Jari Laasanen
Pori







TALO



Otin työn vastaan, koska sitä tehdään öisin. Talo seisoo aamukolmelta edessäni korkeana, yhtä korkeana kuin kaksikymmentä vuotta sitten. Tiivisteet imevät kirpeää marraskuun yötä talon sisuksiin, tuplaikkunoiden takana kiertää veri, kylmä hiki ja nainen kiertää savuketta, punaiset kynnet lohkeilleet kauan peilipallon loisteessa tai Prisman kassalla. Yö sopii minulle, minä sovin yöhön. Luulin, että tämä työ olisi aivan piece of cake, mutta en arvannut joutuvani tälle puolen kaupunkia, en takaisin tänne. Pilvien esirippu aukeaa, kaikki jähmettyy, tähdet…Nuo tähdet.

Kuulen ylhäältä äitini huudon kuin toisesta maailmasta. Taivas pyörii, olen lumen syleilyssä. Talo kasvaa takanani, ylläni. Sillä on dinosauruksen pää ja äiti nousee taivaaseen, nousee pohjantähteen sen otsalla, sen kädet tekevät ristin kun ne levittäytyvät horisonttiin. Olen lumen syleilyssä taivaan pimeydessä, tähdet pyörii. Dinosauruksella on Jeesuksen silmät, se nauraa ja äiti nauraa ja äiti nousee…Tähdet pyörii…

Seison lapsuuteni lähiössä, vanhan seitsenkerroksisen talon pihalla, noin sadan painomusteelta tuoksuvan sanomalehden kanssa. Pitää astua sisään, pitää avata ovi, pitää avata paljon ovia Pakkanen nostaa niskasta höyryä. Vatsalaukku nousee kurkkuun heti sydämen jälkeen ja hinaa jo hiljalleen kiveksiä ylemmäs. Välähdys pään sisällä, kuin sähköisku korvasta korvaan: "yy, kaa, koo, nee, vii, kuu, sata! Tullaan! Kirkonrottaa! Juokse rotta, avaa ovi!" Oksennus.

Nainen ikkunassa sytyttää savukkeen, se ei huomaa minua, ei tiedä. Kesä. Lämmintä on melkein kolmekymmentä ja ikuinen kesä. Asfaltti väreilee, me ollaan piilossa Liisan kanssa rekkojen alla, sillä on punainen mekko. "Me ollaan viisi", Liisa sanoo ja juoksee rekan alta autotielle mekko hulmuten. "Mä meen sun kaa naimisiin kun ollaan isoja. Tule!" Liisa juoksee meidän taloon sisään, me ollaan naapureita ja parhaita kavereita. Me mennään talon kylmäkellariin, maataan siellä selällään ja nauretaan. Liisa ottaa minua kädestä ja painaa huulet huuliani vasten. "Tää tuntuu ihan tyhmältä, mitä nyt pitää tehdä?" kysyn ja sydän hakkaa, nuori sydän. "Pitää rakentaa maja. Kun pussaa ni sit pitää rakentaa maja." Liisa ryntää pihalle ja nauraa. Juoksen perään. Me rakennetaan maja.

Nainen pitää natsaa etusormen ja peukalon välissä ja nippaa savukkeen ikkunan raosta. Valo sammuu. Olen yksin. Saan jalkani liikkeelle, astun lähemmäs ulko-ovea. Oikealla puolellani on punainen, puinen pyörävaja. Silloin se näytti korkealta, me kiipeiltiin aina sen katolle ja loikittiin alas patjakasaan. Nyt vaja onkin huomattavasti matalampi, kosketan kädelläni sen räystästä. Jääpuikot katkeilevat äänekkäästi.

Ovi lähestyy, tuo ovi johtaa käytävään. Joku on lyönyt itsensä sen lasista läpi, veri on jäätynyt ohueen lumeen. Nippu lehtiä kainalossani lähestyn ovea ja tartun kahvaan, "avaa ovi, yy, kaa, ovi. Me mennään naimisiin yy kaa". Ovi napsahtaa auki, sen ääni rientää ylös kerros kerrokselta ja palaa takaisin. Tuttu ääni. Nenääni tulvahtaa viinan, tupakan ja syrjäytymisen tuoksu. Pelko. Lehdet rypistyvät sylissäni, hetken kuuntelen. Pulssi rauhoittuu.

No, talo kuin talo, ajattelen. Suljen silmät, kävelen pimeässä kohti hissiä, ojennan käden ja "naps", siinä. Osuin vieläkin valokatkaisijaan silmät suljettuina. Lamppu ei pala. Ei palanut koskaan.

Astun hissiin. Sen puupäällysteisessä ovessa, sisäpuolella, on vuosikymmenten käsialat; "Lotta was here, Fuck off, Rok n`roll!" jne ja kyllä, aivan himmeä puukon jälki: "L&P -83". Vittu, kasikolme. Päässä pyörähtää, hissin valo muuttuu, kuulen sen sisällä kärpästen kuoleman, äänettömän huudon. Katson hissin pienestä ikkunaruudusta käytävään, siellä palaa valo. Joku laskeutuu portaita. Pieni lapsi.

"Yykaakoo, rotta on, nee vii kuu, ovet on, see kaa, avatkaa!" Pieni tyttö laskeutuu portaita, punainen mekko liikkuu hiljaa askelten tahdissa. Tyttö kääntää päätään kohti hissin ikkunaa. Liisan pää kääntyy ja kasvot koittavat hymyillä: "yykaa auto hiljaa nee vii mennään naimisiin."

Lumen syleilyssä taivas pysähtyi, äidin kasvot tulivat taivaasta, tulivat lähemmäs. Talohirviön ruosteinen betonihengitys, asbestin kyllästämä kuolemaa pölyävä keuhko kuiski: "Maantie loi liikenteen kuoleman armeijat, ystävät se ottaa ja luo viidentenä päivänä merihirviöt, joita maailman lasten aivot vilisevät ja sikiävät pelon, sikiävät vihan ja katkeruuden maailmaa kohtaan ja kaiken mitä se edustaa!" Lumen syleilyssä talohirviö ja äidin lähenevät kasvot. Talon kerroksiin pinttyy huulipunapäisten savukkeiden tuoksu, painajaisten äänet, satiinisen yöpaidan kahina karheaa ihoa vasten.

Yhtäkkiä lumi sulki minut sisäänsä, tuli lämmin. Ruusujen tuoksu tunkeutui nenään ja kiertyi kaulan ympärille. Ruusupuskan piikit raapivat ihoa, mutta minussa ei liikkunut mikään. Tytön vasen poski nyki hervottomasti, silmän kohdalta tuijotti verinen reikä.

Hissin lattia avautuu, tähdet pyörii ja äiti jossain…Hetki sitten koko maailma oli täynnä lasinsiruja, kumisten pyörien kirkuna viilsi kesäisen ilman kuin pääskysen murhaniloinen huuto. Hyönteisen nopea elämä. Lasinsiruja laskeutui, liikennemerkit vääntyivät ja kumarsivat minulle kuin pyytäisivät anteeksi, että heidän hiljaista neuvoaan ei kuultu. Kuolema korjaa nuorena kukkivan satonsa, on juostava ruusujen turvaan. On juostava puskaan kuin Jumalan syliin, ja antaa pienten piikkien tunkeutua nuoren ihon alle, sen sisällä eivät enää hengitä rakkauden tai ystävyyden palkeet, vaan kekäle sammuu ja tahraa jokaisen joka uskoo kuin lapsi, jokaisen joka lupaa, että "sitten kun". Näin on elämän oppi minuun kirjoitettu, näin sen sanat askelissanne kaikuu:

Katso lapsi, sinun rakkautesi on särkyvä lasi,
toivo on vesi jota hiekkainen maa nielee,
sinun on oviesi takaa huudettava, sillä
maailma on avaimenreiän muotoinen, eikä
onni ole muuta, kuin elämän tarjottimelta annettu,
pois vietäväksi.

Ambulanssi laskeutui kuin tuhon enkeli punavalkoisessa viitassaan. Sen sisällä kuolema hymyili minulle, viikate korvasta korvaan. Hymyili ja rastaat nauroi kun tyttö vietiin pois, ensirakkauteni, viattomuudessaan aidoin, mutta silti samanlainen kuin olisi jokainen tuleva, pois lähtevä, maailmasta irti revitty. Minun lihastani.

Havahdun hiestä märkänä ja liu'utan hetken sormiani hissin ovea vasten. Olo on harvinaisen raukea, painan hissin liikkeelle kohti ylintä kerrosta. Minulla on vihko josta näen mihin asuntoihin on tilattu lehti. Niitä on alle kymmenen. Ylimmässä kerroksessa kuuntelen kuinka ihmiset hengittävät unensa ilmastointiin. Käytävä on kerman värinen ja seinät täynnä kenkien jälkiä. Muistan kuinka lapsena kilpailtiin, kuka saisi potkaistua korkeimmalle seinään. Hämmennyn: olen muistellut ilman huimausta, aivan kuin normaalit ihmiset!

Minä olen lapsuuteni kotitalossa, ylimmässä kerroksessa eikä minua huimaa! Kerran istuin huoneessani puhumatta kuukauden, äidin kasvot kävivät lähelläni. Ne katsoivat sairasta lasta, silmät loputonta surua täynnä. Kului kuukausia, päivät lyhenivät, maailmasta tuli ääriviivaton. Kun alkoi sataa lunta, tahdoin sitten ulos. Seisoin takapihalla suu auki, annoin talven sataa sisääni ja aloin nähdä. Näin kuinka äiti astui parvekkeelta tyhjyyteen, surun murtamana ja tappoi, ei, murhasi itsensä ja talo antoi periksi…Makasin lumessa ja minun oli lämmin. Kaikki rakkaani oli nyt revitty, talo repinyt, miehet nostivat minut autoon, veivät pois. He eivät tienneet tämän talon ovia, he eivät tiedä mitä olen nähnyt.

Mietin naista joka poltti ikkunassa sätkää, sen vaaleita hiuksia, punattuja huulia, savun kiemurtelua ikkunan takaisessa vankilassa, aivan kuin se löytäisi katon rajasta vaatteen ja hiipisi hiljaa ikkunan raosta pakkaseen.

Tunnen itseni voimakkaaksi. Laitan uudesta digitaalikellostani ajanoton päälle ja alan töihin. Raput vilisevät jalkojeni alla, kengät tuntuvat höyhenen kevyiltä. Minä lennän raput alas kuin haukka, syöksyn ohi ovien, joiden takaa nappaan muistot kuin aamiaisen. Pitkästä aikaa, ehkä ensimmäistä kertaa kahteenkymmeneen vuoteen, tunnen hengittäväni, olen oman aavekaupunkini puutarhuri, sisälläni punaisten mekkojen rovio, punaisten rekkojen rovio!

Lehdet sujahtavat sisään postiluukuista toisiin maailmoihin kuin itsestään. Jostain tulvahtaa aamukahvin tuoksu, keittimen unenpöpperöinen porina sekoittuu lenkkitossujeni tasaiseen kopinaan. Viimein kolahtaa viimeinen postiluukku kiinni, olen jälleen alakerrassa. Olen suoriutunut tehtävästä alle neljässä minuutissa. Kiitän itseäni hyvästä tuloksesta ja päätän jatkaa eteenpäin. Pohjakerroksessa huomaan ilmoitustaulun ja siinä lapun: "Tervetuloa taloyhtiön iloiseen talvikirmaukseen, luodaan lapsillemme unohtumaton lähiöelämys".

Ovi sulkeutuu takanani terävästi napsahtaen. Ääni kiirehtii raput ylimpään kerrokseen ja palaa takaisin alle neljässäkymmenessä sadasosasekunnissa.

Ulkona sataa lunta, ikkunasta putoaa hankeen tupakan natsa.