Antti Halme
Vantaa
antti.halme@eerafinland.fi">

"Olen 30 vuotta ja asun Vantaalla. Kirjoittamista olen harrastanut oikeastaan koko ikäni. Etupäässä lajityyppini on absurdi, unenomainen novelli sekä tragikoominen fantasia. Vapaa kirjoittaminen on mukavaa terapiaa. Siinä oppii paljon itsestään sekä muista. Mielikirjailijoitani ovat Italo Calvino, Paul Auster ja Stephen King.."


Lauluja sateessa


JUHA

Juha tuijotti lyhyttä viestiä, jota oli ensin luullut vitsiksi. Hän oli tarkistanut asian Ilmatieteen laitokselta viiteen eri kertaan. Hän muisti lukeneensa eräästä chicagolaisen planetaarion tylsistyneestä työntekijästä, joka vuonna 1940 oli aprillipilana kirjoittanut lehdistötiedotteeseen "maailma loppuu todennäköisesti huomenna". Paniikin puhjettua huumoriveikko irtisanottiin välittömästi. Juha ei halunnut kokea samaa kohtaloa, ei näin lähellä eläkepäiviä. Hän halusi vielä toteuttaa unelmansa, sauvakävelyn Kiinan muurilla. Hän näppäili laitoksen numeron ja tarkisti asian vielä kertaalleen.

- Totta se on, usko jo, sanoi päivystäjä. Jännittääkö?
- Suoraan sanottuna kyllä.

Arvi Lind oli lukenut uutiset kerran ilman housuja. Se oli tämän rinnalla pientä. Kello 20.45 Juha naksautteli kauko-ohjainta hikisessä kädessään kunnes tavallistakin kireämmän näköinen ohjaaja antoi viimein merkin. Juha astui spottivalojen kirkkauteen sinisen kankaalle, johon hän upposi kuin ilmapallo taivaaseen. Tietokonegrafiikka lisättiin bluescreenin avulla säätiedotukseen vasta jälkikäteen. Graafikoilla oli tänä iltana ollut kuulemma erityisen hauskaa.

ILKKA

Ilkka katseli puoli yhdeksän uutisia syöden samalla lähipizzeriasta hakemaansa Americana-lättyä. Hänen päivänsä olivat viime aikoina olleet kovin toivottomia. Tapiolan seurakunnassa hän oli viihtynyt, mutta uusi paikka oli yhtä kärsimysnäytelmää. Hän mietti oliko tämä Jumalan tapa koetella hänen uskoaan? Yrittikö Hän tarkoituksella etsiä Ilkasta murtumakohtia niin kuin vesijohtoja tutkivat insinöörit? Varmistaa heikoin lenkki? Kohta Hän varmasti löytäisi haavan, joka ei umpeutuisikaan. Silti Ilkka rukoili. Ei Afrikan nälkäänäkevien, ei päiväkotilasten eikä osattomien puolesta - vaan itsensä. Hän pyysi vain pientä merkkiä siitä, että kaikkivaltias oli olemassa; Hän kyllä saisi ne lopettamaan. Lopettamaan antamasta vääriä kokousaikoja. Lakkaamaan vaikenemasta veitsentarkasti silloin kun hän saapui huoneeseen. Ehkä ne joskus jopa lähtisivät kahvitauolle hänen kanssaan. Päästäisivät tarkoin varjeltuun mykkään veljeskuntaansa.

Pizzapala jäi puoliksi Juhan suuhun. Hän alkoi yskiä ja nosti äänenvoimakkuutta. Sähköinen kihelmöinti peitti hänen koko ruumiinsa. Viininpunaiseen irtotakkiin pukeutunut, harmahtavat hiuksensa poninhännälle sitonut sääennustaja osoitti suurilla lapiokäsillään yli Pohjanlahden.

- Matalapaine lähestyy lounaasta ja …Odotettavissa on voimakasta ruskeaa, lannoitteen kaltaista sadetta, joka ei lakkaa ainakaan ennen viikonloppua. Tilanne on epätavallinen, mutta Säteilyturvakeskuksen mukaan mitään raja-arvoja ei ole ylitetty. Terveyshaittoja ei ole välittömästi odotettavissa...

Mies jatkoi, mutta Ilkan päässä kumisi vain yksi asia: tämä oli merkki. Hänen rukouksiinsa oli vastattu.


KARI

Kahden viikon kuluttua tauottomaan sateeseen oli melkein jo tottunut. Se ropisi päivästä toiseen, aamusta yöhön. Ruskeat pisarat tippuivat alas täyttäen kattokouruja, tynnyreitä ja vesitorneja. Ne värjäsivät raidoille kerrostalojen seiniä ja ikkunoita, muodostivat laakeita tervanvärisiä lammikoita, sekoittuivat hiljakseen siirappisina juovina puroihin, järviin ja jokiin.

Kari käveli pitkin Kaivopuiston laituria, katseli ennen joutsenenvalkeita, nyt ruskeiksi hiljalleen täplittyviä ylväitä purjeveneitä. Liikkeellä oli vähän väkeä. Beigeen taittuvat pilvet purjehtivat taivaalla. Niiden takana näkyi uhkaavampia, maitosuklaan värisiä. Hajuun oli tottunut, sillä se leijui kaikkialla. Sitä ei oikeastaan enää edes huomannut. Karilla ei ollut kiire. Hän piti tästä tunteesta, joka pakotti varpailleen pitkän hiljaiselon jälkeen. Balkanilta paluun jälkeen Karin elämä oli ollut ajelehtimista, koteloitumista. Nyt tuntui, että jotakin oli ilmassa - kuin tyyntä myrskyn edellä. Puiston penkillä Kari näki nuoren naisen, jolla ei ollut sateenvarjoa. Jos taivaalta sataa paskaa, ei tämäkään voi mennä pahasti pieleen, hän ajatteli.

- Ilmoja pidellyt, Kari aloitti ja kiroili samassa latteata aloitettaan. Haluatko tulla varjoni alle?

Nainen nyökkäsi ja hytisi hiukan. Kari katseli naisen kreikkalaista profiilia ja säkkäriä upeita hiuksia. Naisen t-paita oli liimaantunut kiinni ihoon. Hän hymyili Karille. Tunnin päästä he olivat Karin asunnossa. He suutelivat ahnaasti ja tahrivat valkoiset silkkilakanat ruskean eri sävyihin kunnes lopputulos näytti mämmin, sinapin ja okran viidakolta. Nainen voihki ääneen ja taivutti lantionsa kaarelle. Kari ahmi suuhunsa kiharoita, korvannipukoita, ruskeita nännejä, pakaroita. Hän huusi ääneen, pingottui äärimmilleen ja yhtyi sateeseen. Kuiva kausi oli päättynyt.


MINNA

Minna saapui Meilahden sairaalan viidenteen kerrokseen. Hänen kenkänsä jättivät tahraisen vanan lattiaan. Kuin pieni eläin olisi loikkinut pakoon jotakin.

- Saamarin sade, hän sanoi äidilleen. Kauanko toi on jatkunut? Varmaan viikkokausia. Olisin tullut käymään aiemminkin, jos olisi vähän tauonnut.

Hänen äitinsä katseli ulos ikkunasta mitään sanomatta.

- Ennen oli paremmin, Minna jatkoi. Muistatko kun isän kanssa käytiin mökillä? Sinä soudit verkkoja, maattiin rantakivillä, Bruno nukkui kalliolla ketarat pystyssä…Aurinko paistoi silloin aina. Muistatko?

Hänen äitinsä oli edelleen hiljaa.

- Yksinkö mun pitää tässä puhua? Sanoisit sinäkin jotakin.
- Näetkö tuonne?, äiti sanoi ja hymyili.

Alhaalla leikki lapsia kaakaonvärisissä lammikoissa, naamat ruskeina.

- Ne keräävät sitä talteen, äiti jatkoi. Toissapäivänä tuli enemmän. Nyt tihuttaa. Huomenna saattaa tulla oikein kunnon kuuro. Minneköhän ne sitä vie? Tekeeköhän ne paskaukkoja?

Hänen äitinsä alkoi hihittää katketakseen, piteli rintaansa, vajosi hekotellen lattialle. Minna huokasi. Äiti ei varmaan edes muistanut kuinka kaunista kaikki joskus oli ollut. Hän, äiti, isä.


JUHA

- En helvetissä. Etsikää joku toinen.
- Tekisit nyt Juha yhteistyötä. Se olis katsojien mielestä hauskaa. Ei sun nyt kannata duunia vaihtaa. Ajattele sitä eläkettä.
- Pelkkä sääennuste ei vaan enää riitä, puuttui ohjelmapäällikkö puheeseen. Ja nyt etenkään, kun toi jatkuva sade…

Juha suki poninhäntäänsä.

- Missä se saatanan koreografia on?, hän kysyi.

Spottivalojen syttyessä hän ajatteli Kiinan äärettömiin jatkuvaa muuria. Kellertävän haalistunutta korttia, jonka hän oli saanut pienenä isältään Pekingistä. Sotilaat, jotka muinoin vartioivat Kiinan muuria, omistivat sille elämänsä. He menivät naimisiin muurilla, elivät siellä perheineen ja kuolivat harmaina tutisten, viimeisillä voimillaan miekastaan kiinni pitäen. Se, jos mikä oli velvollisuudentuntoa.

Suorassa lähetyksessä Juha näytti tavanomaisen laajan kädenliikkeen kartan kohdalla. Ruskea sade jatkuisi - niin kuin se oli jatkunut jo toista kuukautta. Mitään muutosta ei ollut havaittavissa. Ennusteen jälkeen seurasi uusi ohjelmantäyte: Gene Kellyn pirteä lauluääni täytti studion ja Juha alkoi riisua vaatteitaan kameran edessä yksi kerrallaan, sateenvarjoa toisessa kädessään pyöritellen.


ILKKA

Seurakunnan työntekijät istuivat kahvilla. Ilkka katseli ihaillen rommin värisiä pisaroita, jotka ropisivat ulkona pulppuavaan suureen suihkulähteeseen mahtavana, päivä päivältä voimistuvana kuurona. Hän olisi voinut katsella pisaroiden hyppyleikkiä vaikka kuinka kauan. Juoda vettä litroittain. Oli hän sitä salaa maistanutkin.

- Jumala kuuntelee, Ilkka sanoi.
- Joo, on tässä siitä jo kuultukin, muut sanoivat hymyillen ja toisiaan vaivihkaa vilkuillen.

Heidän lähtiessään kahvipöydästä yksi sanoi vielä:
- Viitsitkö päivittää ne tilastot nettiin? Mun pitäis lähteä vähän aikaisemmin…Kun on viikonloppukin ja kaikki.

Ilkka nyökkäsi voimattomasti. Nyt ne ainakin puhuivat hänelle. Kuinka paljon yksi ihminen voi pyytää?


MINNA

Minna seisoi parvekkeella pyyhe ja lasta kädessään. Hän oli pessyt viimeiset ikkunat puoli tuntia sitten. Nyt ne olivat jälleen täynnä tummanruskeita vanoja. No, jotakin oli sentään saatu aikaan. Olihan lauantai…vai maanantai? Hän ei ollut varma. Katto vuosi ja maitokahvin väristä nestettä ulottui polviin saakka. Hän mietti pitäisikö kylpyhuoneen sisustusta muuttaa. Nyt siellä oli sinisiä ornamentteja ja meritähtiä. Kohta trendi varmasti vaihtuisi. Mutta entä jos sade lakkaisi? Huomenna pitäisi joka tapauksessa pestä ikkunat.


KARI

Vuosi sateen alkamisen jälkeen Kari ja hänen rakkautensa kävelivät Kaivopuistossa. Karilla oli uusi työ: hän kuului katastrofijoukkoihin, jotka opastivat, valvoivat, huolsivat ja vartioivat. Välillä hän siveli kuin ohimennen virkamerkkiään taskun pohjalla. Pisarat olivat värjänneet isot shakkinappulat leikkikentän vieressä niin, ettei mustaa ja valkeaa enää erottanut. Myös nurmi alkoi olla mahongin väristä. Nainen paleli. Hän piteli vatsaansa. Kari kompastui vahingossa paskalammikkoon.

- Näkeeköhän pienokainen koskaan aurinkoa?, nainen kysyi.
- Sateen jälkeen kaikki on paremmin.
- Entä jos se ei lopu?
- Ehkä sille kasvavat räpylät.

Naisen hampaat loistivat ja hän hyppäsi Karin päälle peittäen tämän kiharapilvellään. Keskeltä katsoivat melkein mustat silmät, jotka tuijottivat häneen turvaa hakien. Juuri silloin, sinä samana hetkenä Kari tajusi, että oli olemassa vain yksi asia, jonka hän saattoi naiselle tarjota. Vain yksi asia, joka kietoi heidät yhteen. Syvällä sisimmässään hän toivoi, ettei sade ikinä lakkaisi.


MINNA

Äidin tila oli huonontunut. Välillä hän ei tuntenut enää Minnaa. Minna toi sairaalaan kukkakimpun ja valokuva-albumin ja asetti ne pöydälle.


- Armi, mukavaa nähdä sinua…
- Äiti en minä ole Armi, minä olen Minna.
- Juu, siitä onkin aikaa. Mehän oltiin parhaita kavereita. Silloin tanssilavalla vuonna kuuskytkuus-
- Niin, niin.
- Juotiin vaaleanpunaista samppanjaa…
- Mulla ei kestä pää.
- Jaa vieläkö siellä sitten sataa?
- Mulla ei kestä pää.
- Jokos sinä olet miestä itelles löytänyt? Ei ole ihmisen hyvä olla yksin, Armi.
- Yrittäisit nyt. Katso tässä mökillä. Me kolme..Isä…
- Täällä haisee paska.
- Et viitsis äiti puhua tuolla tavalla. Vaikka sitä on joka paikassa niin ei siitä tarvitse koko ajan puhua.

Äiti sulkeutui jälleen omaan maailmaansa ja heitti avaimen ulos ikkunasta. Minna päätti, että oli aika lähteä. Jonkun tässä piti pitää huolta siitä, että asiat järjestyvät. Että kaikilla on kaikkea, mitä kaikki tarvitsevat.

Pilvet rakoilivat. Minna kaivoi taskustaan värilastun, jossa näkyi ruskean eri sävyjä. Kyllä, taivas oli vaaleamman ruskea kuin eilen. Aivan varmasti oli. Minna merkitsi ruksin kaksi vuotta vanhaan kalenteriin. Hän joi teetä, tarttui tärisevin käsin valokuvaan ja nukahti.