Jiri Raikamo

Minä teen kakkua tänään vaikka ei ole syntymäpäivä eikä ne juhlat missä itketään kun jollain on aina silmät auki tai kun se on ihan hiljaa.

Äiti ei anna laittaa siihen kynttilöitä. Se sanoo että minä poltan itseni sellaiseksi harmaaksi mitä on takassa kun siellä ei ole puita.

Minä laitan vettä kakkuun lisää. Vesi on kylmää. Yhtä kylmää kuin silloin kun mulahtaa jäällä ja on kylmä kun kaloilla on kylmä. Minä näin kun se ajelehti rantaan minun luokse jään alla kuin hylje ja sanoi mitä tyttö.

Taivaalla ajelehtii samanlaisia lampaita kuin ne joita lasketaan iltaisin ja jotka hyppivät aidan yli ja sanovat pää.

Sami tulee ulos meidän talon ovesta. Se hymyilee ja sillä on punainen kurahaalari. Sami on kiva mutta tyhmä. Minä en mene naimisiin sen kanssa isona. Se kysyy titä tinä teet. Kakkuahan minä ja se kysyy saako se maistaa ja minä lupaan jos se kaivaa kaivurilla minulle lisää hiekkaa ja se suostuu koska silläkin on nälkä ja koska niitten äiti makaa aina sohvalla eikä tee ruokaa ja sen hengitys haisee eikä sitä saa silloin hereille ja jos saa se on vihainen ampiainen ja se pistää niskatukkaan.

Sami on hyvä kaivuri. Se keskittyy hiljaa kuoppaansa. Kuopan pohjalla on vettä ja siinä näkee aina hetken toisen kauhan ennen kuin se menee peilistä läpi eikä se enää näy kun vesi värisee niin kuin me väristiin Samin kanssa talon takana itku kurkussa kun niitten Ampiainen huomasi kun me oltiin rikottu sen aikuisten limonadipullo keittiön lattialle ja se oli sen jälkeen täynnä helmiä jotka eivät ole arvokkaita ja ne koskevat niin kuin huuto sattuu korvissa kun niitten päälle astuu.

Sami katsoo kakkukasaa. Se on korkea ja märkä. Sitten hykerrellään ja kauhotaan hiekkaa mahalle.

Minä littaan kakun ämpäriin. Minä käännän sen ja taputan kakkuämpärin pohjaan tulehyväkakkuälätulepahakakun. Se kumisee niin kuin silloin kun naapurit itkevät ja huutavat ja minä luulen että ne tulevat seinästä läpi ja sanovat ilkeästi vaikka ei saisi sanoa.

Minä tartun ämpäriin hiljaa niin kuin yöllä pitää olla ja hiipiä niin kuin ne ovelat ketut paitsi Topi ja Tessu kun Topi on kiva kettu. Minä en hengitä samalla lailla kuin uimaopetuksessa ja minä hiivin ämpäriä sormilla ylös ja minun sormeni ovat sottaiset ja äiti suuttuu kun pitää aina mennä kylpyyn.

Sami lyö ämpärin pohjaa ja kakku putoaa ämpäristä ja murenee ja äiti asuu vähän aikaa päässä ja älä siinä itke maito on jo maassa se sanoo vaikka minä en ole kuin kerran pudottanut sinisen maidon keittiössä.

Sami on tyhmä ja ilkeä vaikka sanoo ettei ole.

- Tyhmä.

- En.

- Et ristiny sormia. Ristimistä ei voi voittaa enää millään eikä voi laskea enää kymmeneen ja kuuta ja aurinkoa ei lasketa kun ne eivät paista.

Se rääkyy kuin ne linnut kaatopaikalla ja sen suu menee ryttyyn samalla lailla kuin silloin kun äiti leikkii imurilla ja se imee minun paitaa ja ihoa ja se on kylmä ja se kutittaa. Se kahmaisee kakkua suuhun ja sen naama menee paljon lisää ryttyyn ja thyi thyi se sylkee ja muuttuu pommilentokoneeksi ja se ampuu hiekkaa minun kasvoille. Sitä menee silmään ja se polttaa ja minä itken ja huudan äitiääitiääitiä. Minä pelästyn ja lopetan itkun kun Samin äiti tulee ja tarraa sitä niskasta niin kuin koiranpentuja ja se huutaa minun ja Samin itkun päälle tittupelkelettä vaikka sitä ei saa sanoa kun se on paha sana.

Minä istun kauan hiekkalaatikolla ja leivon ja taivaan selkään nousee näppylöitä ihan kuin näyttäisi taskulampulla miljoonaheijastimia ja joskus niitä jaetaan ilmaiseksi kerhossa. Äiti sanoo että isältä loppui taskulampusta paristot mutta ei valo. Minä osoitan taskulampulla ylös ja se taskulampun valo halkoo pimeää samalla lailla kuin äiti leikkaa saksilla kangasta ja minä odotan koska isä laittaa omaan taskulamppuun valon. Sitten se näkee minun kakun ja tulee syömään ja sitten se suputtaa korvaan ja vie sinne missä on jätskiveneitä ja joissa on pingviinitikkuja ja sitten minulla ja isällä ei ole kylmä kun me leikitään halihalihalia paitsi silloin kun on kylmä ja on niin siniset huulet kuin isällä silloin kun se leikki sukeltajaa jään alla ja minä laitan silmät viiruiksi mutta en löydä isän taskulamppua taivaalta ja minä tiedän että isä ei tule tänäänkään aluksella käymään vaikka äitikin usein niin toivoo ja minä otan kakkua suuhun ja se on hyvää ja minun on hyvä olla niin kuin aikuisilla on kun ne pussaavat ja joskus äiti pussaa minuakin ja rutistaa niin kuin minä nallea mutta se ei ole luppakorva ja se ei syö kakkua kun sillä ei ole nälkä ja minä saan syödä aina koko kakun ihan yksin.

*****

Sanovat minua maailman hiljaiseksi naiseksi, vaikka minä pidän ääntä. Lähdin kotoakin äänekkäästi: sunnuntaihesari kolahti ovesta sisään samalla hetkellä, kun pääsin rappuun.

Minä kuulen, minä näen, minä osaan puhuakin, en minä tyhmä ole. Maailma on täytetty sanahelinällä, turhanpäiväisillä aakkosilla ja öökkösillä, mutta minä olen aktivisti ja minä boikotoin. Sitä kuitenkin leimautuu erakoksi ja hissukaksi helposti kuin postimerkki, jos ei päästä suusta sanaa joka toisen minuutin puolivälissä tai sitä ennen. Hiljainen on aina hullu ja umpikujassa, puhui tai ei.

Joku minua vanhempi ja äänekkäämpi on joskus sanonut, että tärkeintä ei ole määränpää vaan matka. Sisätiloissa, päässäni, minä juoksen maratonia, venyn luikerrellessani kuin käärme. Kun muut ovat maalissa, minä aloitan lopusta juoksun alkuun. Mutta jos kerran pysyy koko ajan liikkeessä, jotain jää varmasti näkemättä, haistamatta ja kuulematta. Minä pysähtelen alvariinsa kuin stop-merkin velvoittamana, keho ei tunnu jatkavan matkaa, mutta mieli on sivellin ja se piirtää koukeroita ja värijuovia ja se vie alinomaa epätodennäköiseen suuntaan koska sillä on bulimia ja se hotkii kaiken sisään muttei päästä mitään ulos ja minun pääni on ilmapallo, improvisaatio, kello neljän ruuhka ja tukos kolmostiellä.

Minun kieleni on repaleinen, särkynyt lehti. Yleensä tuuli pitää sen maassa, pyörittelee sitä ja kääntää sen kylkeä, mutta toisinaan se nostaa sen ylös, riepottelee sitä ja vääntää sen solmulle kuin köyden. Minulla on vain yksi heikko johto aivojen ja kielen välillä, ja sekin toimii ani harvoin, yleensä jonkinlaisen oikosulun sattuessa. Kynä ja kirjaimet löytyivät jo kolmevuotiaana, mutta kieli on kynnys, korkea ja pitkä kuin Kiinan muuri, sen tarkoituksena on estää sanojen yliloikkaaminen ja maahanmuutto.

Minä en ole koskaan käynyt ulkona, jo pelkkä raikkaan ilman haukkaaminen tekee pahoinvoivaksi. Yritän astella portaita alas, vaikka en ole koskaan niitä alas mennyt ja ne tuntuvat esteaidoilta ja minä luulen tippuvani vetiseen vallihautaan ja minun kasvoni muuttuvat paloautoksi ja minä hikoilen kuin sika vaikka niille ei tule ikinä hiki, koska ne piehtaroivat mudassa ja niin minä olen lammas kuuman villaturkkini kanssa ja ilman paimenta.

Ne luulevat, että minä olen lehmä, kun minua saa lypsää että minä sanoisin edes jotain, edes jotain, mutta ne eivät ymmärrä, että minä olen sonni ja että maitoa ei heru mulkusta vaan että se ampuu silmään jos sitä liikaa lypsää mutta eihän minulla sellaista ole kun minä tarkoitin sillä vain mykkyyttäni.

Vanhemmat ilmestyvät rappukäytävässä silmien eteen häilyvänä kuvajaisena ja niillä on vielä suu auki kun ovi pamahtaa selkäni takana. Eteisessä seisovat, huuli pyöreänä ihmettelevät kasvattajani, jotka halusivat huolehtia tyttärensä henkisen kehityksen aivan itse ja jotka halusivat osoittaa, että näinkin pienin satsauksin pystytään lapsi kasvattamaan ja että siitä tulee täysin normaali, tasapainoinen ja fiksu yksilö. Pyöreähuulien masennus onkin sitten kyllä kuulunut ja kulkenut kahdeksantoista vuoden ajan seinissä sekä iltaisena viskin kulumisena että Wagnerina, kun ne huomasivat, että tyttö onkin mykkä huutaja, joka puhuu ainoastaan kirjojensa kanssa, joita hän tilaa jatkuvasti kotiansa, koska hän ei halua lähteä kirjastoon, kun se on ulkona ja koska hän on lukenut jo koko paikkakuntansa kirjaston.

Pääsen ulko-ovelle, avaan sen ja imeydyn tunkkaiseen ilmaan ja minä olen pölyhiukkanen, rikka maailman silmäkulmassa ja Tuulen viemää. Vastaan hoipertelee punahiuksinen poika, jonka pisamien seuralaisena on olutpullo. Sen suupielillä karehtii hymy ja sen silmissä lipuvat siniset paatit ja niiden kannelta se vilkuttaa minulle nenäliinan kanssa, kun se katsoo hiuksiensa alta. Se lainehtii minun ohitseni kuin aalto ja minä haluan soittaa sumutorvea ja pyytää sitä soutamaan takaisin. Se keinuu horisonttiin ja minä katson toisenlaista punaisella valaistua miestä, joka on pysähtynyt tolppaan. Se piippailee katkonaisesti ja se tuntuu sahaavan minun ohimoni kahtia ja minä alan ymmärtää ihmisiä, jotka käyvät psykoanalyysissä, koska maailman meri ei tiedä, minne se lyö aaltojaan.

Kallonkutistajien yleinen käsitys on, että hissukat saavat siipakseen vastaavanlaisen hissukan tai sitten sellaisen korvaavan osapuolen, joka ei hiljene vaikka neuloisi suun umpeen ja jonka kurkku on avomaalta ja se on aina kostea, koska sen vesipitoisuus on yli yhdeksänkymmentä prosenttia. Tai sitten luullaan, että vaikenijat ovat yhdessä sellaisten keskivertoihmisten kanssa, jotka juovat televisiota ja katsovat olutta, kun eivät muista kummin päin se nyt meni. Toisin sanoen tilastot jakamattomasti osoittavat, että maan hiljaiset menevät naimisiin keskimääräistä useammin ummikon, suupaltin, väliinputoajan, mielipuolen, juopon, demarin, kepulaisen tai duunarin kanssa, joka puhuu parin oluen jälkeen mieluummin itsekseen kuin muijalleen, ja sen takia sillä on aina pohjalla muutama mallas, ja loppuyöstä se puhuu vihreistä miehistä, vaikka on itsekin sen näköinen.

Valoissakin palaa pienempi vihreä mies ja se sanoo että kävele ja minä loikin valkoisia viivoja pitkin kun ne näyttävät laitureilta, jotka lipuvat minun luokseni. Minä en pääse viimeiselle laiturille, koska muitakin on meressä. Ambulanssi huutaa, minä en. Se sanoo skriik ja tump, vaikka sillä on kiire.

Kun ne nostavat minua asfaltista, se toinen ambulanssimies on laiha kuin kuuppa ja hikinen, mutta silti se toivoo pääsevänsä kohta kotia saunaan muijansa kanssa, vaikka yksi makaa tässä jo paareilla ja luulee heittävänsä löylyn lisäksi veivinsä, vaikka ne sanovat ettei Kuolleita sieluja ole ja sitähän Gogol juuri tarkoittikin. Jalkopäästä nostava Kuuppa ja toisessa päässä oleva Löylyvativartaloinen alkavat tummua silmissä kuin liian pitkäksi aikaa ylälauteille unohtunut ja minä haihdun yöpimeään.

Minä en saa kunnolla happea ja täällä on synkkää, vaikka siihen olenkin tottunut. Kirjoja mahtuu monta päähän vaikka ei niitä tänne enää saa enkä minä näkisi edes lukea kun ne veivät minun lasinikin. Täällä humisee ja kumisee ja minä makaan selälläni ja minä tajuan, kun ne laulavat ja itkevät maata päälle vaikka minä sanon että ei saa ja vastoin minun tahtoani ne vievät minua alas vaikka minä nimenomaan sanoin että en halua siunausta vaan tuhkauksen ettei ikinä näin tulisi käymään kun minä en usko siihen kääkkään siellä pilvien päällä enkä minä saa kantta auki kun multaakin on jo pari metriä ja minä yritän huutaa, mutta kieli tekee hirtto- ja merimiessolmuja.

Hiljaisuus tuntuu pitävän ääntä, kun minä yritän työntää sormia kurkkuuni. Tietäähän sen, miten sellainen päättyy.