Esko Helenius
Rauma

"Pilvenmäen aaveratsastaja"


Kukoistavat kalossit


He olivat solmineet avioliiton vuonna 1942. Kaarlo haavoittui työkyvyttömäksi neljä kuukautta ennen sodan päättymistä. Kaarlon elämä ja liikkuminen jäi lähes yksin Bertan varaan. Kaarlo oli pitkäkin aikoja sotavammasairaalassa, jossa kuoli vuonna 1954.

Kaarlon kuolemasta oli kulunut kahdeksantoista vuotta. Bertta vei vanhan maton vinttikomeroon. Komeron nurkassa oli pahvilaatikko ja sen vieressä hapertuneet, kulahtaneet kalossit. Bertan ottaessa Kaarlon kalossit käteensä hänen poskelleen vieri kyynel. Haudatut kipeimmät muistot nostivat päätään. Kalosseista lohkesi palasia Bertan kädelle. Hän lukitsi komeron oven ja vei kalossit roskalaatikkoon.

Nykyisin Bertalla oli toisinaan yksinäistä. Häntä askarrutti miten päivänsä täyttäisi. Eläkeaika koittaisi keväällä kuuden vuoden kuluttua.

Hän oli osallistunut muutamia vuosia Kansalaisopiston käsityöaiheisille kursseille ja kesäisin seurakunnan retkille. Bertta eli rauhallista ja sävyisää elämää, eikä ollut mitenkään tyytymätön.

Hän oli tavannut Heikin muutaman kerran Kansalaisopistolla. Heikki oli opiston talonmies ja poikamies, vai pitäisikö sanoa vanhapoika. Heikki järjesti usein tekemisen tynkää päästäkseen Bertan juttusille. Hän oli avaamassa ovea tai kysymässä kudontavälineiden kuntoa.

Oli lauantai ja Bertta oli tehnyt vaatimattomat ostoksensa läheisessä marketissa. Hän istui sohvalla kirja kädessään, lukeminen ei ottanut luonnistuakseen. Bertta ajatteli, että ei sitten, möllötetään tässä jos ei kiinnosta.

Kauaa ei Bertan tarvinnut ihmetellä, Heikki tuli mieleen. Hänellä oli erikoiset vaatteet: mustat sukat, punaruskeat sandaalit, vaaleanvihreät housut ja ruskea paita. Kyseinen väriyhdistelmä oli kuvottavan näköinen kenen tahansa päällä. Bertta hieman sääli Heikkiä. Toisaalta koko asia tuntui huvittavalta ja Bertta oikein hytkyi yksikseen naureskellen. Pitäisi kysyä joltain jos ei itse osaa katsoa mitä päälleen laittaa. Bertta piti miesten ominaisuutena etteivät ymmärrä tällaisista asioista.

Bertta nousi sohvalta laittaen kirjan pois, kun ei luetuttanut. Hän alkoi tehdä käsitöitä. Ne olivat Bertan mieluisimpia vapaa-ajan harrastuksia. Hänen käsiensä jälki näkyi kaikessa mitkä olivat tekstiiliä. Vaatteistaankin hän oli tehnyt suurimman osan itse, useita villapaitoja ja neuleita. Bertalla oli vaatimaton, mutta kaunis koti.

Bertan kissa Ruusa oli vanha, jo neljätoista vuotta. Sillä oli vanhuuden vaivoja ja Bertta käytti sen eläinlääkärillä. Ruusa sai lääkkeensä. Eläinlääkäri suositteli lopettamaan ulkoilun. Bertta korvasi sen päästämällä Ruusan parvekkeelle. Bertta hoiti kissansa hyvin. Hän antoi usein keitettyä kalaa, josta Ruusa piti. Ruusa oli viime aikoina käyttäytynyt oudosti. Se sähisi Bertan ottaessa sen syliinsä, jossa se yleensä halusi olla mielellään.

Ruusalla oli vanhuudesta ja perintötekijöistä johtuvia tasapaino-ongelmia. Oli vain lyhyen ajan kysymys, milloin Ruusa olisi holtittomassa kunnossa. Eläinlääkäri ehdotti lopettamista. Bertta ei ollut toimenpiteeseen vielä valmis, kun oli pennusta asti Ruusan kanssa elänyt.

Ruusan loikoillessa sohvalla päätti Bertta ratkaista sen kohtalon. Ruusa on ollut hyvä kissa, ilon ja hellyyden kohde. Ruusa tulisi haudata asianmukaisesti, niin kuin hyvälle kissalle kuuluu.

Bertta kysyi asiaa vesikraanaa korjaavalta putkimieheltä. Hän ehdotti, että eläinlääkäri piikittäisi kissan ja polttaisi jätteiden mukana. Bertta piti sitä huonona ratkaisuna.

Hän kysyi Heikiltä Kansalaispistolla.
- Ei minustakaan polttaminen ole mukavaa. Mitä jos minä teen pienen arkun ja haudataan eläinten hautausmaalle.
- Jos se vain on mahdollista, niin minäkin olen sitä mieltä.

Heikki haki autollaan Bertan ja Ruusan. Eläinlääkäri antoi piikin Ruusalle. Heikki avasi arkun. Se oli höylätystä laudasta valmistettu, punaisella kreppipaperilla koristeltu. Kanteen oli veistetty kissan kuva. Bertta itki, ei pelkästään Ruusan puolesta vaan nähtyään arkun. Ruusa haudattiin ja Heikki laittoi pienen ristin kummulle.

Bertta oli tehnyt ruokaa Ruusan muistotilaisuuteen ja leiponut useampaa sorttia. Heikki lähti kotiinsa. Bertta tiskasi ja vei roskiin Ruusan santalaatikon ja ruokakupit.

Bertta nukkui huonosti, oli hieman ikävä Ruusaa. Mutta Ruusan oli parempi näin kuin hoippuilla aistivammaisena vielä jonkun aikaa.

Herättyään Bertta pelästyi, hän ei muistanut millaiset vaatteet Heikillä oli ollut Ruusan hautajaisissa. Hän oli ilmeisesti ollut niin keskittyneenä ja murheissaan Ruusasta.

He alkoivat keskustella yhä useammin ja pidempään. Bertta huomasi Heikin erikoisen väriset vaatekappaleet. Hänen teki mieli sanoa asiasta.

He keskustelivat taas niitä näitä, ilmoista ja muusta jonninjoutavasta.
- Rohkenen pyytää rouvaa kanssani katsomaan kotimaista elokuvaa "Aika hyvä ihmiseksi".

Bertta oli hämillään ja hieman punastui.
- Kyllä se sopii, mielelläni.
- Niin sopiiko, että noudan rouvan lauantaina kello kahdeksantoista.
- Sopii.

He erosivat ja Bertalla oli tyttömäinen olo. Heikin rouvittelu tuntui oudolta. Bertta laittoi sen miehen epävarmuuden ja ujouden tiliin.

Lauantai koitti ja Bertan ovikello soi. Siellä oli Heikki päällään vihreä kravatti, jossa oli punaisia raitoja, valkoinen paita, vihreänharmaa pikkutakki ja tummansiniset housut. Bertta peitti hämmennyksensä Heikin vaatteista. Hänen teki mieli sanoa se, mutta Heikki loukkaantuisi. Se olisi myös väärin miehen vilpittömyyttä ja rehtiyttä kohtaan.

Elokuva päättyi. Bertta otti härkää sarvista, pyysi Heikin iltakahville. Heikki jännitti ja oli siksi vähäpuheinen. Bertta piti yllä leppoisaa keskustelua lähes tunnin.

- Kuules Heikki, sinä et saa loukkaantua. Ei sinun vaatteissa sinänsä mitään vikaa ole. Mutta niiden värit joskus järkyttävät.
- Minä olen tosi pahasti värisokea. Vaatekaupassa kysyn, minkä värinen tämä kangas on. Katsovat kuin pitäisivät vähämielisenä.

Heikki tunsi itsensä jollainlailla naurettavaksi. Tovin keskusteltuaan he tulivat iloisemmiksi.

Bertta katsoi ikkunasta vesisateeseen. Milloin saapuisi hän? Sinä iltana Bertta sai lohdutuksen sydämeen ja Heikki kaihon kaipuun.

Heikin lähdettyä Bertta alkoi tiskata. Hän keskeytti kuivaten kätensä ja meni eteiseen, suupielissä viehkeä hymy.

- Kyllä, on ne, hän totesi.

Kesäsunnuntain aamu oli aurinkoinen ja kaunis. Bertta puki uuden hameen, jakun ja valkoisen paidan. Sen kaula-aukossa ja hihoissa oli harmaita kuvioita. Käteensä hän laittoi itse virkkaamansa pitsisormikkaat. Tietenkin Bertta oli käynyt edellisenä päivänä kampaajalla.

- Voi Heikki kun tietäisit, millaisen aarteen Bertalle toit, hän oli tokaista ääneen poistuessaan asunnostaan.

Bertta käveli kadulla. Hän tarkisti rannekellostaan ajan. Hän oli myöhässä sopivasti, ei yhtään liikaa. Hän katsoi uudelleen kelloaan, korjatessaan hihnan aiheuttaneen rypyn pitsisormikkaassa. Aurinko lämmitti. Sen säteet tanssivat Bertan ympärillä. Käsilaukun raosta pilkotti pitsinenäliinan kulma, Ruusan korvan kärki.

Kauan sitten oli murhe kitkenyt Bertan onnen kukat. Pienet siemenet jäivät jäljelle. Kasvupaikan löytyminen ja siementen itäminen pieneksi taimeksi kesti kauan. Nyt ne kukoistavat Bertalle uusista kalosseista.



KAARLON KALOSSIT         sävel & sanat: VEIKKO LAVI


Niin kuin hento päiväperho
heilahtaapi pitsiverho.
Bertta katsoo ikkunasta,
milloin saapuu hän.
Lohduttelee sydäntänsä:
Kerran oma ystävänsä
noutaa pienen tyttönsä ja suuret kalossit.
            Kaarlo, sinun kalossisi jäivät,
            Bertta Lucanderin eteiseen
            kun tartuit käteen pehmoiseen.
            Kaarlo, alkoi hälle kaihon päivät
            suuren rakkauden tiesit,
            silloin tulleen osakseen.

Talvisota silloin alkoi,
yötä valojuovat halkoi.
Kaarlo kävi Bertan luona
kerran viimeisen.
Murhe onnen kukat kitki,
muistojansa Bertta itki
silloin istuit vierelläni kättä pidellen.
            Kaarlo, sinun kalossisi -- -

(Puhumalla)
Kuule Kalle; Jos olet vielä hengissä - niin hae ihmeessä ne kalossit sieltä nurkasta pois.