Kaarlo Kankaanpää
Helsinki

"24-vuotias teatteriopiskelija, tuleva ohjaaja, kirjailija, laulaja. "


ISKELMÄ


- Joo joo, mä rakastan sua ihan helvetisti, huutaa mies naiselle 250 kilometrin päähän.

On elokuun yö, kuu taivaalla ylpeä ja täysi. Mies seisoo polulla kahden kerrostalon välissä. Ne ovat osa viiden kerrostalon riviä, joka on ruuvattu mäennyppylän päälle, mäen juurella on lisää taloja. Ne ovat kaikki harmaita ja rumia. Niiden välillä kiertää aitoja etteivät ne purisi toisiaan.

Mies kulkee parkkipaikalle polun päähän ja puhuu kiivaasti. Hän kävelee unissaan ajavien autojen välistä b - rappuun, kävelee hissillä ylös ja sänkyyn, jättää vaatteet valumaan tuolinkarmille ja puhuu, koko ajan hän puhuu. Hän makaa sängyssä ja puhuu. Hänen kätensä liikkuu puheen tahdissa jalkojen väliin ja alkaa vatkata lyhyttä, jämäkkää lausetta. Hän puhuu ja kun sperma on lentänyt hän sulkee puhelimen ja lopettaa. Sitten hän nukkuu.


                                           * * * * *


Tv-ruutu on tyhjä, pöly sulkee sen suun. Jenkka ei huomaa. Hän näkee mutta ei huomaa. Asunto kyllä huomaa ja liikahtelee levottomasti: likaiset astiat nousevat toistensa hartioille, villakoirat kiertävät muristen ympyrää, matto rypistää otsaansa. Taulu katsoo seinältä pää kallellaan kuin sosiaalityöntekijä. Se ihmettelee vaikka tietää. Kaikki ne tietää.

Ne huutavat. Jenkka huutaa takaisin. Hiljaisuus huutaa.

Ne huutavat nimeä jota hän ei halua. Hän on Jenkka. Sosiaalityöntekijä ja työvoimaneuvoja ja Väestörekisterikeskuksen apulaisosastonhoitaja sanovat kaikki että Jenkka ei ole hyvä nimi. Niillä on kaikilla siihen syynsä. Niillä on syyllisensä ja kaikilla muilla: entinen nainen, entiset vanhemmat, entinen veli entiset kaverit ja koko entinen kotikylä kuiskaa hänen entistä nimeään pitkin öitä ja joskus päivälläkin. Mihin sä hävisit? Mihin katosi lavatanssien lipputulot? Aiotko tavata tytärtäsi? Entä sen äitiä?

Tämä kaupunki on yksinäinen kuin aurinko ja yhtä ihmeellinen. Asuntoon meni puolet rahoista ja toinen puoli melkein kaikkeen muuhun. Vain bändiä ei saanut rahalla, sen saisi kitaralla, mutta bändijätkät on ylpeitä kuin urossiat eikä ne piittaa. Hän on Jenkka. Sosiaalityöntekijää hänen tarinansa hymyilytti.

Nyt ei Jenkka enää soi. Hän on istunut kolme päivää ja viisikymmentäyhdeksän kaljapulloa, ne ovat muurahaisia iholla, persevaossa. Hän raapii itseään kiivaasti ja kulkee yksiössä ympyrää ja hyräilee ja soittaa kahdella kädellä ja kolmannella päässä. Vähitellen kolmas, basso, hukuttaa muut alleen ja Jenkka hakkaa kitaransa rikki ja irrottaa kaikki kielet ja solmii ne yhteen. Asunto huutaa. Jenkka huutaa takaisin. Hiljaisuus huutaa.

Hän tekee silmukan ja kiinnittää köytensä siihen mihin piti tulla lamppu. Hän hakee tuolin ja kaikki on valmista, pää silmukassa ja hiljaisuus hiljaa ja silloin joku huutaa ulkona ja Jenkka hyppää tuolilta ilman silmukkaa. Ketään ei näy. Jenkka näkee naamansa heijastuvan ikkunasta eikä voi olla nauramatta. Joo joo, niin mäkin sua.


                                           * * * * *


Elokuvan lopputekstien puolessavälissä Hapa tarttuu Tainaa takaraivosta ja suutelee kaikin voimin. Sen kieli on paksu ja hapan, hengitys kuuma ja sänki pistävä, kädet kuin pihdit. Se nykäisee hänet pystyyn ja työntää makuuhuoneeseen.

Hapa riisuu hänet ulkoläksynä. Sillä on työhönsä keskittyvän ilme. Tuolta se näyttää sorvinsa ääressä ellei tee virhettä. Tänään se teki.

Taina heitetään vatsalleen sängylle. Hapa riisuutuu ja Taina ajattelee että lakanat pitää kai kohta vaihtaa. Hänet kiskaistaan lonkista kontilleen. Hapa repii hänen pakaroitaan erilleen ja Taina osaa jo ottaa kiinni sängyn päätylaidasta ja asettua oikealle korkeudelle; jos Hapa ei osu nopeasti, alkaa läpsiminen. Se painaa hänen päänsä alas ja hän näkee rintansa, kuin kaksi vedellä täytettyä kondomia. Hän puree jo hampaitaan yhteen.

Sitten Hapa pitää pienen tauon. Se huohottaa karkeasti ja sen muna hipoo häntä tavalla joka kiihotti joskus. Taina ehtii kuulla naapurin ämmän yskimisen. Äkkiä Hapa nappaa häntä kylkimakkaroista ja työntää munansa rajusti sisään. Taina parahtaa kivusta. Ilma loppuu keuhkoista ja siirtyy päähän. Säilykepurkki alkaa jyskyttää hänen sisällään; kuiva pillu nitisee ja kirvelee, häpyhuulet ovat huomenna täynnä hankaushaavoja ja käveleminen vaikeaa. Hapa ärähtelee työnnöilleen kuin urheilutuloksille. Joskus se haukkuu huoraksi samalla.

Taina pidättelee huutoa. Sänky parkuu hänen puolestaan. Suonet tykyttävät otsalla kuin räjähtämäisillään eikä Taina uskalla toivoa mitään Hapan tahdin vain kiihtyessä. Hiki alkaa haista ja sylki; sitä tulee Hapan suusta pitkin Tainan selkää.

- Joo joo, mä rakastan sua ihan helvetisti, joku huutaa äkkiä.

Muna luiskahtaa irti ja Taina putoaa rämähtäen sängylle. Hapalta tulee kuin säikähtäen. Lämmin lima kastelee Tainan pakarat. Hän painaa kasvonsa tyynyyn eikä voi olla hymyilemättä.


                                           * * * * *


- No mikset sä mee kotiin?

Tuikku. Kehräävä ääni, kiihtyessäänkin seksikäs.

- En mä voi sua tähän jättää.

Minä. Vammaisen mölinää. Oikaisen ryhtiäni ja availen taikinaista suutani niin kauan että minulta pääsee haukotus. Tuikku ei katso kohti.

- Suahan väsyttää aivan selvästi.
- No en nyt sanoisi.

Ei Tuikkukaan sano, ei mitään. Istutaan kalliolla keskellä pimeää ja kaupungin äänet lähestyvät koko ajan. Mietin mennyttä iltaa. Loukkasinko sitä jotenkin? Baarissa oltiin kaksin isossa porukassa, ei puhuttu liikaa, en muista mitä. Kun muut lähtivät yökerhoon, lähdettiin me kotiin kun kumpaakaan ei huvittanut ja asuttiin samalla suunnalla; bussissa se äkkiä hiljeni. Sitten se tuli tänne istumaan ja minä perässä. Nyt istutaan.

Se on kauneinta mitä olen ikinä nähnyt.

- Kysyinkö mä muuten mistä tuo sun nimi on lyhennys?
- Ei se ole lyhennys.
- Onko sulla jotenkin erikoiset vanhemmat.
- Paskat.

Pyörittelen sylkeä. Tuohon ei voi lisätä oikein mitään. Tuikku katsoo kaupungin valoja eikä sen silmissä ole ilmettä. Runollista, jotenkin. Olen vähällä alkaa kertomaan kirjoittamisestani, koska se näyttää tyypiltä jota kiinnostaisi, joka voisi kirjoittaa myös itse, mutta sitten nielen sanat syljen mukana ja annan uusien erittyä tilalle.

- Ei kai sulla ole kylmä.
- Ei.
- Niin, sullahan on aika paljon vaatetta.

Eipä tuohonkaan voi paljoa lisätä. Tuikulla tosin on melkein liikaa vaatetta säähän nähden, mahtaako niiden alla olla ihmistä ollenkaan. Ehkä on parempi jättää se kysymättä.

Itse nousisin kyllä mielelläni. Minä en vaan koskaan lähde yökerhoistakaan ennen valomerkkiä, mitenkä tästä. Tosin samalla lailla tämä taitaa päättyä. Yksin.

- Mikä on kauneinta mitä sulle on koskaan sanottu?

Yhtä hyvin voisin kysyä sen mieluisinta vessapaperimerkkiä.

- En tiedä.
- Väitätkö ettei sulle ole ikinä sanottu mitään nättiä?
- Mitähän sekin mahtaisi olla?
- No...

Kaikkea tulee mieleen, en sano mitään, en halua että se saa väärää käsitystä. En halua olla mikään lipittelijä, joka tyrkyttää itseään. Asioiden täytyy tapahtua luonnollisesti.

- Oletko sä niitä tyyppejä jotka uskoo suuriin sanoihin, Tuikku kysyy ja katsoo minua ensimmäistä kertaa.

Yritän olla katseen mittainen mutta samassa säpsähdän pystyyn. Aivan läheltä kajahtaa miehen huuto.

- Joo joo, mä rakastan sua ihan helvetisti.

Tuikun silmissä välähtää kerran. Sitten se kääntyy taas pois.


                                           * * * * *


Anna-Liisa katselee leikkikenttää. Pimeässä se näyttää väärältä. Keinulauta on ruumisarkku ja hiekkalaatikko avoin hauta, kiipeilyteline suuri häkki. Tommi putosi keväällä sen päältä. Hän puhalsi pois sen kivun.
Viluttaa. Kunpa senkin voisi puhaltaa pois. Tommia ja Elinaa ei olla tuotu kolmeen viikkoon. Hän näki ne viimeksi hautajaisissa ja silloin niitä pelotti. Senkö takia niitä ei tuoda, naurettavaa. Luulisi Leenan käsittävän ettei hän ole ainakaan itselleen sopivaa seuraa. Ehkä se ei itse kestä häntä eikä sen takia tuo lapsiakaan.

Hän lähtee huoneesta ja onnistuu olemaan vilkaisematta valokuvaa yöpöydällä.

Liput ovat keittiössä. Hän muisti ne vasta eilen eikä heti tiennyt itkeäkö vaiko nauraa. Onneksi silmät ratkaisivat sen. Nyt ne ovat hiljaa ja antavat hänen lukea. Kaksi kuukautta. Matkat turistiluokassa, oikeus vaihtaa reittiä kesken matkan, kolmen tähden hotellit. Kaitsu olohuoneen lattialla piirtämässä tussilla maailmankarttaan, lapset ympärillä, ensin pieninä sotkemassa, sitten vähän vanhempina nauramassa, lopulta aikuisina hymyilemässä suopeasti. Kartassa on niin monta reittiä ettei yhtäkään erota.

Hän lukee monta kertaa eikä vieläkään ymmärrä. Kone lähtee neljän tunnin päästä. Matka kahdelle. Värikkäitä lippuja, mustetahran muotoisia kuvioita kartassa. Yksinäinen seppele Kaitsun haudalla. Siinä ei lue mitään ja juuri siksi hän arvaa: se hotko violetin luomivärinsä kanssa. Uskollisempi kuin omat lapset.

Hän jättää liput pöydälle ja menee olohuoneeseen. Saksofoni hymyilee seinällä. Hän sulkee silmänsä ja kuulee soiton heti, Line For Lyons, hitaana versiona. Kaitsu soittamassa iltaisin, hän pesemässä sen haalareita aamua varten. Kaksikymmentä vuotta lyhennettyjä vuosilomia ja säästöjä, pikkupennit piparipurkissa. Kertarytinään tarvitaan ainainen kitinä.

Hän astuu parvekkeelle. Yö on kädenlämpöinen. Pehmeästä pimeydestä erottuu oranssi valojuova, moottoritie, jota pitkin ajetaan lentokentälle. Vatsassa käy outo värinä, joka häipyy saman tien. Ei.

Keittiöön katsomatta Anna-Liisa palaa makuuhuoneeseen. Hän riisuutuu, laskostaa vaatteet huolella ja paneutuu vuoteeseen. Rintaan ja silmiin valuu jotain pehmeää ja sitten se kovettuu.

- Joo joo, mä rakastan sua ihan helvetisti.

Hän makaa kauan paikallaan. Hän tahtoo moottoritien.


                                           * * * * *


- Joo joo, mä rakastan sua ihan helvetisti, huutaa särkyvä ääni.

Nainen hymyilee. Hän seisoo alasti avoimen ikkunan äärellä, kuin jumalatar, hiukset hulmuten. Maahan on ainakin viidentoista metrin pudotus.

Ääni jatkaa kiivaasti. Nainen laskee puhelimen jääkaapin päälle ja kurottaa sisältä appelsiinimehua. Se on jääkylmää, hän valelee sitä rinnoille ja vatsalle.

- Sä olet lapsellinen, hän sanoo.

Hän siirtyy raukean varmasti olohuoneeseen.

- Sä et pysty rakastamaan mua niin kuin mua pitää rakastaa.

Nainen tuntee olevansa pitkä ja suora. Hänen sisällään poreilee ja iholla ja aivot ovat märkä pesusieni täynnä väkevän hajuista saippuaa. Tällaisesta hän ei ole tiennyt mitään ja sitä eivät muut saa tietää; nainen on pitkä ja suora. Sitten hän muistaa jääkaapin päällä huutavan puhelimen.

- Voi sua pientä, hän kuiskaa.

Hän ottaa puhelimen ja puhuu sille. Hän kertoo kuinka paljon hän pitää ja välittää ja haluaa ja kaipaa miestä. Se kuuntelee puhumalla ja rauhoittuu kun nainen puhuu kuunnellen ja lopulta he sittenkin lopettavat yhtä aikaa. Nainen pyyhkäisee silmäkulmansa kuivaksi ja astuu makuuhuoneeseen.

Sängyssä makaa pitkätukkainen, lihaksikas mies, joka hymyilee kun nainen ryömii sen viereen.