Marjo Heino-Fihlman
Viiala


Katselin naistasi (avoimen ihailevasti)


Kullalta hehkuvat kauniit kasvot, joiden lempeys muistutti minua kirkollisista maalauksista. Kiharat hiukset ja poskilla vaaleaa nukkaa. Nainen viehätti minua ilman sen enempää kaipuuta eroottiseen. Katselin kuinka hän retkotti sääriään nojatuolista ja kuinka kädet viuhtoivat puheen tahdissa. Liian isoine jalkoineen ja ajamattomine säärikarvoineen tämä nainen nauroi niin että hampaat kiilsivät. Äänen saattoi kuulla liioittelevan, mutta hyväntuulinen nauru sai toiset mukaansa.

Minä olin etäinen tässä joukossa. Katselin kauempaa kun muut puhuivat ja elivät. Olivat ystävällisiä toinen toisilleen. Minä, joka vertasin itseäni aina muihin, en voinut olla kaipaamatta tuota olotilaa, jossa ei kyseenalaistettu eikä arvotettu.

Minua eivät auttaneet monet menot, kokoukset, päivittäiset kontaktit työpaikalla. Menin nukkumaan yksin ja sänkyni oli vain yhdelle. Kuvittelin miten tuo nainen makaisi vuoteessani pitkänä, vatsallaan. Ilman vaatteita, peitto vain tiukasti ympärillä. Miten painautuisin häntä vasten ja hän ottaisi minut vastaan niin kuin äiti lapsensa. Miten painautuisin kiinni vartaloonsa ja imisin ihon makeaa tuoksua itseeni. Terve sileä iho poskeani vasten ja kädet tiukasti hänen ympärillään puristelisin kylkiä voimakkaasti. Naisen rinnat valkoisina, viileinä rintaani vasten. Valtava kaipuuni sai kuvan elämään ja tuijotin jokaista yksityiskohtaa naisessa entistä kiinteämmin.

En välittänyt tietää naisen nimeä. Kerran puolessa vuodessa tavattiin kausikatsauksissa. Muuten minä istuin ruokalassa viereisessä pöydässä ja tarjoilin maustekoria. Ehkä olin surkeudessani siedettävä. Tyyppi, jonka tyylitajuun ei kuulunut jäädä riippumaan. Osasin aina lähteä ennen kuin epämukavia taukoja ilmaantui puheeseen. Tuskin olin sanaa vaihtanut hänen kanssaan.

Musiikki alkoi kuulua kovemmin, ulko-ovea ryskytettiin samaan aikaan, en ollut kuulevinani. Sisään tunki ihmisiä, kaikki iloisina vastaanottamaan uutta vuotta. Hälinästä ei enää erottanut puhetta kuin kurottumalla puhujan puoleen. Näin miten huulet liikkuivat ja puhuja kohotti kulmakarvojaan värittäessään kertomustaan. Naiseni nauroi sopivasti. Hän oli ikään kuin johdattamassa heitä kaikkia yhteiselle ilon kukkulalle, jossa jokaisella on vuoro esittää jotakin hahmoa viihdyttääkseen muita. Puhe eteni joukkueelta toiselle pompotellen ja kuin yhteisenä laukauksena kaikki remahtivat nauramaan. En tiennyt mille he nauroivat, enkä voi sanoa että olisin kadehtinut heitä, mutta he saivat ilmaan enemmän toivoa kuin yöllä uneksimani unelmat.

Katselin heitä, istuin sohvaan nojaten korkean peikonlehden alla. Eikä kukaan huomannut minua. Olin sopivasti harmaa. Ei minussa suurta vikaa ollut. Vähän iso pää, hiukset juuresta tummemmat. Voimakas leuka ja pari ylimääräistä kiloa vyötäröllä. Huono ryhti korosti ikävää vaikutelmaa.

Nainen eläisi mainoslehtisten sisällä minuun verrattuna, käyttäisi uudenalaisia avokkaita, pukeutuisi rypistymättömään kankaaseen ja kokeilisi kaikenlaisia punaisia huulipunia, jotka törröttivät Anttilan kuvastosta. Hän eläisi minun unelmaani, missä sunnuntait toivat lukemattomia haaveita pysyä kiinni elämän laidassa.

Minun mainoksissani hän saisi olemiselleni tarkoituksen.

Julmaa tai ei, niin rakastin jo ajatusta huoneeni jakamisesta tämän naisen kanssa. Ajatukseni, että yksiööni näin äkkiä muuttaisi suuri, valovoimainen nainen, oli rohkea. Minä en epäröinyt, tällä kertaa voiton mahdollisuudet näyttivät runsailta. Enää en väittelisi jonninjoutavia R-kioskilla vain tappaakseni aikaa, vaan kiiruhtaisin kotiin suuren, lempeän naiseni luokse. Enää en katselisi rannalla uivia koiria vain kehuakseni omistajille heidän koirarotunsa etuja. Minä juoksisin töistä kotiin, koska päivän päätteeksi rakas naiseni sulkisi minut isoon syliinsä ja voisin autuaasti unohtaa, että perheissä syödään kello viideltä yhteinen päivällinen. Rivitaloissa lapset kaatavat maitolaseja pöydille, kirkuvat ja tahallaan ärsyttävät sisariaan. Minut naiseni syöttäisi kylläiseksi ja kyselisi päivän kuulumiset.

Olen kotirappusilla ja kaivan avaimia taskustani, kun eteeni tippuu rypistynyt kuitti. Nostan sen heittääkseni pois, mutta tarkistan ettei se ole tärkeä. Lapun takapuolelle on kirjoitettu lyijykynällä kahdeksannumeroinen luku. En tunnista käsialaa. Kuitti on kuitenkin tutusta naapurikaupasta, siideriä ja muuta saunan jälkeen syötävää maksettu viikko sitten. Menen sisälle, mutta tuntematon numerosarja vaivaa mieltäni.

Loikoilen sohvalla, televisio on auki. Spede hyppyyttää ihmisiä ja saa heidät näyttämään naurettavilta. Avoimesta ikkunasta kuuluu ohiajavien autojen melu. Huoneessa on uudet verhot, hopealangalla kuvioitua beigeä. Sohvapöydällä on pitsinen liina ja resuisen lehtipinon tilalla punainen keramiikkakulho. Nopeasti ja kyselemättä valtakuntani muuttuu pehmeämmäksi. Naiseni kulkee vanhassa T-paidassa ja pikkuhousuissa, näen hänen touhuavan keittiössä, tiskirätti vilahtaa oranssina. Valtavan pitkät jalat lähestyvät. Reisien voimakas pehmeys ja ihon läheisyys kietoutuvat ympärilleni hänen rojahtaessaan sohvaan. Puraisen ojennettua voileipää. Kovakuorista italialaista leipää, vain hipaisu voita, tomaatin viipaleita ja tuoretta basilikaa.

Naiseni harjaa hiuksiaan. Hän istuu sängyn reunalla katsellen itseään suuresta kokovartalopeilistä. Hiukset ulottuvat puoliselkään loivina vanhanaikaisina kiharoina. Kerta toisensa jälkeen harja uppoaa hiusmereen. Kiharat ovat itsepintaisia ja harjan noustessa hiukset ponnahtavat ylöspäin. Nousen hänen lähelleen, hiukset pusertuvat nyrkissäni, kun käännän hänen päänsä puoleeni.