Mika Nyyssönen
Merikarvia

Anomia - saa ottaa

Olipa kerran pieni poika nimeltä Miihkali ”No No” -landiassa - tai ainakin siltä hänestä tuntui. Jo ihan lapsena Miihkalia oli kielletty koskemasta siihen, ja varomasta sitä ja sanomasta tätä. Hänestä tuntui, että hän ei pystynyt enää edes liikkumaan, kun jokaista askelta täytyi varoa. Äiti huusi ulos mennessään: ”Varo niitä portaita, äläkä koske siihen kaiteeseen, se on juuri maalattu!” Luontoihmisenä isä varoitteli poikaa tallaamasta muurahaisia tai niiden reittejä. Perheessä ei kuljettu autolla, koska se oli isän mielestä ekologisesti arveluttavaa. Polkupyörällä kuljettiin hissukseen, yleensä se tarkoitti pyörän taluttamista kypärä päässä ja polvisuojat jalassa: liikenteessähän saattoi tapahtua mitä vaan ja pyöräilijä se aina otti ne iskut vastaan.

Miihkali haaveilikin että oppisi lentämään. Paitsi että ilmastahan putoaa aina alas, tavalla tai toisella, Miihkali haaveili tavallisesta elämästä, luki mielellään mitä erilaisimpia kirjoja luonnollisestikin hyvässä valaistuksessa, ergonomiatuolissaan.

Muutama kuukausi sitten Miihkali oli lukenut Freelandiasta, jossa ei juurikaan ollut kieltoja. Kun esimerkiksi Freelandian kolmesta leipurista kolmanneksi vahvin oli juuri ottanut uunista pellillisen herkullisia voisilmäpullia ja aikoi maistaa niitä, paikalle ryntäsi kolmekymmentä lastentarhan päiväkävelijää ja söi opettajansa kanssa kaikki pullat murusia myöten. Armaan voisilmäpullat olivat kyllä maankuuluja, mutta tällaiset tilanteet kieltämättä rasittivat. Freelandian talouselämäkin oli aika sekavassa tilassa, kun vähittäistavarakaupoista vain haettiin oman mielen mukaan tavarat; rahaa käytettiin vain kun ostaja oli voimiltaan heikompi kuin myyjä. Kauppareissut hoidettiinkin yleensä porukalla, ja bodareitten kanssa oli kaikkein mukavinta asioida citymarketeissa.

Mutta Miihkalia ei Freelandian talouselämä liikuttanut. Miihkali oli tehnyt päätöksensä: Freelandialle Iso Lihava KYLLÄ. Olisi osattava kiertää kaikki kiellot, kirjoittamattomat ja kirjoitetut säännöt ja vielä kulttuurin asettamat normit. Kirjastosta Miihkali hankki lisää tietoa, mm. halpojen yösijojen osoitteita ja lähetti kirjeen yhteen niistä, kun kävi ilmi että siellä asui ennestään muuan Kerkko, Miihkalin maanmies.

Kirjettään Miihkali ei enää juuri muistanut, kun eräänä päivänä hänen pöydälleen ilmestyi vastaus siihen. Siinä vaiheessa Miihkali oli jo ehtinyt suunnitella reittinsä lähimmälle rautatieasemalle, josta oli intercity-yhteys Freelandian rajalle. Rahaa oli taskussa sen verran mitä ”No No” -landiassa Miihkalin perheeltä kului kahden kuukauden elämiseen. Tavaroista oli pakattu se suurin mitä-voisi-tarvita- kaiken-varalta -osa. Miihkali ihan tärisi jännityksestä, kun alkoi avata Kerkon lähettämää kirjettä ergonomiatuolissaan silmäystävällisen lampun valossa.

Kerkon kirje oli päivätty ensimmäisen kerran kolmas päivä. Kirjoitusjäljestä näki, että Kerkolla oli ollut kiire, hätä ja hoppu, vaikka tämä oli huolellinen ja perusteellinen kaveri ja osasi Miihkalista ajatella monia sellaisia asioita ihan vaan kaiken varalta - mitä Miihkali itse ei olisi osannut kuvitellakaan. Päiväyksiä oli useampia, kaikissa ei kiirettä kirjoitusjäljestä huomannut. Näin kirje alkoi:

"Kiitos kirjeestäsi Miihkali, Freelandia on erilainen kuin rakas kotimaamme, siinä olet todellakin oikeassa. Olen itse miettinyt miten pääsisin täältä pois, mutta en ole pystynyt perehtymään aiheeseen syvällisesti. Kirjastossa ei nimittäin ole mitään informatiivista tietoa, ainoastaan vanhoja matkailuesitteitä, koska maan lahjottu hallitus on antanut kaiken hyöty- ja kaunokirjallisuuden eniten maksavalle suurmiehelle, sille jolla on vahvin armeija. Hyvä kun kynän olen saanut varjeltua itselläni, sillä täällä viedään huoneista kaikki vähänkään hyödyllinen tai arvokas. Olen yrittänyt kuntoilla ja voimailla että pärjäisin, mutta vaikeaa tämä on, usko pois. Nyt tuli kiire, kahdeksan pikkupojan jengi on viemässä pyörääni tuolla pihalla. Kirjoitan lisää…"

Miihkali oli aivan ymmällään. Oliko tuo Kerkon kuvailema paikka todella Freelandia, varastaminen ja vahvemman oikeus arkipäivää? Mitä useampia liuskoja Miihkali luki sitä hirveämmältä hänestä alkoi tuntua. Kerkko kuvaili Freelandian talouselämän sekasortoa, täysin mielivaltaista hallintoa ja valtion virkamiehiä sekä varuillaan olemisen arkea. Oliko sittenkään niin hyvä että kaupasta sai ottaa mitä halusi? Miihkali tiesi sanan tällaiselle yhteiskunnan tilalle: ANOMIA. Vähän niinkuin anoreksian ja anarkian yhdistelmä. Ergonomiatuolissaan Miihkali tunsi äkkiä kylmänväreiden kulkevan pitkin selkäänsä ja tunsi olevansa onnellinen.

Minä sentään asun turvallisessa maassa, hän ajatteli, ja olen ylpeä suomalaisuudestani. Vain sellainen yhteiskuntamalli on toimiva, jossa on sääntöjä, lakeja ja normeja joita jokaisen tulee kunnioittaen noudattaa. Kiellot ovat olemassa minun ja kaikkein kanssaihmisten hyvinvointia varten, ei minua vastaan, Miihkali ajatteli. Ja siitä paikasta hän lähti kirjastoon etsimään informaatiota, jonka avulla voisi auttaa ystävänsä Kerkon takaisin kotimaahan.