Antti Halme
Vantaa


"Olen 30 vuotta ja asun Vantaalla. Kirjoittamista olen harrastanut oikeastaan koko ikäni. Etupäässä lajityyppini on absurdi, unenomainen novelli sekä tragikoominen fantasia. Vapaa kirjoittaminen on mukavaa terapiaa. Siinä oppii paljon itsestään sekä muista. Mielikirjailijoitani ovat Italo Calvino, Paul Auster ja Stephen King."


Taika seisoi lentokentällä katsellen ohikiitäviä koneita. Raidallinen tuulipussi keinui tuulenpuhurissa. Taikan otsalla oli valkoinen huivi, jossa lepäsi punainen pallo. Pallon keskeltä viirasi punaisia säteitä kaikkialle ympärille. Se olisi voinut olla taistelussa haavoittuneen huivi, mikäli pallo olisi ollut epäsäännöllisempi. Mutta se oli pyöreä kuin aurinko, pyöreä kuin maailma. Kentällä tuoksui kerosiini. Suuret hangaarit heittivät varjojaan kuumalle asvaltille.

Tänään hän lentäisi leimuavana tulipallona kohti varmaa kuolemaa. Pommeilla lastattuna hän ohjaisi perille ja vain päästäisi irti. Antaisi asioiden mennä omalla painollaan. Ehkä upottaisi jonkun jenkkien laivoista. Ehkä tuhoaisi edes yhden niistä tykeistä, jotka olivat repineet siivet niin monelta hänen veljeltään. Mutta vaikka hän liitäisi suoraan päin suolaista Tyynen Valtameren vettä ketään haavoittamatta, hän kuolisi keisarin puolesta. Eikä siihen ollut kenelläkään nokan koputtamista.

Taikan vanhemmat saapuivat tuoden kallisarvoisia perintöesineitä. Heidän mukanaan oli myös Emiko, Taikan rakkaus kouluajoista saakka. Äiti piteli silmät maahan luotuna Taikan valokuvaa. Isä painoi kultakellonsa pojan käteen. Äiti ei enää kestänyt, vaan kaappasi Taikan rajuun syleilyyn. Hän nytkähteli tukahdutetusta itkusta.
- Älä itke äiti. Minä menen parempaan paikkaan.
- Tiedänhän minä…
Äidin ääni vaimeni korinaksi, joka muistutti vesipiipun ääntä. Taika nousi valkoisen Mitsubishi Zeron pieneen ohjaamoon. Koneen siipien alapuolella irvistelivät pommit. Niihin oli kirjoitettu terveisiä helvettiin. Taika heilutti kättään, mutta hänen käynnistäessään moottoria mitään ei tapahtunut. Mekaanikko juoksi paikalle.
- Hoh, äsken se oli kunnossa, hän ihmetteli.
Mekaanikko katseli mittareita ja paineli nappuloita aikansa.
- Isä? Tuletko katsomaan? pyysi Taika varovasti.
Taikan isä oli lentokoneinsinööri. Työssään hän oli Hokutan paras, Taikan mielestä maailman paras. Isällä oli vain aina ollut niin kiire. Sodan sytyttyä hänen kiireensä moninkertaistuivat, sillä uusia parempia koneita oli valmistettava kiihtyvällä tahdilla. Vanhan miehen silmät syttyivät. Hän oli kuin ikiaikainen seppä, jonka kädet olivat juuri vapautuneet vuosien kipsistä. Hiro-isä tutki huolellisesti männät, vetohihnat, akselit ja sähköliitännät. Taika seisoi vierellä ja ojenteli isälleen työkaluja tämän tilausten mukaan. Hommaan kului aikaa. Välillä äiti ja Emiko saapuivat heittelemään miehille riisikakkuja. Taikasta tuntui mukavalta puuhailla isän kanssa.
- A-ha! Hiro sanoi viimein voitonriemuisena. Vika oli kuin olikin virranjakajassa! Kokeilepa nyt!
Kuului säksätystä, joka yltyi matalaksi tasaiseksi murinaksi.
- Turvallista matkaa! isä huusi silkasta tottumuksesta.

Mahtava sinisenmusta moottori pyöritti propellia satojen hevosten voimin ja loihti ilmoille jumalten tuulen, joka nosti Taikan yläilmoihin. Kohta hän oli enää pieni piste horisontissa.


Pieni maailmanloppu

Radio-ohjelmassa kuuluttaja oli sanonut sitä sankariheavymusiikiksi. Vahvan melodiset saksilaiset kitarariffit, oopperalaulajan suoritusta lähenevä falsettilaulu ja tietysti laulujen sanoitukset, jotka kertoivat ritareista, merihirviöistä, Ilmestyskirjasta ja paholaisesta. Jonkun muun mielestä moinen musiikki ei ollut jumalan luomaa, mutta Teron mielestä se hakkasi lähestulkoon kaiken, mitä maailmalla oli sillä hetkellä tarjota. "Bring your daughter to the slaughter", lauloi Tero epävireisesti Iron Maidenin mukana, vispasi mustaksi värjättyä hiuspehkoaan, rummutti tahtia etusormillaan ja nyökytteli bassorummun tahtiin. Hän hypähti polvilleen soittamaan villiä ilmakitarasooloa. "I hate mondays", totesi Karvinen kyynisesti tyynyliinasta, silmäluomet puolitangossa.
- Mä meen nyt, koitas suoriutuu sinne kouluun! huusi kamarineito.

Tero laahusti vessaan. Hän tutki kuvajaista. Taas lisää finnejä, kipeitä aristavia pahkuroita molemmilla poskilla. Eivätkö ne ikinä loppuisi? Joskus kolmekymppisenä, hän muisti lukeneensa voidepurkin kyljestä. Mutta hänellä ei ollut aikaa odottaa. Vatsaan koski.
Hyvät juhlavieraat! Illalliseksi tarjoilemme kamelin sisään leivottuja fasaaneita kullattuna ja ruusujen terälehdin koristeltuna. Luutunsoiton jälkeen luvassa viihdykettä: varastelevan rengin hirttäjäiset. Nauttikaa!
Sillä kertaa Tero ei pyristellyt vastaan vaan otti wc-pönttökastelun vastaan väsyneesti hymyillen. Pahemminkin olisi voinut olla. Kukaan ei sentään juuri äsken ollut paskonut pönttöön. Sitten vielä potku kylkeen. Noin. Kiitos. Anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät.
- No men Tero, du vet att vårt klass börjar klockan nio! Är du okej?

Anteeksi rouva Morgana, mutta minun oli viihdytettävä yläluokkaa, ajatteli Tero happamesti ja käveli silmät maahan luotuna paikalleen takapulpetissa. Miksikö en kerro siitä teille? Voitteko te puolestanne luvata minulle koskemattomuuden, joukon viikinkejä vartijoiksi jokaiseksi kuunkierroksi?
- Aspelin, oleksä vaihtanu dödöö? ilkkui konkkonenä-Castrén. Muut purskahtivat nauruun.

Tero nuuhkaisi paitaansa ja tunsi siihen polttomerkkinä jääneen kusen tuoksun. Ruotsinope katseli ympärilleen ja lausui sitten tuomionsa. Tero saisi lukea seuraavan kappaleen. Hän aloitti ja änkytti kuten tavallisesti. Via Dolorosansa puolivälissä hänet sai jatkamaan vain ajatus siitä, että tämänkin oli tapahduttava.

Tasan kello 15.15 pienipyöräinen mopo pärähti käyntiin tupakkanurkalta, Tero pakkarilla ja teiniviiksinen Heinonen kahvoissa. Heinonen väitti, että viritelty mopo kulkisi 126 km/t lentokentällä ja hyvällä näkyvyydellä.
- Jätkä puhuu paskaa.
- Vitut puhun.
- Vitun luuseri. Hyvä hevonen.
- Mitä sä selität?

Heinonen oli luuseri, se oli totta. Mutta niin oli Terokin. Heidän omituinen symbioosinsa oli alkanut seiskaluokan syksynä, silloin kun kouluun saapuva tuoreen lihan karja oli eroteltu kiusattaviin ja niihin, jotka syystä tai toisesta jätettiin rauhaan. Pian Heinonen ja Tero huomasivat molemmat hytisevänsä kanahäkissä piinattujen puolella.

Mopo kiisi läpi elokuisen Helsingin ja kilometri kilometriltä koulu jäi yhä kauemmas taakse. He ohittivat minihameeseen pukeutuneen tytön, jolle Heinonen lähetti terveiset viheltämällä voimakkaasti. Teroa nauratti, kun laiskanpulskea kuski meinasi horjahtaa pään kääntyessä ympäri miltei 360 astetta.
- Laaksonen kuulemma pääs pukille Katjan kaa.
Tero hymyili.
- Mä meinaan yrittää sitä kanssa. Siltä heruu, se on saletti, Heinonen jatkoi.
- Se on korkeimman kädessä. Minä puhun puolestasi.
- Mitä sä selität?

Ihmiset istuivat terassilla Espan puistossa töiden jälkeen, nauttivat ja siemailivat olutta. Pelleasuun pukeutunut tyttö keräsi rahaa kissasirkuksella pidellen paalua pystyssä kahden metrin korkeudessa. Kissat nousivat pylvästä pitkin korkeuksiin vaivatta.

Tero ja Heinonen hyppäsivät Korkeasaaren lautalle Kauppatorilta. Heinosen kultaiset kiharat liehuivat merituulessa. Teron katse suuntasi horisonttiin.
- Jos sinulla vain olisi oikea ase, Lancelot.
- Ai mikä Lancelot, onks se joku jenkkiauto? Heinonen ihmetteli.

He saapuivat eläinsaareen ja kävelivät rantatietä, jossa kukaan ei heitä nähnyt. He istuivat hiljaa, sillä kummallakaan ei ollut mitään sanottavaa.
- Aika on tullut, sanoi Tero viimein.
Äänet hänen päässään kaikuivat kuin katedraalissa.

Katso, sillä minä olen valittu. Minä voin kävellä suoraan jalopeuran luolaan eikä se minua vahingoita. Sillä minun aurani on puhdasta kultaa. Ja taivaallinen sotaväki tulee minun avukseni terävine peitsineen. Minä ohjastan kaksipyöräisen vaununi luvattuun maahan.
- Mitä vittua sä teet, oikeesti? Heinonen hätkähti.
Minä rakennan sillan. Minä olen kuningas niin kuin isänikin, joka on tuomittu maanpakoon. Mutta tuhantena vuonna hän on nouseva tuhkasta. Hän on nouseva, meidän kuningaskuntamme yhdistyvät ja me tulemme hallitsemaan yhdessä maailman loppuun asti.
- Sä tiput sieltä, perkeleen tinneri-aivo!
Isä meidän, joka olet taivaissa, anna meille anteeksi meidän syntimme, niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet. Isä meidän, anna meille anteeksi meidän syntimme. Isä meidän, kuninkaamme. Minun kuninkaani.


* * *

Kati työskenteli design-lehdessä, jonka toimitus sijaitsi Uudenmaankadulla. Syksyn numeron teemana oli Eläimellinen Afrikka: täpläistä leopardia, mustana valuvaa seepraa, villejä tiikerin raitoja kuumassa ruohikossa. Inspiraatiota hakeakseen - tai ainakin hän käytti sitä hyvänä tekosyynä - hän päätti katkaista työpäivän ja lähteä Korkeasaareen. Hän nautti espresson loppuun ja soitti poikaystävälleen, jota ei enää tulisesti rakastanut, mutta piti varalla. Hetken mielijohteesta hän tarkisti vielä bonuskortilleen tuskastuttavan hitaasti kertyneet pisteet.
Lauttamatkalla hän tuijotti potkurien ruhjomaa merta ja pohti itsekseen. Miksei mikään enää tuntunut miltään? Miten hän muka saisi lehden hyökkäämään kioskin hyllyltä lukijansa kimppuun? Miten hän saisi sen pistelemään, leikkaamaan kädet irti siltä poloiselta, joka sen uskalsi avata? Miten hän voisi, jos hän itse oli sisältä pelkkä tyhjä kuori? Pelkkä pakasteen makuinen ameeba kiemurtelemassa ylikalliin valkoisen nahkasohvan päällä. Hän halusi jälleen kokea olevansa elossa. Tuntea edes jotakin. Hän kieritteli pitkiä kiharia mustia hiuksiaan paksusankaisten Diorin aurinkolasien ympäri. Lautta saapui rantaan.
Kissahäkkien luona hän näki jotakin omituista. Ihmisiä oli kerääntynyt tiikerien häkin ympärille. He katsoivat ja osoittelivat sormillaan suu ammollaan jotakin. Se oli poika. Rimppakinttuinen, näppyläinen teini-ikäinen poika, jonka mustaksi värjätty tukka levisi takkuisena kasvoille. Poika makasi kahden suuren tiikerin välissä, eivätkä nämä tehneet elettäkään vahingoittaakseen häntä. Ne pikemminkin kehräsivät. Ne näyttivät mastodonttisylikissoilta, jotka venyttivät kaulaansa jotta hän rapsuttaisi niitä leuan alta. Tämä nahkatakkinen poika näytti levolliselta eikä tuntunut häiriintyvän kenenkään reaktioista.
Kati liikkui lähemmäksi kuin unessa.

Sinä.


Kati hieroi päätään. Tuliko ääni pään sisältä? Kuuliko hän omiaan?

Sinä halusit tuntea olevasi elossa.

Hän tunnusteli kurkkuaan, jota äkkiä tuntui puristavan. Se oli häkissä makaavan pojan ääni. Hän oli varma siitä, vaikkeivät pojan huulet liikkuneet.

Minä annan sinulle elämän.


Poika käänsi kätensä hitaasti kämmenpuoli ylöspäin ja kämmenelle muodostui oranssia hehkua. Se haki hetken muotoaan ja lensi sitten kipinöiden suoraan päin Katin silmiä. Kati tunsi räjähtävän kivun, aivan kuin paperi olisi viiltänyt hänen käsivarttaan luuhun asti. Hän aukaisi sokaistuneet silmänsä ja tuijotti kauhusta epäuskoisena oikeaa kättään, jonka tilalla oli nyt vain umpeen kuroutunut tynkä. Poika katsoi häntä surullisena.

Tunnetko sinä nyt olevasi elossa?


Taivas musteni mustemmaksi kuin se ikinä oli ollut. Merelle nousivat kymmenmetriset vaahtopäät kuin toisiaan puskevat yksisarviset. Apinatalosta alkoi kuulua mielipuolinen kirkuna, joka levisi kuin rutto häkistä toiseen. Korkeasaaren yllä lentelevät lokit tulivat naurusta hulluiksi ja syöksyivät pakenevien lasten perään. Myskihärät puhkoivat aitoihin reikiä Ihmiset juoksivat pakokauhuisina karkuun kaatuilevien puiden alta ja liukastelivat yli lumisten alueiden, jotka kasvoivat pauhaavasta raekuurosta. Horisontista kiipesi kiemurrellen heinäsirkkojen parvi, sakea kuin puuro ja musta kuin öljy. Kaiken keskeltä sinkosi satojen metrien korkeuteen kolmipäinen suomuinen lohikäärme, joka syöksi kidastaan kuumaa laavaa, tuhoa, piinaa ja hävitystä. Sillä totisesti hän, Tero Aspelin, oli Valittu.

Se kaikki kesti vain viitisen minuuttia. Aallokko tyyntyi yhtä nopeasti kuin oli syntynytkin. Tumma taivas liukeni turkoosinsiniseen ja raekuuro hidastui kunnes muuttui tihkusateeksi ja tiivistyi pieniksi pisaroiksi, jotka haihtuivat lopulta ilmaan. Katoavan hetken verran ilmassa näkyi kangastus: vetten päällä ajava kaksipyöräinen liekehtivä pikkumopo, kunnes sekin katosi sihahtaen mereen vajoavan eläinsaaren mukana.

Kati kellui vedessä pitäen jäljellejääneellä kädellään kiinni puunrungosta. Rungolle laskeutui värikäs kakadu. Kuin taikaiskusta elämä ei enää tuntunut merkityksettömältä. Hän suunnitteli kirjoittavansa tarinan rimppakinttuisesta hevarista ja maailman pienimmästä maailmanlopusta. Toimistolla hänen suunnitelmansa hautautui kuitenkin teemanumeron painostavaan deadlineen.
Kaiken tapahtuneen jälkeen poliisi haastatteli Teron koulutovereita ja eräs vihreälle vinyylille painettu heavylevy poistettiin vaivihkaa markkinoilta. Kun turistit puolestaan kyselivät Korkeasaaresta, heille neuvottiin reitti Ahvenanmaalle ja lossit vietiin salaa telakalle. Ei mennyt kauaakaan kun ihmiset lakkasivat puhumasta koko asiasta..