Toni Aho
Oulu

Kehtolaulu


Tuskin mikään muu yksittäinen erikoisala kosketti minua opiskeluaikoina siinä määrin kuin synnytykset ja naistentaudit. Se on toisaalta paradoksaalista, sillä suurella osalla kurssin aikana kohtaamistamme potilaista ei ollut mitään erityisempää sairautta tai muutakaan medisiinisessä mielessä kiinnostavaa vaivaa - he vain "potivat" yhtä maailman kenties luonnollisinta olotilaa, raskautta. Mutta ehkä juuri siinä, luonnollisuudessa, piili tuon erikoisalan kiehtovuus.

Kurssilla pääsimme nuuhkimaan viikoksi keskussairaaloiden ilmapiiriä. Tuo keskussairaalajaksoksi nimetty viisipäiväinen oli viisaasti sijoitettu aivan kolmikuukautisen kurssin loppuun, jolloin olimme jo oppineet erikoisalan perusteet ja niiden pänttäämisen sijasta saatoimme keskittyä tietomäärän soveltamiseen oudossa ympäristössä.

Oli hyvin opettavaista soluttautua vaihteeksi muun kuin oman opetussairaalansa vilinään. Saatoin viettää tuntejakin vain kuljeksien pitkin vaaleansinisiä käytäviä etsien jotakin seuraamisen arvoista, johon olisi sallittua nokkansa tupata. Mutta joskus tyydyin ainoastaan ihmettelemään elämää ja sen selvittämättömiä salaisuuksia - pohdiskelemaan kysymyksiä, joihin ei ole olemassa vastauksia. Ei, vaikka niitä on peräänkuulutettu tuhansien sukupolvien ajan - aina siitä päivästä, kun ensimmäinen älyävä olento avasi nukkaiset silmänsä.

Sillä, näyteltiinkö näytelmä geneettisellä, psyykkisellä vai sosiaalisella näyttämöllä, ei ollut mitään merkitystä: ihmisyksilö repesi kahtia ja antoi sisältään toisen, itsensä kanssa tasavertaisen olennon. Se oli entiteetti, jossa oli palasia meistä kaikista - ihan meistä jokaisesta - mutta erityisesti kahdesta, joiden omaa lihaa ja verta se oli. Silti se oli aivan omanlaisensa, uniikki ja koskematon. Ja toisin kuin meille muille, sille kaikki oli mahdollista - kaikki mustan ja valkoisen, hyvän ja pahan väliltä.

Miten mitään noin ihmeellistä saatettiin pitää niin luonnollisena?

Oli yö, jokin noista keskussairaalajaksoni neljästä - miksi olin sairaalassa, sitä en enää muista. Ehkä en ollut vain saanut unta ja olin hiiviskellyt sinne käytäviä pitkin asuntolan puolelta. Kaikkialla oli niin autiota että tunsin itseni tunkeilijaksi - siitäkin huolimatta, että olin kietaissut valkotakin ylleni.

Kuljin vailla erityisempää päämäärää ja kummastelin ilmapiiriä, joka yöaikaan oli aivan muuttunut. Aktiivisuus oli kääntynyt passiivisuudeksi ja päivän hektisyydestä ei ollut enää merkkiäkään jäljellä - kuten muista kaltaisistaan, myös tuosta sairaalasta oli kuoriutunut aamuun sinnittelevä kituva laitos. Kaikkialla oli ahdistavaa, pinnan alla kytevää odotuksen tuntua. Hereillä olevat potilaat ikävöivät kotiaan, murehtivat seuraavalle päivälle sovittuja tutkimuksia tai tulevaa lääkärin kiertoa. Hoitajat taistelivat väsymystään vastaan toivoen kaiken sujuvan rauhallisesti. Yö oli myös aikaa, jolloin heidän harteilleen langetettu vastuu oli painavimmillaan.

Autioilla käytävillä askeleet kaikuivat kuin pienet moukarin iskut. Päätin päivystyssiiven sijasta ottaa suunnaksi synnytysosaston, sillä oletin myös siellä riittävän seurattavaa vuorokauden pimeimpänä ajankohtana. Mutta lähestyessäni sandaaleissani määränpäätäni kuulin jotakin, mikä sai minut pysähtymään - korviini alkoi kantautua hiljaisen laulun kaunis, miltei unettava sävel.

Suljin silmäni ja keskityin kuuntelemaan sitä, sillä luulin aluksi kuulevani pelkkiä harhoja - kuin tyhjästä, virikkeettömästä mielestä syntyneitä kaikuja. Mutta laulu erottui selvästi tuulettimen huminan ja katonrajan putkiston natinan takaa - kuin harhaileva, eksynyt henki.

Vieressäni oli raolleen unohtunut ovi, jonka takaa ääni johtui. Kyltin mukaan olin vastasyntyneiden teho-osaston sisäänkäynnillä, ja jokaisen siitä kulkevan oli pestävä kätensä syvennyksessä. Ja minä - lumoutunut muukalainen - tein työtä käskettyä, sillä halusin selvittää, mistä oli kyse.

Teho-osasto koostui erillisistä potilashuoneista, ja laulu johdatti minut erään niistä ovensuulle. Kurkistin oven ikkunasta ja näin itseäni ehkä hiukan vanhemman nuoren naisen laulamassa pienelle syliinsä kietomalleen vaaleansiniselle nyytille. Hänen kasvoilleen oli asettunut lempeä ilme, ja kun hänen katseensa osui omaani, avautui raukea hymy.

Minun astuessani huoneeseen laulu lakkasi, mutta oli kuin pastellin sävyiset nuotit olisivat jääneet kieppumaan hänen ympärilleen. Ne parveilivat höyhenenkeveinä kuin sadun perhoset - rakensivat satulinnan kehystämään tuon vangitsevan näyn: äiti ja hänen vastasyntynyt lapsensa. He keinuivat levollisesti keinutuolissa, jollainen oli jokaisessa salissa keskoskaapin ja seurantamonitorien lisäksi. Nyt ymmärsin, miksi.

- Hei, nainen tervehti heikolla äänellä, yhä hymyillen. - Mikä sinut tänne lennätti?

Hymyilin takaisin ja istuuduin hänen vierelleen - isän paikalle. Siinä huoneessa se oli jäänyt tyhjilleen.

- En saanut nukuttua, vastasin. - Nähtävästi en ole ainoa.

Pelkäsin tungettelevani ja koin oloni vaivautuneeksi. Silti tunsin sisälläni myös kummallista halua jäädä - edes lyhyeksi hetkeksi. Ehkä tuo yksinäinen yö, tyhjien käytävien rikkumaton, hiljainen autius oli yhdistänyt meidät.

Olisin halunnut onnitella, kysyä lapselle annettua nimeä, mutta yhtäkkiä huuleni eivät suostuneet tottelemaan käskyjäni ja henkäisinkin pelästyksestä. Sillä juuri sillä hetkellä naisen sylissä lepäävä pienokainen oli kääntynyt paljastamaan kasvonsa, jotka eivät olleet ihmisen, vaan painajaismaisen otuksen. Kauhu sai sydämeni iskeytymään vasten rintalastaa - nainen oli tuonut tähän maailmaan hirviön, demonin.

Tuskin kykenin järkytykseltäni erottamaan tarkempia yksityiskohtia sen ulkomuodosta. Näin kalamaisen pullottavat, suonittuneet silmät hyvin etäällä toisistaan; nenän jonka sieraimia kehystävät poimut kaartuivat latteina kuin sammakkoeläimellä; lihattomat huulet, jotka olivat vääntyneet luonnottomaan, hampaattomaan irvistykseen. Mutta kaikista silmiinpistävin piirre oli varmasti otsa - tai täsmällisemmin ilmaistuna sen puute: kuulamaisten silmien päältä, siitä mistä olisi pitänyt alkaa aivoja verhoavan päälaen kaartuminen, kallo surkastuikin tylpäksi ja ontoksi kuin avonainen kulho.

- Hänellä ei ole paljoakaan aikaa jäljellä, nainen sanoi hiljaa, pikemminkin itselleen kuin minulle. Hänen oikean kätensä etummaiset sormet hyväilivät hellästi epäsikiön vääristyneitä kasvonpiirteitä ja lyhyeksi jäänyttä niskaa. Pian hartioiden yläpuolelta oli iho haljennut - ratkennut kuin liikaa kiristynyt sauma paljastaen niukan hermokudoksen poimuilun. Kukaan ei ollut vaivautunut enää edes peittämään avannetta.

- Hän ei viihtynyt kaapissaan ja kävi rauhattomaksi. Turhaa kai häntä oli sinne sulkeakaan, kuolemaan vain...

Äidin ääni oli murtua, ja tukahdutetut nyyhkäykset saivat hänen kehonsa vavahtelemaan. Minä odotin kärsivällisenä - katselin eteemme piirtyvää tyhjää keskoskaappia. Sillä hetkellä se oli kuin lasista rakennettu ruumisarkku jossakin aavemaisessa kappelissa.

- Tämä on hänen elämänsä toinen yö. Ensimmäisenä hänet tuotiin luokseni, ja jo toisena joudun antamaan hänet pois.

Vauva alkoi vääntelehtiä ja päästi suustaan karhean vaikerruksen. Ohuet muhkuraiset raajat olivat pelkät tyngät, kuin miniatyyrikokoiset ryhmysauvat, mutta ne ojentelivat lämpöä kohti ja tapailivat huomiota. Äiti paljasti rintansa ja antoi sen pudota olennon suuhun, mutta tämä oli liian väsynyt ja veltto imeäkseen. Tai sitten se ei edes osannut syödä - hamuili vain nänniä nälkäisenä, avuttomana ja surkeana, tietämättä, miten noudattaa vaistojaan.

Silmämunat kääntyivät kohti synnyttäjäänsä. Niiden takaa lähtevät hermoradat päättyivät mykkään massaan, mutta sillä hetkellä silmissä asui salaperäinen ymmärrys. Oli se sitten vaistoa tai tajua, tuo olento näki loppunsa häämöttävän edessään - aivan yhtä selkeänä kuin mekin.

Toivottomuus sai sen kiihtymään, ja lopulta vaikerrus muuttui itkuksi. Äiti kietoi käsivartensa lempeästi nyytin ympäri ja alkoi keinuttaa sitä kuin pientä laivaa. Hän ryhtyi jälleen lauluunsa; lohduttavien sanojen levollinen rytmi ja melodia yhtyivät käsivarsien ja keinutuolin liikkeeseen. Tämä rauhoitti vauvan, ulina hiljentyi vaimeaksi puhinaksi ja hätäiset raajojen kouristelut kävivät pehmeämmiksi - kuin uneliaaksi tanssiksi kehtolaulun tahdissa.

Tuossa symbioosissa oli jotakin hypnoottista. Väsymys alkoi tuntua minunkin silmissäni ja luomeni painaa. Katselin hirviölapsen kallotonta päätä, tyhjää tilaa aivojen tilalla, ja mietin, millaista oli sen uni - mistä olento, jolla ei ole lainkaan aivoja, uneksii. Sillä unessa se varmaan jo oli, vaikkei kyennytkään sulkemaan kalansilmiään; ehkä se uneksi lyhyen elämänsä tapahtumista, ehkä siitä valtakunnasta, johon sen oli määrä palata takaisin. Portti, josta se oli kerran onnistunut luikahtamaan tälle puolelle, oli johtanut nopeasti umpikujaan.

Silloin minun oli kysyttävä itseltäni: missä piileksi sen sielu, elämän ydin?

Sillä vailla keskushermostoakin pienokaisesta huokui valtava inhimillisyys, paistoi hirviömäisen ulkomuodon lävitse yhtä kirkkaana tai vielä kirkkaampana kuin kenestä tahansa toisesta. Vailla aivojakin se oli vielä ihminen tarpeineen - ihminen, jolla oli oma tahto. Jo tuolla alkeellisella tasolla tunnettiin nälkää ja janoa, kylmän ja lämpimän välinen ero.

Tämän vauvan olisi pitänyt olla pelkkä kuori naapurihuoneensa asukkiin nähden, tyhjä ja merkityksetön. Mutta näin jotakin aivan toista - jotakin, mihin viitatessa ei ole mahdollista käyttää pelkästään sanaa "se" ollakseen täsmällinen. "Se" olikin "hän". Eikä yksikään "hän" ollut toista arvokkaampi tai arvottomampi, yksikään "hän" ei ansainnut toista vähempää.

Miten onnellinen voitkaan olla epäonnestasi, ajattelin todistaessani hirviövauvan suojattua lepoa. Hänen liikkeensä olivat lakanneet ja kasvojen tuskainen ilme raukeamassa. Ehkä pikkuruiset huulet olisivat vääntyneet hymyyn, jos vain olisivat kyenneet.

Eihän tuon taaperon elämän ainoaan päivään ollut mahtunut kuin pelkkää absoluuttista hyvää. Hän oli syntynyt välittävään, suojelevaan syliin, eikä hänen koskaan tarvitsisi luopua sen lämmöstä. Hän oli saanut tilaisuuden käväistä kurkistamassa maailmaan tuojaansa ja vastaanottaa tuo mitä arvokkain lahjansa.

- Anna, nainen sanoi. - Se on hänen nimensä.

Ja minä tajusin, että se oli paitsi nimi, myös kehotus. Nimi joka olisi annettava kaikille vastasyntyneille.

Nainen jatkoi lauluaan:

Syksy hieroo jo silmiään ja sato on annettu

pimeä tullut ja pakkanen naukuu

mutta vaikka lehto on outo

älä kettua pelkää

on ensilumi pelkkä hiutale vain

kerran vain polun tän lävitse kuljet

pitkän tai lyhyen

yksin et milloinkaan

*

Palautetta voi antaa suoraan, osoitteella toni.aho@sci.fi tai taho@raita.oulu.fi