Esko Helenius


"Olen perheellinen, kahden aikuisen lapsen isä. Raumalla olen asunut yli kaksikymmentä vuotta. Aloitin kirjoittamisen muutamia vuosia sitten, ilman pienintäkään aikaisempaa kosketusta. Kaksi kertaa oli äidinkielestä arvosana neljä. Kirjoittaminen on minulle helppoa, korjaaminen ja lopulliseen muotoon saattaminen työtä ja tuskaa, mutta mielettömän antoisaa ja mieluisaa. Arvostan julkaisukynnyksen ylittämistä Rihmastoon. Aiheeni sisältävät aina osan omia kokemuksia tai havaintoja ympäristöstä. Henkilöt rakentuvat jonkun ominaisuutensa ansiosta äärimmäisyyteen. Heidän välisensä jännitteen muodostavat aina marginaaliset tai yllättävät asiat. Ratkaisu tai huipennus on jännitteen ulkopuolelta, näin rakennan kokonaisuuden. Luonto on yksi tärkeimmistä "apuvälineistä". Sillä saa muokattua kohtauksia ja vastakkainasetteluja. Seksi on verrattavissa luontoon ja siitä on löydettävissä ongelmia ja riemua, jotka asetan aina poikkeukselliseen ympäristöön. Joku on sanonut tällaista ajattelua "pienimmän yhteisen jaettavan" etsimiseksi."

PILVENMÄKI


Tuolilta asuntoni parvekkeelta katselen eteeni avartuvaa maisemaa. Parvekkeen kaide peittää osan rakennuksista. Talojen katot ja suuret rakennukset näyttävät irrallisilta palikoilta. Ne ovat kuin pikkulapsen jäljiltä, epämääräisessä järjestyksessä.

Oikealla näkyy kerrostalosta vain katto. Siellä on kaksi rekka-auton konttia muistuttavaa rakennelmaa, joita on muidenkin talojen katoilla. Kauempana oikealla paperiteollisuuden laitokset työntävät sisuksistaan savua ja höyryä, niin että toisinaan ympäristössä velloo yököttävä lemu. Silloin parvekkeella oleskelu on orastavan päänsäryn kanssa taistelemista. Lähes keskellä maisemaa näkyy osa kirkon mustasta katosta ja sen valkoinen torni kellotapuleineen. Auringon paisteessa se rauhoittaa. Ainoana koko maisemassa sillä on luonnetta ja miellyttävän katselemisen arvoja.

Vasemmalla on puiden latvat ylittäviä betonipalkkeja ja niiden päällä suuri laatikko. Sen sivun oikeassa yläkulmassa lukee Rauma. Äärimmäisenä ylittää puiden korkeuden luurankomainen rakennusnosturi, jonka lähistöllä lentää kaksi varista.

Juuri nyt taivas on pilvetön. Nousen hakeakseni lisää kahvia, samalla näkökenttäni laajenee maisemaan. Kauempana vasemmalla on pilviä ja pilvissä PILVENMÄKI. Istun takaisin tuolilleni ja olen uudelleen noin neljätoistavuotias.

Vajaan sadan metrin etäisyydellä kodistani virtaa muutaman metrin levyinen oja, joka laskee Loimijokeen. Tuo oja oli tehnyt savivoittoiseen maahan syvän uoman itselleen. Talvisin me lapset laskimme törmältä kelkoilla ja suksilla. Suuri rohkeudenosoitus oli laskea tuolta törmältä keinuhevosella, se oli minun keksintöni. Ojan tekemä uoma oli oiva reitti mennä luvattomille teille. Pääsi pois kodin välittömästä läheisyydestä muiden huomaamatta.

On kesä ja lähden naapurin poikien mukana ojan rantaa pitkin kohti Pilvenmäkeä. Tuo suuri kallio on noin neljän kilometrin päässä kodistani. Kallion kyljestä on louhittu rakennuskiviä. Pilvenmäki ylittää lähes kymmenellä metrillä metsän puiden korkeuden. Se rinteet ovat sileät ja jyrkät, siellä täällä kasvaa koivun vesoja.

Pilvenmäen korkeimmalle huipulle pääsee kahta reittiä. Toinen kulkee louhitun sivun lohkareita ja ulokkeita pitkin ja toinen pitkin loivinta rinnettä, joka on sateella vaarallisen liukas.

Tullessamme metsän reunaan törmäämme aitaan, jonka takana on hevosjalostuslaitoksen orivarsojen ladun. Kävelemme piikkilanka-aidan vierustaa kohti Pilvenmäkeä. Aita muuttuu tukevaksi lankkuaidaksi, jossa on lukittu portti.

Metsä on harvaa ja aidan sisäpuolelta, noin kymmenen metrin päästä, aukeaa lähes kahden jalkapallokentän kokoinen aukio. Aukion ja Pilvenmäen louhitun rinteen erottaa kaistale, joka on noin viisikymmentä metriä leveä. Siinä on kärrytie ja hevoslaitumen aita ja siellä täällä kasvaa kuusia. Aurinko paistaa Pilvenmäen suunnalta ja tekee suuren varjon aukiolle. Istumme lankkuaidalle, kun kuulemme kavioiden jyminää. Hetkessä on edessämme lähes kaksikymmentä orivarsaa. Ne höristelevät antaessamme niille heinätukkoja aidan vierestä.

Olin usein kehunut uskaltavani ratsastaa näillä orivarsoilla. Pelkäsin, mutta pelkoni oli lähinnä kunnioitusta ja myötätuntoa hevosen kokeman pelon puolesta. Häpeäisin, jos en tekisi uhkarohkeata tekoani. Pidin mahdollisena saavuttaa rohkeuden ja luottamuksen johonkin korkeampaan, hevonen oli sen ihailtavien, minulle tuntemattomien ominaisuuksien lähettiläs.

Tartun hevosta harjasta ja hivuttaudun sen selkään. Otteeni pitävyys on onnistumiseni edellytys, siksi puristan harjaa kaikin voimin. Hevonen hörähtää ja hieman vapisee. Se jännittyy lähteäkseen liikkeelle ja nostaa päätään. Ensimmäiset askeleet ovat lyhyet, muilta hevosilta ei ole tilaa. Ratsuni työntyy laumasta erilleen takajalkojaan oikoen. Saatuaan tilaa se nousee hirnahtaen takajaloilleen ja kuopii etukavioillaan ilmaa.

Se pelkää vapaudenriistoa ja jalon ylpeytensä menettämistä. Pelkomme ovat samansuuntaiset. Hevosella on luonnon etuoikeudet omiin vietteihinsä ja asemaansa muiden eläinten ja lajitovereittensa yhteisössä. Minulla on pelkästään omahyväinen yltiöpäisyys ratsastaa. Tajuan, että se tulee taistelemaan minua vastaan raivoisasti.

Puristan molemmin käsin hevosen harjasta, kun kiidämme aukiolla. Metsä on osittain tummaa, epämääräistä ja kaukaista. Välillä aurinko sokaisee minut ja hevosta, joka koettaa rimpuilla minua selästään. Kaikki hevoset laukkaavat aukiolla ja kavioiden kumina huumaa. Pilvenmäen laki näkyy ajoittain, sekoittuu metsään ja kavioiden sotkeman aukion nurmeen.

Aukion vastakkaisella reunalla on lato. Sen sijaintia on mahdoton määritellä, en ole hetkeäkään paikoillani hevosen selässä. Ladon lähestyessä hevonen pukittelee. Suljen silmäni. Hevonen on menossa päin latoa!

Itsesuojeluvaistoni yrittää poistaa minua hevosen selästä. Avatessani silmäni on metsä kadonnut aukion ympäriltä. Pelko ja rehvastelun aiheuttama kauhunsekainen katkeruus on myös kadonnut. Tilalle on tullut rohkeuden ja tyytyväisyyden autuus sekä kuvitelma minun ja hevosen välisestä luottamuksesta.

Kiidän ratsullani kohti Pilvenmäkeä, ympärilläni aava preeria, kauempana siintää biisonilauma. Pilvenmäki loistaa uljaana edessäni. Sen huipun takaa leijuu intiaanien lähettämiä savumerkkejä. Pilvenmäen yläpuolella liitävä haukka katoaa auringon hehkuun. Hevoslauman kavioiden epämääräinen pauhu muuttuu asteittain rytmikkääksi kuminaksi, kuin intiaanit hakkaisivat rumpujaan. Rytmikäs kumina voimistuu ja minä lähestyn orivarsallani Pilvenmäkeä. Sen uljuus ja mahtavuus saa yhä suurempia mittasuhteita. Hevonen hieman hidastaa menoaan. Minä kurotan käteni sen kaulan ympärille. Makaan hevosen selässä vatsallani. Tunnen, kuinka sen villi ja vilpitön sydän lyö. Olemme kuin samasta puusta veistetyt.

Seuraavana aamuna kiipesin yksin kallion huipulle. Valitsin reitin louhitun rinteen puolelta. Lohkareiden sivut ja kallion ulokkeet ovat vaarallisen kaltevia ja kapeita. Piti miettiä kiipeämistä harkiten, että ei joutuisi umpikujaan ja että pääsisi takaisin. Konttasin kallion kaltevaa uloketta. Valuin muutaman metrin, molemmat polvet alkoivat vuotaa verta. Otin kumitossut jalastani ja kävelin paljain jaloin. Jalkojen otteen pettäessä olin varautunut heittäytymään vatsalleni. En edes ajatellut palaamista.

Katsoin auringon paisteessa väreilevää Pilvenmäen lakea, taivaan pilvet hipoivat sitä. Olin vakuuttunut, että pilvet yhdessä Pilvenmäen huipun kanssa odottivat minua.

Istuin Pilvenmäen korkeimmalla huipulla kuin intiaani, katselin alempana kirmaavia orivarsoja. Maisema, joka minulle avautui, ei merkinnyt mitään. Vain Pilvenmäellä oli merkitystä. Olin saanut siltä voimat pelon ja rehvakkuuden voittamiseen. En osannut määritellä ratsastustani tai miltä se oli näyttänyt. Kokemukseni oli niin salaperäinen ja kiehtova, että tunsin outoa mielihyvää.

En kertonut ratsastuksestani kenellekään. Sen tekivät naapurin pojat. Sitten äiti torui rikkinäisistä housuista ja kallion hiertämistä polvistani.

Ratsastuksestani keskustelivat usein aikuisetkin. He kysyivät siitä mitä milloinkin. Minä välttelin ja kartoin moisen jahkailua. Minua ihmeteltiin ja pidettiin outona, niin että ratsastukseni sai todellisen rodeon ja villihevosen kesyttämisen piirteitä. Pidin yhdentekevänä mitä muut ajattelivat ratsastuksestani ja sen motiiveista.

Osittain sinä kesänä ja myöhemmin minulle selvisi ratsastukseni merkitys ja kokemukseni salaperäisyys. Ratsastukseni jälkeen oikealla kämmenelläni oli hevosen harjan jouhia, olisin katsonut niitä tarkemmin, mutta tuuli vei ne mennessään. Tiesin, että kokemustani eivät voisi pienet tai suuremmatkaan tuulet pyyhkäistä. Tajusin että ihmisenä joutuisin tilanteisiin, joista en voisi perääntyä, sellaisista selviytyminen edellyttäisi ennen kokemattomia tekoja.

PILVENMÄEN huippu siinsi uljaana korkeuksissa, vilpittömän tahdon ja mielen rohkeuden valtaistuimena.