Mika Nykänen
Joensuu

HANKE


Järjestelyt jatkuvat keskeytymättä, suorastaan häiriintymättä. He suunnittelevat tilaisuutta taukoamatta; joka kerran kun olen yhteydessä heihin, he antavat ymmärtää, että hetkenä minä hyvänsä kaikki on valmista. Vain muutama seikka on vielä ratkaisematta, varmaankaan ei ole kysymys kuin lopullisen silauksen antamisesta. Heidän varmuutensa on ihailtavaa. Kun minä kysyn "miten järjestelyt sujuvat", he vastaavat "kuin rasvattu". Niin he sanovat minulle ja minä luotan heihin täysin.

Minä seison heidän ovellaan ja odotan, että joku tulee avaamaan. Oven messinkinen kahva kiiltelee auringossa kilpaa seinien kaakelin kanssa. He ovat todella huolehtineet toimitilojensa kunnosta. Sinisissä ikkunanpielissä ei ole yhtään tahraa. Tuolla sisällä he työskentelevät niin uutterasti etteivät heti ehdi avaamaan ovea. Välillä näen, että joku kiiruhtaa juosten ikkunan ohi kädet täynnä työtä. Heidän ilmeistään voi aistia lievän väsymyksen, joka kuitenkin kirkastuu siitä innosta, jolla he odottavat työnsä valmistumista. Joku kantaa paperipinoa sylissään, toinen tarkastaa viimeisiä lukemia, jotka hän on saanut haltuunsa aivan hetki sitten, joku puhuu puhelimeen ja he kaikki säteilevät sisäistä velvollisuudentuntoa ja varmuutta omasta osastaan tässä hankkeessa niin vahvasti, että tunnen oloni ulkopuoliseksi oven takana seisoessani.

Äkkiä kuulen nurkan takaa äänen joka puhuttelee minua nimeltä. Minun nimeni. Joku viittoilee minua luokseen aivan kuin hänellä olisi tärkeää asiaa minulle. Menen hänen luokseen ja hän lähtee johdattamaan minua talon taakse. Talo on kapea, vain pari metriä. Miten se on mahdollista? Etupuolelta katsottuna talo näyttää paljon suuremmalta. Vai arvioinko minä väärin?

Takapihalla kuivuneen ruohon seasta pilkottaa autonhylkyjä ja hajonneita jääkaappeja. Seinän vieressä lahonneet halkopinot peittävät kivijalan halkeamia, joissa sammal kasvaa märkänä, kuin jokin elävä mato. Koppinsa aukossa makaava koira tuijottaa värähtämättä kun kävelemme takaovelle. Vai menemmekö sittenkään ovelle? Oppaani pysähtyy, hän katsoo minua tutkivasti ja nyökkää päällään piharakennuksen suuntaan ja minä ymmärrän, että minun on seurattava häntä.

Me astumme puisesta ovesta hämärään vajaan ja aluksi en näe muuta kuin katon raoista siivilöityvät valojuovat. Oppaani sytyttää lampun, joka paljastaa keskellä huonetta odottavan pöydän. Vai onko pöytä sittenkin sänky, tai laveri? Vai onko se pelkkä taso, jonka alla ei ole edes jalkoja? Tason päällä on kasa kauhtuneita papereita, joihin on piirretty kuvioita, kirjoitettu sanoja, joita en ymmärrä. Oppaani sanoo: "Tämä paljastaa koko hankkeen mahdottomuuden, mitään ei ole tehtävissä." Minä kysyn: "Olenko minä aiheuttanut tämän?" "Alun alkaenkin mahdoton tehtävä", oppaani sanoo nauruun purskahtamaisillaan. Tajuan, että piirrokset ovat minun tekemiäni, olen siis aiheuttanut nämä viikkojen tai kuukausien viivästykset hankkeen valmistumisessa. En ole ottanut huomioon kovia tosiseikkoja, olen vaatinut liikaa heiltä kaikilta. "Miksi he eivät ilmoittaneet minulle vaikeuksista" minä kysyn, vaikka tiedän kysymykseni olevan mieletön.

He kaikki astuvat sisään äänettöminä, padottua vihaa uhkuen. En näe opastani enää huoneessa, oliko hän täällä ollenkaan, tulinko yksin tähän huoneeseen? He kerääntyvät ympärilleni, ja samalla kun yksi heistä antaa merkin käydä kimppuuni, minä ymmärrän kuinka röyhkeä minä joutilas olen epäselvissä vaatimuksissani ollut.