Hanna Hauru
Oulu


Kylän miesten omaisuutta


Olen tappanut kaikki kolme lastani. Pudottanut ne raajattomina hangen painamaan kuoppaan.

Kun veri ei tiputellut reisiäni pitkin, tunnustelin vatsaani ja tunsin, kuinka siellä pullotti toinen elämä. Ponnistin pois sen, mikä ei minuun kuulunut ja annoin talven hoitaa kämmenen kokoisen käärön kauas mielestäni.

Kolmen talven ponnistuksista kehoni väsyi: hiukset valuivat harmaiksi ja ihoni putosi niin, ettei kylän erakkokaan minuun enää vilkaissut hymyillen.

Yöt hyrisin rumalla lauluäänelläni ja lakaisin puhdasta lattiaa. Päivät voivotin lauteiden alla, ikkunasta sisään tanssineessa lumessa ja epätoivoisena imeskelin siitä elämän kosketusta, todellisuutta.

Kun kevät aamulla heilutti hymyään ikkunasta, oksensin sen rumuutta. Puin päälleni kirkkaimmat vaatteeni ja näyttäydyin keväälle, joka haaleita värejään häpeillen vetäytyi pois pihastani. Otti heränneen auringon mukaansa ja tummuus tuli tyytyväisenä takaisin. Minä riisuin itseni, kävin makaamaan roudan väsyttämään maahan ja annoin tummuuden tulla sisälleni. Ottaa omakseen.