuin vihkiminen. Söimme Caesarin salaattia, jossa oli ruskeaksi paahdettuja tofu-paloja. Anjovista ja samppanjaa. Kilistimme kolmesti, sen muistan. Minä sanoin, että meille ja sitten kilistimme ensimmäisen kerran. Toisella kerralla mies sanoi, että sinulle. Minä itkin, koska itken vain silloin, kun onni puristaa niin etten saa hengitettyä. Kolmas kilistys: älköön meitä mikään koskaan erottako. Hän pani kätensä kädelleni ja katsoi merelle.

Kun meidät vihittiin, olimme avojaloin. Kumipuun alla varjossa hiekka oli viileää. Pappi piti aurinkolaseja koko toimituksen ajan. Niiden pinnasta heijastui välkehtivä vesi. Seurakuntalaiset olivat ystävällisiä. Osa halasi meitä ennen ja jälkeen toimituksen. Joku sanoi, että romanttinen tapahtuma. Tuuli toi mukanaan suolaa ja valtameren hajun. Sininen taivas.

Menimme siis toimituksen jälkeen makaamaan rantahiekkaan. Pappi ja seurakuntalaiset olivat jo lähteneet, olimme kahdestaan. Kisailimme niin kuin pääosanesittäjät vanhoissa elokuvissa. Hiekka takertui joka puolelle ruumista. Mies halusi uimaan. Minä en halunnut, sillä kuten jo kerroin, pelkäsin merta. Joten sanoin vain, että jään lepäämään aurinkoon, että mene sinä vain, tulen kohta perässä.

Katselin miestä pitkän tovin, kun hän pompahteli aalloissa kuin lapsi. Hetken kuluttua hän lähti uimaan syvemmälle pulpahdellen sisään ja ulos aalloista. Katsoin häntä, kunnes näin vain pienen pisteen silmiä kirveltävässä kirkkaudessa. Sitten mies pysähtyi ja heilutti kättään innoissaan. Vilkutin takaisin. Ojentauduin pyyhkeeni päälle ja suljin silmäni. Pakahduttava onni täytti minut. Nukahdin kyyneliin aavistamatta, että en näkisi miestä enää koskaan.

Tänään on tärkeä päivä. Menin heti aamulla eläinkauppaan ja ostin toisen enkelikalan, kullanvärisen. Se on vähän hätääntyneen näköinen pienessä muovipussissa. Riiputan pussia varovasti akvaariossa. Kestää kymmenisen minuuttia ennen kuin pussissa oleva vedenlämpötila kohoaa samaksi kuin akvaariossa. Sitten voin päästää kultaisen enkelikalan uimaan.

Tunnen kuinka pillerit rupeavat vaikuttamaan. Tulee vähän hassu olo, väsyttää. Varovasti päästän enkelikalan vapaaksi. Musta heiluttaa laiskasti eviään ja katsoo suoraan minuun. Sitten se ui kultaisen kalan viereen.

Päälläni on se sama vaahtopäiden värinen mekko. Kuulen kuiskauksen: kaunis.

Enää en pelkää merta. En pelkää sitä mitä on pinnan alla, sillä olen katsonut pinnan alle joka päivä monta kuukautta. Enemmän pelkään yksinäisyyttä, jonka nyt jätän taakseni. Näin on hyvä. Mies vilkuttaa. Sukellan.