Petri Karkkola, Lieksa

Sähköposti petri.karkkola@mbnet.fi


Hautajaiset


- On ennenkin kaivettu talvella, hän tuhahtaa. Lapion kärki iskeytyy jälleen multaan ja jäähileet lentelevät. Hän huokaisee ja lopettaa kaivamisen hetkeksi, huokaistakseen syvemmin, ja jatkaakseen jälleen. Hän on väsynyt, mutta ei halua pitää taukoa, sillä lepohetkinä päässä alkavat poukkoilla kaikenlaiset ajatukset ja muistot.

Hän yrittää olla vakaa, ankkuri, kun kaikki ympärillä romahtaa ja haluaisi itsekin tehdä niin, mutta kuulen totuuden hänen äänestään. Kun hän kaivaessaan sattuu kääntymään sopivasti, voin lukea saman hänen kasvoistaan.

Hän on koko ajan vähällä purskahtaa itkuun. Sitä en ihmettele, vaan toivon, että minulla olisi mahdollisuus samaan. Jostain syystä en vain pysty siihen. Minulla on mielikuva kaiken ylitse käyvästä surusta ja tunne, että nyt minun pitäisi tuntea sellaista.

En sure kuolemaasi. Minä kaipaan sinua. Siinä kaikki. Lähdit pois ja se oli luonnollista. Jos jotain suren, niin kaipuutani, sitä ettei se helpotu millään. Et kai sinä olisi halunnut minun surevan? Itse en voisi vaatia sellaista keneltäkään jälkeeni jäävältä, vaikka minulla olisikin siihen jonkinlainen oikeus.

Ja onko minulla? Kysyitkö sitä koskaan, kysyinkö minä, puhuimmeko me asiasta? Ei, ei minulla ole, oikeutta, minkäänlaista. Minä vain olen, ja tulen olemaan vain se mikä olin. Siinä kaikki, ja jotenkin se on hyvin lohdullista, niin kuin se vapauttaisi vastuusta.

Tuntuu kuin olisin turha täällä. Ehkä hän haluaisi olla yksin näiden hautajaisten ajan. Minusta ei ole mitään hyötyä, en auta kaivamisessa enkä edes suojaa kaivajaa välillä lyövältä tuulelta. Tuulet ovat kulkeneet lävitseni niin kauan kuin muistan, useimmat ihmisetkin jo jonkin aikaa. Usein en minäkään huomaa itseäni kulkissani peilin ohi. Kasvonpiirteeni käyvät jatkuvasti epäselvemmiksi, mutta kyseessä tuskin on mikään itseyteni katoaminen. Kun katson peiliin oikein keskittyen, näen kyllä kasvonpiirteeni, ja näen niiden taaksekin. Katsoessani kauan ja keskittyen näen sellaista, mitä monet ihmiset eivät koko elinaikaanaan huomaa. En sano, että ymmärtäisin koko menneisyyden ketjun, joka on muokannut piirteeni, mutta varmasti tiedostan sen olemassaolon.

Mitä vanhemmiksi käymme, sitä selvemmin näen kasvoissani hänenkin piirteensä. Kaikkihan me kuljemme kohti samaa määränpäätä.

Eikä se päämäärä ole hautajaiset, yksi keino kieltää kuoleman hallitsemattoman Toiseuden olemassaolo. Kukat ja hautakivi loitsupiirin merkkejä.

Katselin sinua tarkkaan, kun saavuimme tänne viimeistä kertaa ennen hautajaisiasi. Harmaa oli runnellut silmäsi, enkä tiedä kuulitko tai haistoitko enää mitään, mutta mitenkään en päässyt eroon tunteesta, että muistit tarkkaan, miltä kaikki oli näyttänyt, kuulostanut ja tuoksunut, että muistit taakse jäävien saarien kaikki puut ja sen, kuinka niiden latvat heiluivat tuulessa, että tiesit kuinka kalat liikkuvat vedessä ja linnut taivaalla, ja että kykenit nauttimaan siitä että olit kokenut sen kaiken ja että muistit sen vielä.