Heidi Elmgren
Pori

Nikolle, helvettiin


Olen aina ollut huono kirjoittamaan kirjeitä, varsinkin, kun sinä, kirjeen vastaanottaja, et voi koskaan lukea tätä. En oikeastaan tiedä, onko tästä mitään hyötyä. Minä vain haluan kirjoittaa sen kaiken ylös. Minun on pakko.

Ulkopuolisen silmin meillä ei ikinä ollut minkäänlaista suhdetta. Minä olen luokalla se pieni ja huomaamaton, sinulla taas oli huomattava joukko kavereita, oli tyttöjä, oli poikia, kaikki pitivät sinusta ja sinä olit mielelläsi kaikkien kaveri. Sait kahtena vuonna hymypoikapatsaankin. Olit koko koulun lempioppilas, aktiivinen tunneilla, hauska, ystävällinen, todella suosittu. Sinä et kuitenkaan pitänyt minusta.

En ikinä tule käsittämään, mitä tein siellä kaupungilla sinä iltana, miksi lähdin sinne. Se ilta...olen yrittänyt unohtaa sen, mutta toisaalta haluan muistaa kaiken. Sen takia, mitä sinä sanoit minulle, en kadu hiukkaakaan.

Mutta menen asioiden edelle. Lähdin siis kaupungille mieli täynnä odotusta tulevasta illasta. Ehkä siellä tänään olisi joku, joka tajuaisi, haluaisi kuunnella minua.

Sen sijaan tapasinkin sinut. Ääni ivaa tihkuen, kuten aina, sinä käskit minua liittymään seuraanne, ryhmään minulle tuntemattomia ihmisiä, esittelit minut omaksi pikku lempirunoilijaksesi kettuillaksesi harrastuksestani. He nauroivat minulle ja taputtivat päähän ja tarjosivat minulle kaljaa, se oli sentään mukavaa. Seurailin teidän kintereillänne tunnin verran; siinä ajassa muut olivat jo lähteneet pois tai sammuneet ja jäljellä olimme vain me kaksi. Potkiskelit kiviä ja huokailit tylsistyneenä.

"Tiedätkö mitä?" sanoit sitten yhtäkkiä. "Minä en sitten ole ikinä pitänyt sinusta." "Mitä sitten teet siinä?" kysyin tympääntyneenä. "Ole nyt hiljaa, niin kuin yleensä, että saan sanottavani sanottua!" sinä yhtäkkiä huitaisit minua kohti osumatta. Et ollut juonut läheskään niin paljon kuin muut, mutta tarpeeksi kuitenkin ja tulit minua päin, kohti kadun reunaa, kevyesti horjuen. Sitten kuitenkin rauhoituit ja pirullisuus palasi silmiisi. "Tiedätkö, miksi minä vihaan sinua?" kysyit herttaisesti. "Koska sinä itket aina, jokaisen pienenkin asian tähden. Niin kuin silloin, kun se pikkusiskosikin kuoli." Olit hetken hiljaa ja jatkoit sitten kaksin verroin iloisempana:

"Tiedätkös, että sekin itki kuollessaan? Minusta se oli varsin hauskaa!" sinä nauroit kurkku suorana. "Niin ja... kiihottavaa myös..."

"Aha" minä sanoin hiljaa. Olin pudonnut polvilleni. Poskellani tuntui jotain märkää ja kuulin nyyhkyttäväni.

Sitten nousin ylös. Sinä horjahtelet hihitysten ja humalan sekoittamana. Otan sinua takista kiinni ja tönäisen kadulle. Sinä naurat edelleen. Tietä pitkin tulee auto. Se tööttää ja sinä käännyt katsomaan ihmeissäsi, kasvot edelleen hymyssä. Silloin minä lähden juoksemaan kotiin ja juoksen, kunnes päädyn tärisemään hillittömästi sängylleni.

Huomenna palautan tämän äidinkielenopettajalleni Kirjoita kirje -kilpailuun osallistuvana aineena ja sinä et enää kerro kenellekään mitään.

Rakkaudella,
Anni

PS "Järkyttävä tragedia", "nuori poika kuoli jäädessään auton alle", "nuorten alkoholinkäyttö lisääntynyt rajusti viime vuosien aikana" (Satakunnan Kansa 28.4.2001)