Heikki Rousku
Espoo


""Heikki Rousku, 42 vuotta, Espoo. Pari viime vuotta olen kirjoittanut määrätietoisemmin, sitä ennen satunnaisesti elämäntilanteen mukaan. Aikaisemmin tekstejäni ei ole missään julkaistu.Tavoitteenani on kehittyä kirjoittajana niin pitkälle kuin edellytyksiä riittää."

Sähköposti: henrik.rousku@welho.com





KAUKO


Mies työntää siivouskärryjä suuressa tehdassalissa.
      Hän on Kauko, tehtaan siivooja. Tehdas tuottaa koneenosia, joiden valmistuksessa syntyy kovan metelin säestämänä isoja kasoja metallipurua ja lastuja koneiden ympärille. Kauko liikkuu harjoineen isojen koneiden lähellä varovasti, yrittäen olla mahdollisimman vähän koneita käyttävien ammattimiesten tiellä.
      Konesalista hän siirtyy salin seinustalla oleviin toimistohuoneisiin, joissa hän pyyhkii huomaamattomana pölyjä ja tyhjentää roskakoreja.
      Kahvitunnin jälkeen hän menee ulos tupakalle. On marraskuu ja auringon valo ei jaksa tunkeutua paksun pilviverhon läpi keskipäivälläkään. Vain vaaleammasta kajosta voi aavistaa auringon paikan taivaalla.
      Musta auto kaartaa tehtaan pihalle. Kauko katselee kun kaksi miestä siisteissä puvuissa astuu ulos. Viime hetkessä hän huomaa hyökätä avaamaan ovea arvokkaan näköisille vieraille. Vinosilmäiset miehet hymyilevät ja nyökkäävät kohteliaasti ohi mennessään. Tuulikaapissa on johtaja tulossa käsi ojossa miehiä vastaan ja ohjaa heidät huoneeseensa. Kauko tumppaa tupakkansa ja menee sisään jatkamaan töitään.
      Työpäivän päätyttyä ovat oudot vieraat yleisenä puheenaiheena pukuhuoneessa. Miesten tarkoitusperistä keskustellaan. Arvellaan kysymyksessä olevan jonkin suuren tilauksen.
      Kauko vaihtaa vaatteitaan sivummalla ja kuuntelee vaiti. Kohta hän katoaa pimenevään iltaan kantaen kangaskassia, jossa on tyhjä termospullo.

Kotimatkalla Kauko poikkeaa markettiin ja kerää yksinäisen miehen ruokaostokset. Kohteliaasti hän antaa muille tietä kylmäaltaiden luona.
      Kulkiessaan vaateosaston läpi kassalle hän huomaa, että alennusmyyntikaukaloon on heitetty sikin sokin värikkäitä paitoja. Naurettavan halpa hinta pysäyttää hänet. Kaksi euroa kauluspaidasta ei ole paljon. Paidat ovat kesäpaitoja, tarkoitettuja nuorekkaaseen rantaelämään ja liioittelevassa värikkyydessään suunnattu ihmisille, joiden itsevarmuus tekee kaikesta tyylikästä, mutta paita kuin paita, ajattelee Kauko ja penkoo varovasti kasaa. Paita, jossa sinisellä merta kuvaavalla pohjalla on kirkkaankeltaisia palmuja viehättää häntä. Tuntuu että se päällä harmaa lähiö ikkunan takana tuntuisi kaukaiselta. Hän heittää paidan kärryyn.

Kauko asuu vuokrayksiössä. Vaatimattomasti kalustettuun huoneeseen ei ole kertynyt liikoja omaisuutta. Työttömäksi jääminen pisti aikoinaan kiertämään tilapäisiä asuntoja, jopa yömajoja, kunnes hän erään vanhan kaverin kautta pääsi siivoojaksi tehtaaseen. Se oli onnenpotku, sillä nykyisin siihenkin työhön vaaditaan koulutusta.
      Kauko leikkaa uudesta paidasta hintalapun pois ja sovittaa sitä peilin edessä. Kirkkaansinisen paidan keltaisina loistavat palmut tuntuvat tuovan valoa huoneeseen.

Tehtaan toimitusjohtaja istuu työhuoneessaan ja järjestelee pöydällä olevia papereita. Hän aikoo kohta kutsua luottamusmiehen palaveriin. Tehdas aiotaan sulkea ja tuotanto muuttaa Thaimaahan. Vain pieni myyntikonttori jää Suomeen.
      Realiteetit ovat ankarat, miettii johtaja. Korkeiden työvoimakustannusten takia on koneiden valmistaminen jo pitkään ollut Suomessa kannattamatonta. Silti ammattiliitto vaatii palkankorotuksia.
      Tuote on valmistettava siellä, missä se tulee halvimmaksi, ajattelee johtaja. Sijoittajien on saatava tuottoa rahoilleen. Puhutaan markkinavoimista. Markkinavoima on ostaja, joka ei halua maksaa tuotteesta kalliimpaa hintaa. Te olette itse markkinavoima, johtaja päättää sanoa luottamusmiehelle. Te olette syyllisiä. Kotimaassa valmistettu tuote on kalliimpi kuin ulkomailla tehty, ja siksi ostatte itsekin mieluummin ulkomaista.
      Oveen koputetaan. Sisään kurkistaa Kauko, joka kysyy lupaa tulla tyhjentämään roskakorin.
      Äänettömästi kuin varjo Kauko liikkuu huoneessa. Roskakoria tyhjentäessään hän unohtuu katselemaan johtajan seinälle kiinnitettyä postikorttia. Kuvassa on palmu ja kullankeltaista hiekkarantaa taustanaan syvän sinistä taivasta ja merta.
      Johtaja nostaa ihmetellen katseensa papereistaan. Hän huomaa Kaukon paidan ja hymähtää itsekseen. Räikeänsininen havaijipaita kuin vahvistaa hänen äskeiset ajatuksensa. Juuri tuon kaltaiset, hän ajattelee. Ostavat halpahallista Kiinassa tehtyjä paitoja ja itkevät sitten, kun kotimaiset vaatetehtaat lakkautetaan.
      - Hieno maisema, sanoo Kauko kohteliaasti.
      - Thaimaasta, sanoo johtaja.
      - Hieno paita teillä, hän lisää ja syventyy papereihinsa.
      Kauko vilkaisee paitaansa, sitten korttia ja hymyilee hämillään. Varoen häiritsemästä johtajaa hän poistuu hiljaa huoneesta ja sulkee oven varovasti.

Kauko lakaisee tehdassalissa metallipurua ison koneen ympäriltä. Hänellä on kuulosuojaimet korvillaan koneiden jyskytyksen takia.
      Luottamusmies kiertää salissa ja puhuu työntekijöille. Koneita aletaan sammutella, nostellaan kuulosuojaimia ja kuunnellaan vakavana. Luottamusmies tulee Kaukonkin luokse.
      - Tules kuuntelemaan, koskee kai tämä sinuakin.
      Kauko huomaa muiden kerääntyneen johtajan kopin eteen. Hän menee paikalle ja jää muiden taakse seisomaan. Johtaja on tullut kopistaan ja aukoo suutaan joukon edessä. Kauko katselee ihmeissään ympärillään seisovia kunnes muistaa kuulosuojaimensa. Hän nostaa kuppia toisen korvan päältä.
      - … ja muuttunut tilanne sekä yleisesti globalisaatio ja työvoimakustannukset… …sijoittajien etu vaatii…
      Suurin osa sanoista menee Kaukolta ohi. Sen hän saa selville, että tehdas aiotaan lopettaa, aloitetut tilaukset tehdään loppuun ja sitten kaikki irtisanotaan. Koneet puretaan ja kuljetetaan Thaimaahan, jonne tuotanto siirretään. Kauko käsittää, että työpaikka on mennyttä.

Illalla kotona Kauko pohtii tilannetta. Vuokraa hän ei pysty ilman työpaikkaa maksamaan, se on selvä. Pitäisi lähteä sosiaalitoimiston luukulle, mutta jotenkin se tuntuu vastenmieliseltä. Uuden työpaikan löytymiseen hän ei jaksa uskoa. Ei tällä paikkakunnalla ole ammattimiehillekään töitä.
      Tuotanto siirretään jonnekin lämpimään maahan. Sinne viedään koneet vaan ei työntekijöitä. Kauko muistelee johtajan seinällä näkemäänsä postikorttia. Hän on ymmärtänyt, että siellä tehdään töitä halvemmalla. Kai täälläkin voisi tehdä, jos ei kaikki jo nyt menisi asumiseen ja ruokaan. Kai sitä tulisi toimeen pienemmällä palkalla, jos voisi asua kaislamajassa ja poimia puusta appelsiineja.

Lopettamispäätöksen jälkeen koneet hiljenevät salissa yksi toisensa jälkeen eivätkä käynnisty enää. Vieraita miehiä tulee ja alkaa purkaa koneita kuljetusta varten.
      Erään koneen kanssa tehdään töitä useita päiviä. Kone on niin suuri ja hankalan muotoinen, että työmiehet rakentavat sen suojaksi kuljetusta varten vankoista lankuista suuren laatikon, joka vastaa kooltaan suurehkoa puutarhavajaa. Kun Kauko lakaisee lastuja ja puruja laatikon ympäriltä, hän kuulee miesten kiroilevan, kuinka paljon sisälle jää tyhjää tilaa koneen muodon takia. Kaukokin menee kurkistamaan laatikkoon.
      Korkeutta laatikolla on yli kaksi metriä ja pohjapinta-alaa 9-10 neliömetriä. Sisälle jää tyhjää tilaa reilusti.
      Kahvitunnilla Kauko kyselee kautta rantain koneiden purkajien työnjohtajalta koneiden määränpäästä. Hän saa kuulla, että koneet lastataan satamassa laivaan, joka kuljettaa ne Thaimaahan. Matka kestää muutaman viikon.

Seuraavana päivänä Kauko käy irtisanomassa asuntonsa. Kun virkailija kysyy uutta osoitetta, vastaa hän vältellen ilmoittelevansa myöhemmin. Sitten hän käy nostamassa pankista säästönsä ja lopettaa tilin.
      Omaisuutensa Kauko vie lähetysliikkeen kirpputorille. Patjan ja peiton hän jättää itselleen, samoin kassillisen muita tarvikkeita. Sitten hän menee rautakauppaan ja ostaa pienen, auton akulla toimivan kemiallisen WC:n. Rahat menevät melkein kokonaan. Polkupyörän tarakalla tukien hän kuljettaa ostoksensa yöllä hiljaiselle tehdasalueelle, missä hän piilottaa ne lastauslaiturin alle. Toisella kerralla hän tuo akun ja kaksi kahdenkymmenenviiden litran vesikanisteria.

Viimeisenä työpäivänä tehdassalissa on hiljaista. Koneet alkavat olla pakatut kuljetusta varten. Seuravana aamuna tulisivat autot hakemaan laatikot ja veisivät ne satamaan. Kun miehet kiinnittävät suurta konetta suojaavan laatikon isoa etuseinää paikoilleen, järjestää Kauko itsensä lähistölle harjoineen. Tarkasti hän seuraa miten laatikko suljetaan.

Illalla Kauko kävelee marraskuun alakuloisessa hämärässä kotiinsa. Kengät loiskahtelevat loskaisessa asfaltissa. Päässä on kauan sitten konkurssiin menneen pankin mainospipo ja harteilla tuulipuvun takki. Takin ja villapaidan alla on kirkkaansininen havaijipaita.
      Tyhjässä asunnossa Kauko pakkaa laukkuunsa ruokatarvikkeita. Havaijipaidan hän laskostaa huolellisesti ja asettaa laukkuun. Hän pakkaa myös pienen matkaradion ja jonkin kirjan. Taskulamppu, varapattereita. Tehtaan avaimet hän laittaa taskuunsa. Pöydältä hän ottaa passin, joka tuli hankittua pari vuotta sitten kun tehtaan pikkujoulujuhlat vietettiin Tallinnan laivalla. Kauko avaa passin ja katselee etulehdellä olevaa kuvaansa. Kuvan vieressä on hänen nimensä: Puurinta, Kauko Kai. Hän sujauttaa passin povitaskuunsa.

Kaukana maapallon toisella puolella viileä yö on vaihtumassa kostean kuumaksi päiväksi. Punaisena nouseva aurinko kimaltelee avomerelle lipuvien kalastajaveneiden peräaalloissa. Kaukaa meren takaa tulleet ruostekylkiset rahtilaivat ovat purkaneet tavarakonttejaan pitkiin riveihin laiturialueelle.
      Kapeaharteinen mies kassi kädessään kävelee satamasta pois johtavaa tietä, joka valkean hiekkarannan suuntaisena kaartaa kohti etäällä häämöttävää kylää. Kirkkaansinisessä havaijipaidassaan hän näyttää sulautuvan taustalla välkehtivään mereen.