Toni Aho
Oulu


Kohtaamisia: Noutajat


Tyttö on hädin tuskin ohittanut teinivuotensa. Hänen kasvonsa ovat naarmujen kuvioimat ja sinelmien täplittämät. Hiukset ovat myllätyt kuin sadun peikottarella ja päälaelta pilkottaa paikoin paljasta nahkaa. Oikean poskipään yläpuolelle on upotettu vihaisen violetti mandariini. Runsas ehostus on levinnyt pitkin piirteitä kuin naisella Picasson öljyvärimaalauksessa.

Kun hän istahtaa potilastuolille, kasvot vääntyvät tuskasta. Hänen muutenkin rohkea vaatetuksensa on nyt pusertunut likaisen hammasrattaiston välistä - valahtanut sieltä, repeytynyt tuolta. Hän pyyhkäisee hikipisaran ohimoltaan värisevällä kädeneleellä, ja katse, joka tapailee olemustani työpöydän päädystä, on vieroksuvan poissaoleva. Hän on selvästikin menettämäisillään itsehillintänsä.

- Kaikki on nyt hyvin, sanon myötätuntoiseen sävyyn, - olet turvassa nyt. Tarjoan paperiliinan kyynelten kuivaamiseksi.

- Eilenhän oli maanantai, potilaani aloittaa lopulta; levottomat iirikset tuntuvat hakevan oikeita sanoja. Sillä valaistuksenomaisella hetkellä ymmärrän miltei järkyttyneenä, kuinka nuori hänen todellakin täytyy olla - hänen silmänsä vain saavat aikaan toisenlaisen vaikutelman, sillä ne eivät kuulu enää teini-ikäiselle. Ne ovat jo aikuisen silmät - kovan elämän vanhentamat.

- Oli maanantai ja olin töissä, hän jatkaa. - Käyn töissä yhdellä klubilla. Se oli rauhallinen ilta, kuten yleensä maanantait siellä ovat. Otammekin tyttöjen kanssa ne illat yleensä rennosti kuten eilen, tanssimme vain ja bailasimme. Ajattelimme jättää työt ja asiakkaat seuraavaan iltaan...

Hän niiskaisee ja rutistaa nenäliinan käsilaukkuunsa. Hän näyttää voivan jo paremmin, jopa naurahtaa hieman:

- Pidän kauheasti siitä musiikista, mitä klubilla soitetaan! Joskus on maanantaiöitä, jolloin en ehdi tehdä mitään muuta kuin reivata ja reivata. Minun ei tarvitse ottaa pillereitä pystyäkseni heittäytymään rytmin vietäväksi. Se tapahtuu aivan itsekseen ja se... se on mahtavaa. En osaa paremmin kuvata sitä! Vereni muuttuu polttoöljyksi ja ihoni alkaa väreillä. Hän ojentaa kyynärpäänsä spontaanilla eleellä innostuneena. - Raajoissani käy syke ja levitän käteni kuin valtava lintu!

- Eilenkin tanssimme, hän jatkaa, nyt hiukan vakavoituen. - Olin tanssinut jo hyvän aikaa, tytöt menneet menojaan, osa oli kai vielä baaritiskillä. Tarkkailin ihmisiä tanssilattialla - minusta on mukava tarkkailla muita reivatessani. Tiedän, että olen hyvä tanssija ja nautin siitä, että minut huomataan ja kaikki yrittävät matkia minua. Hymyilin ja kiusasin heitä, ehkä vilautinkin hiukan.

- Yhtäkkiä näin tuon miehen, hän sanoo äänellä, jossa on sekoitus kauhua ja kuvotusta. - Hän varmaan näki minut ensin, valitsi minut. Päättelin sen hänen katseestaan ja ilmeestään. Hän hymyili niin oudosti ja ovelasti. Minulle ja muille tytöille se katse on tuttu, ja me puhumme ’noutajista’, kun tarkoitamme sellaisia miehiä. Se tietää asiakasta. Silloin tuntui hyvältä kun hän katseli minua. Annoin hänelle parastani. Muistui mieleeni ne illat kun tanssin tangon ympärillä - tiedäthän, vaatetansseja.

- Hän oli täysin pauloissani. Kirkkaat valot välkkyivät ja valaisivat meitä niin, että hänen liikkeensä muuttuivat kuvasarjoiksi. Sellaisessa valossa ja transsissa ei voi olla varma siitä, mitä näkee, mutta muistan hänen katselleen minua himokkaasti - hävyttömästi suorastaan. Yhdessä kuvasarjassa - kuin pelkkä silmänräpäys siinä salamavalossa - erotin hänen kielenpäänsä leikittelemässä suupielillä. Ja kun katselin, miten kieli kiersi pari kertaa huulten rajaaman ympyrän, minulle tuli omituinen olo. Tuntui kuin tuo kieli olisikin ollut minun ihollani, kaulallani ja hampaillani.

- Juuri kun kappale saavutti huippukohtansa, mieskin tuli tanssimaan. Arvioin hänen iäkseen ehkä noin kolmekymmentä. Äkkiä huomasin meidän tanssivan kilpaa. Basso kumisi ja ruoski meitä sadistisena. Selkärankaani sattui, kun rytmi ravisteli sitä kuin vedettävää lakanaa. Mutta huolimatta tuskasta sisältäni kumpusi värejä ja kasvoni vääntyivät nautinnosta hymyyn. Yhdellä hetkellä kaikki oli punaista, yhdellä keltaista - välillä mustaa kuin yö, valkoista kuin auringon pakahduttava kirkkaus.

- Hiki oli kostuttanut hiukseni kiharoille ja vaatteitteni ohut kangas tarttunut muotoihini kuin läpinäkyvä liima. Olen kaunis ja haluttava enkä pelkää näyttää sitä. Olen ylpeä itsestäni ja miksen olisi? Miehet maksavat suuria summia edes pienestä hetkestä kanssani. Ja ehkä se ilta ja sen miehen katse olivat huumanneet minut, sillä minut oli saavuttanut jokin outo kaikkivoipaisuuden tunne - en osaa kunnolla sitä selittää. Kuin olisin ollut jokin jumalatar, erotiikan ylipapitar, en tiedä... Ummistin silmäni ja näin enkeleiden rakastelevan paratiisissa - näin kahdentoista opetuslapsen elävän riettaudessa ja ymmärsin, että taivaassakin harrastetaan seksiä. Se iski yhtenä valtavana oivalluksena: mikä muu voisi jumalaisempaa? Pieni pala paratiisia tässä tyhjyydessä...

- Kaikki muu häipyi ympäriltäni - kaikki paitsi musiikki ja tuo tukahduttava ymmärrys. Ja kun avasin silmäni jälleen, tunsin hänen kuuman kätensä vyötäisilläni ja kuulin hänen huohotuksensa korvalehdelläni. Hänen kehostaan erittyvä tuoksu nousi virtaamaan suoraan suoniini. Hän pyysi minua mukaansa ja minä lähdin - pelkkänä tavarana, sen kummempia ajattelematta. Halusin tuota miestä enemmän kuin ketään koskaan aikaisemmin - se oli helvetillistä himoa. Tuumasin, että menisimme ja tekisimme sen kuin kiimaiset eläimet. Niinhän se on tarkoitettukin - vailla järkeä tai älyä...

- Asunto oli tilava ja mahtailevasti sisustettu, ehdin tajuta, ennen kuin syöksyimme makuuhuoneeseen. Hän lukitsi oven takanamme ja vei avaimen ulottuviltani. Vaaleanpunainen parisänky oli kuin hääyötä varten. Mutta vuode oli verhoiltu läpikuultavalla muovilla ja ymmärsin pian, miksi.

- Yhtäkkiä kaikki pysähtyi kuin hidastetussa filmissä. Tytön turvonnut alahuuli värähtää. - Mies alkaa nauraa mielipuolista naurua ja toteaa ykskantaan aikovansa tappaa minut. Hän sanoo sen kuin siinä ei olisi mitään ihmeellistä - kuin itikka olisi lennähtänyt hänen iholleen. Kaikki, mihin olen aiemmin uskonut, muuttuu käsittämättömäksi ja epätodelliseksi.

- Näkökenttäni sumentuu kauhusta enkä saata liikahtaakaan. Ensimmäisen iskun otan vastaani ilman minkäänlaista vastarintaa. Kipunat välähtävät silmissäni, ja paiskaudun kylmälle muovipeitteelle. Hän vain jatkaa nauruaan ja mumisee jotakin veren, tuskan ja häpeän pyhästä liitosta - sanoo minusta tulevan hänen sielunmessunsa ja kuningattarensa, jahka hän ensin voitelee minut - aikoo tehdä minusta jonkinlaisen marttyyrin...

Tytön kädeneleet ovat muuttuneet holtittomiksi ja puhe kimakaksi. Hänen mielentilansa on jälleen lähestymässä hysteriaa, ja hän pitää pienen tauon kootakseen itsensä. Istun hämmentyneenä ja itsekin järkyttyneenä hänen vierellään ja mietin, tulisiko minun keskeyttää vai päästää hänet kertomaan kertomuksensa loppuun - kumpi olisi viisaampaa hänen mielenterveytensä kannalta.

- Sätkin avuttomana sängyllä, kun hän repii hiuksistani ja pieksää. Rukoilen, anelen häntä lopettamaan. Hän vetää jostakin esiin pätkän kettinkiä, jolla alkaa huitoa minua. Hänen naurunsa jylisee ylläni ja yhtäkkiä en ole enää mistään muusta varma kuin siitä, että aikani on nyt koittanut - tulisin kuolemaan sinä iltana. Outoa kyllä, ajatus ei herätä minussa lainkaan levottomuutta. Pelon tai katkeruuden sijasta minut täyttää täydellisen rauhan tunne - suloinen lämpö, joka lähtee varpaistani ja kipuaa pitkin selkärankaa aina otsalleni saakka. Ja tuo sama lämpö pyyhkäisee mukanaan kaiken kivun kuin tehokkain puudute.

- En osaa sanoa, kauanko minua hakattiin. Menetin ajantajuni. Sitä saattoi kestää aivan yhtä hyvin puoli minuuttia kuin kaksi tuntiakin. Mutta lopulta hän saa kuitenkin tarpeekseen ja ottaa sen, minkä tulimme hakemaankin. Hän tunkeutuu minuun väkivalloin takaapäin ja kahlitsee niin tiukkaan puristukseen, että hädin tuskin kykenen hengittämään. Mutta minä en jaksa panna enää vastaan - olen veltto ja passiivinen kuin jo valmiiksi tapettu.

- Mutta juuri silloin tapahtuu jotakin ihmeellistä, hän henkäisee silmät laajentuen. - Kuulen musiikin jälleen - ihanan musiikkini. On kuin kaikki häipyisi siksi tai se häivyttäisi kaiken: rinnassani hakkaavan sydämen ja muovin nahkean kitinän; vastenmielisen huohotuksen ja rynkytyksen äänen. Irtaannun ruumiistani ja huomaan palanneeni takaisin tanssilattialle ikään kuin kaikki olisi ollutkin pelkkää pahaa unta.

- Kipu on muuttunut väreiksi - ihaniksi, kirkkaiksi, ennennäkemättömiksi... ne roihuavat hurjassa spiraalissa kehoani piiskaavan rytmin tahdissa. Valutan hikeä ja verta, mutta tiedän, että näin on oltava. Sillä se on elämäni viimeisin tanssi, ja haluan tanssia sen kaikella sielullani. Hetken luulen jo kuolleeni ja nousseeni taivaaseen - niin täydellinen vastakohta tuo olotila on kaikelle aiemmin kokemalleni. Se on äärimmäisin ekstaasi ja transsi. Vapahdus. Uudelleen syntymisen hurmio.

- Minun on täytynyt menettää tajuntani, hän sanoo sitten hiukan rauhallisemmin. - Sillä seuraavat muistikuvani ovat hänen asuntonsa rappukäytävältä, jolla muistan keränneeni seteleitä ympäriltäni ja pukeneeni ylleni verisiä vaatekappaleita. Hytisin kuin tuntikausia lumihangessa maanneena. Sisälläni velloi kummallisesti - kuin olisin herännyt jonkun toisen ruumiissa. Omani oli häpäisty ja viety ikuisesti ulottuviltani.

- Lopulta päädyin tänne, hän päättää onnettoman tarinansa. - Se hirviö on saatava vastuuseen teoistaan. En halua, että hän pääsee uusimaan tekojaan. En tee tätä pelkästään itseni, vaan myös muiden vuoksi.

- Minä kyllä pärjään - nyt, kun olen saanut opetukseni, hän sanoo päättäväisellä sävyllä. - Osaan kyllä ensi kerralla varoa hänenkaltaisiaan.

Olen sanomaisillani jotakin, mutta se karkaa mielestäni. Haluaisin yrittää takoa järkeä hänen päähänsä - hänhän on vasta nuori tyttö, jolla on koko elämä vielä edessään - mutta en löydä sopivaa tapaa ilmaista huoltani hänen tulevaisuudestaan, käyttää auktoriteettiani yli hänen oikeutensa päättää itse omista asioistaan. Kaikki mieleeni putkahtavat moralisointihankkeet kilpistyvät hänen jääräpäisten silmiensä edessä, ennen kuin ne ehtivät singahtaa edes huuliltani ilmoille.

On kuin hän olisi juuri lukenut ajatukseni:

- Älä katso minua noin, hän tuhahtaa. - Paraskin puhuja, hah! Ei se aina ole niin selväpiirteistä ja helppoa - mitä sisällään tuntee ja miten itseään käyttää, miten muut käyttävät sinua ja sinun kehoasi. Ei ihminen yksinkertaisesti voi omistaa itseään vain itselleen! Kaikki se on pelkkää heikkoa mieltämme varjelevaa harhaa. Hyväksikäytön rajat vedetään aina oman päämme sisällä. Väitätkö olevasi jotenkin minua puhtoisempi? Kumpi sinun mielestäsi on meistä se todellinen huora: minä, jonka hän on pieksänyt, vai sinä, joka paikkaat hänen revenneet nyrkkinsä?

En pidä keskustelun saamasta sävystä ja alan koota pöydälle instrumentteja kärsimättömänä. Aikaakin hänen käyntiinsä on tuhraantunut jo ennalta varattua enemmän.

Mutta hytistessään ilkosillaan kylmällä tutkimuspöydällä hän näyttää jälleen niin hauraalta ja nuorelta. Kananlihalle noussut kalpea iho on kauttaaltaan mustelmilla ja hiertymillä. Pelkkä ajatuskin siitä, että kaupungilla liikkuu vapaana mies, joka on saattanut pahoinpidellä jotakin noin hentoa, saa miltei sisuskaluni kääntymään vatsassani nurin.

Suoritan tutkimukseni vaitonaisena ja alan ottaa tarvittavia näytteitä. Tiedän aiheuttavani kipua, mutta ilmekään ei värähdä hänen kasvoillaan. Hän makaa kuuliaisena aloillaan - liikkumatta kuin kuollut.

- Tuolla jossakin on kukkula, hän virkkoo hiljaa kuin unissapuhuja, silmät suljettuina. - Jossakin hyvin kaukana - niin kaukana, että vain minä osaan sinne tien. Se on minun salainen piilopaikkani.

- Kukkulan laki on aina lämmin ja valoisa, hän jatkaa, - sillä ei koita hetkeäkään, etteikö se kylpisi auringossa. Ruohikko siellä on tuuhea ja se kasvaa korkealle - kuin valtaisa viidakko - minä taas pelkkä yksittäinen kukinto sen siimeksessä. Siellä olen niin hyvässä suojassa, ettei tuulenvirekään pääse taivuttamaan ohutta varttani. Ja niin kauan kun muistan pysytellä siellä, ei minua myöskään voi poimia. Ei sillä tavoin lopullisesti - ymmärrätkö? Kukaan noutajista ei ylety minuun.

- Ehkä meillä kaikilla on omat noutajamme, potilaani jatkaa mietteliäästi, - sinullakin.

Hymyilen vaitonaisena ja kohautan olkapäitäni: - Ehkäpä niin.

- Minulla on kukkulani, hän sanoo ja avaa silmänsä. - Minne sinä käännät kasvosi omilta noutajiltasi?