Juha Lehtinen
Tampere

Tuttu juttu

Olin päätynyt Tuttu jutun nauhoitukseen.

Väkijoukko istui jäähallin katsomossa, kun Hallikainen ja Koivusalo saapuivat merimiespuvuissaan. Valospotti kohdistettiin tietenkin minuun, vaikken olisi ansainnut sitä. Lähdin kuitenkin leikkiin mukaan.

Yritin kertoa elämäntarinaani, mutta suustani kuului vain ininää. Hallikainen ja Koivusalo puistelivat päätään toivottoman surumielisinä. Ensin kuvittelin heillä olevan riitaa, mutta vihamielisyys kohdistui ilmiselvästi minuun. Syytöksiin kuului ainakin epäisänmaallisuus.

Hiilihappojään seasta astui raskaasti meikattu nainen punaisissa bikineissä. Fanfaarit raikuivat ja Koivusalo penäsi yleisöltä äänekkäitä taputuksia. Nainen moitti minua sydäntäsärkevästi kuokkavieraaksi mutta tarjoutui kuitenkin ottamaan suihin. Tiesin hänen olevan jomman kumman vaimo. Oli vaikea kieltäytyä.

Naisen kullanvärinen peruukki oli kuin käämilankaa, mutta en hennonnut mainita asiasta. Yleisöä hihitytti kun Koivusalo yritti kertoa vitsiä naisen menneestä elämästä. Pääministerikin istui katsomossa ja hänet toivotettiin riemumielin näyttämölle. Pääministeri supahti vaimolleen: voi vittu, mutta hohotti itse yli muiden kuin kaikki olisi asiaankuuluvaa.

Hallikainen ja Koivusalo vangitsivat kummankin käsivarteni ja pääministeri löi oikean koukun palleaani. Sitten hän ravisti nyrkkiään ja ähisi että tällä tavalla kaikenmaailman oppositiohenkilöille aina meidän perheessä tehdään. Jotenkin ymmärsin hänen toimiaan.

Mietin minne nainen oli mennyt, sillä minulla olisi ennen pitkää merkityksellinen tapaaminen hänen kanssaan. Koivusalo oli Pekko Aikamiespoika kysyessään, olinko kuullut sodan kohta syttyvän. Vakuuttelujani, joiden mukaan kuuluin aivan ensimmäisiin asiaan vihkiytyneisiin, ei otettu kuuleviin korviin. Etenkin pääministeri suhtautui väheksyvästi: toisinaan hän silmäili minua kuin halpaa makkaraa. Hän oli kuin kade minulle jostakin.

Hallikaisen ehdotuksesta siirryimme kylpylään, sillä nauha oli jo pitkään läpsyttänyt tyhjää. Suurelle yleisölle järjestettiin alastomina näköalapaikat asiaansa paneutuneiden hoitajattarien toimesta. Supistiin näytösluonteisesta teloitusesityksestä tanssiaisten yhteydessä, mutta Hallikainen ja Koivusalo hyssyttelivät kaiken olevan pelkkää huhupuhetta.

Pienessä kojussaan Hallikainen ja Koivusalo ryhtyivät kauppaamaan kuulakärkikyniä ja kampoja, myynti olikin menestyksekästä. Minun teki koko ajan mieli kysyä suunnitteliko Koivusalo kaiken etukäteen, mutta jotenkin hän aina esti sen. Hän vain salavihkaa jupisi saaneensa aikoinaan asianmukaisen meklarinkoulutuksen huutokauppatoimintaansa varten. Emme halunneet asiasta suurta numeroa, sillä kumpikin meistä ikään kuin pelkäsi Hallikaista käyvän sääliksi.

Valtavia altaita oli kaikkialla, näin ne kuin pienoismallin sivuleikkauksesta. Hallikainen ja Koivusalo pelleilivät pikkutonttujen tip tap -leikin matkien Nylon Beatin nenälaulua, mielipiteiden mukaan he tekivät suuren palveluksen kaikille. Minä vain kelluin suurimmassa poreilevassa altaassa eikä erektiostani ollut kenellekään vaivaa enempää kuin lapsen salaisesta pissaamisesta veteen. Tuntui mieltälämmittävältä torjua kultatukkaisen naisen rakkaudentunnustuksia, hän kuiski niitä korvaani tämän tästä.

Väitin kylpylän muistuttavan nukkavierua tehdasta tai rappeutunutta teuraslaitosta, mutta naisen mielestä asialla ei olisi laajempaa mielenkiintoa. Altaamme oli sijoitettu kreikkalaisen amfiteatterin kaltaiseen tilaan, ja siellä nainen halusi minun pyytävän anteeksi jotakin, josta en osannut sanoa mitään. Auringonpaiste oli kuin satukirjasta. Silminkantamattomiin oli vihreitä tenhoavia niittyjä ja valkoisia pylväitä sokkeloisina rivistöinä, mutta minulla oli sanaton kielto lähteä vaeltelemaan ympäriinsä.

Jonnekin suureen pilvenpiirtäjään piti nousta lentolautasen kaltaisella helikopterilla, mutta lentäjä oli puheiden mukaan tavoittamattomissa. Väitettiin laitteessa olevan automaattipilotin, mutta lentovastuu oli salaisesti minulla. Minun tuli keskittäytyä mutta kaikki vain pulisivat, kun yritin pehmeää laskeutumista enkä saanut ansaitsemaani kunniaa.

Oltiin kuin luokkaretkellä ja kun yritin pysytellä kultatukkaisen naisen kintereillä, hänen oli kadottava väkijoukkoon. Kirkkaasti valaistulla betonikatolla seisoimme kaikki ojennuksessa kuin alokkaat, sillä meidän takanamme tapahtui jotakin kauheaa. Ei saanut hötkyillä eikä vilkuilla olkansa yli, missä Hallikainen ja Koivusalo toimivat järjestäjinä. Kuitenkin tiesimme heidän olevan puolellamme.

Reunan yli näkyi pohjattomiin syvyyksiin joka imi kutkuttavasti puoleensa. Tajusin voivani pudottautua vaaratta mutta lähdin silti etsimään hissiä. Se harmitti minua heti silmittömästi. Etsiminen oli hankalaa, sillä ihmisiä meni sinne tänne kaikenlaisissa toimissaan kuin ruotsinlaivalla. Aina kun vapaa hissi tuli, jouduin ylenkatseellisen väkijoukon tönimäksi.

Penkeillä istuvat tytöt katsoivat minuun viisaina kuin luokkakuvasta, he olivat laihoja. Jossain hississä vilahti etsimäni nainen kopeaksi muuntuneena, mikä tietenkin lisäsi ahdistustani. Hieno rouva kertoi että kyllä portaitakin pääsee, mutta hänen selittelyistään en ymmärtänyt tuon taivaallista missä ne olivat vaikka kuinka kuuntelin ja vaikka hän kuinka selitti. Hän hieman äksyyntyi, kun tunnistin hänet pääministerin vaimoksi.

Taustalla metelöitiin suureen ääneen jostakin minulle käsittämättömästä. Kyseessä oli jäähallin auditorio, ja ajauduin ihmisten mukana sinne missä peli olisi käynnissä. Tunsin tulleeni petetyksi kun kaukalon tilalla olikin suuri uima-allas, jonka tarkoituksena oli toimia esiintyjien esiverryttelypaikkana. Katsomopenkit olivat kuin saunan lauteet. Selitin vieressäni istuvalle miehelle kovaan ääneen vaativani lipun hinnan takaisin, mutta hän näytti murheen murtamalta Aki Kaurismäeltä eikä vastannut.

Korkealla roikkui trapetsi ja siellä eräs nainen kiikkui halki koko hallin asiaansa tarpeettoman nöyrästi suhtautuen. Minusta oli kammottavaa että yleisö niin tuntui ymmärtävän tällaisia esityksiä. Kaikkialla oli valtavat röykkiöt monenkirjavaa paperisilppua kuin amerikkalaisessa vaalijuhlassa. Lapset telmivät siinä, koska altaaseen oli päästetty uimaan vain valitut.

Hallikainen ja Koivusalo tulivatkin vanhanaikaisissa poliisin puvuissa tiedustelemaan ongelmaani, he olivat mustavalkoisia ja epämääräisiä kuin Pekka ja Pätkä ja paljon minua pidempiä. Valitin näytöksen heikkoa tasoa, mutta he vain keekoilivat leuhkina edes takas ja pyörittelivät kumipamppujaan hihnalenkistä kuin Sapliini keppiään.

Pysyin kuitenkin tiukasti kannassani eikä heidän auttanut muuta kuin alistua. Minut päästettiin vaivihkaa studion puolelle, ja siellä minua alkoi hieman kaduttaa, kun kaikki oli niin köyhän näköistä. Yritin lieventää lausuntoani, mutta jotakin peruuttamatonta oli jo päässyt tapahtumaan.

Minun odotettiin antavan heille synninpäästö ja suostuin päästäkseni tilanteen tasalle. Minusta oli kohtuutonta, että kultatukkainen nainen istui nojatuolissa heidän takanaan niin itsestään selvänä, ja keikutti koko ajan säärtään. Pyysinkin häntä mukaan seremoniaan, mutta nainen hymyili vain. Hänellä oli musta kiiltävä sadetakki ja aurinkolasit. Jollakin tavoin olin hänelle vihainen ja se aiheutti huonoa omaatuntoa.

Vieressä oli kastemalja, josta nainen jo aiemmin oli saanut suuren ruusukimpun. Nyt hän rönötti niin, että mustanpuhuvat karvat paistoivat räikeästi minihameen alta. Kostoksi ripsotin vihkivettä Hallikaisen ja Koivusalon hiuksiin. Kaikki tuntui järjettömältä, mutta silti he lahjoittivat toisilleen kielisuudelman suunnattoman helpottuneina.

Pellavaliinan alla oli ruosteinen miksauspöytä ja kiitokseksi Hallikainen ja Koivusalo pyysivät minua korjaamaan sen pääministerin puhetta varten. Minulla oli teknikon pätevyys, mutta laite oli jotakin outoa mallia, se täytti koko huoneen. Kaikesta huolimatta selitin sen toimintoja ja ominaisuuksia äärettömän varmalla äänellä, vaikka koko ajan pelkäsin asiantuntemattomuuteni paljastuvan. Hallikainen ja Koivusalo kuitenkin nyökkivät hartaina kuin mikään ei olisi vialla.

Olin ärtynyt, että nyt kun oli tilaisuus puhua naiselle, kontolleni sälytettiin tällainen vastuu. Vihjasin siitä hienovaraisesti, mutta Hallikainen ja Koivusalo inttivät pikkuoravien äänellä, että täytyisihän minun joka tapauksessa mennä ensin hissillä alakertaan. Muistin asian olevan niin, ja yritin kiirehtiä. Vakuutin kaiken olevan kunnossa, vaikka tiesin joutuvani tästä vielä edesvastuuseen. Hallikainen ja Koivusalo katsoivat minua tietävästi hymyillen, tirskahtelivat kämmeniensä läpi kuin kielimään valmiit koulutytöt.

Juoksin käytävään, sillä kultatukkainen nainen odottaisi minua hotellihuoneessani naamionsa riisuneena. Muistin huoneen numeron, mutta pitkiä käytäviä oli toinen toisensa jälkeen ja aina olin täysin eri kerroksessa. Numeroiden logiikka ei johdattanut minua millään tavoin oikealle ovelle, vaikka kuinka yritin olla tarkkaavainen ja laskea, että tuo se nyt on.

Taustalla Hallikainen lauloi hymisevällä äänellä jotakin kansantarinaa, josta ei saanut selvää. Yritin kuitenkin kuunnella, sillä arvelin tästä olevan jatkossa hyötyä etsintääni silmällä pitäen.

Tiesin pääministerin puheen alkavan tuota pikaa. Minun piti olla paikallani miksauspöydän ääressä, mutta miten löytäisin juhlasaliin kun en löytänyt edes hotellihuonettani.

Yritin lisätä vauhtia, mutta menoni kangistui maalikameran kuvaamaksi hidastetuksi elokuvaksi.