Elina Lähdemäki
Pori


Abo


Hän tuli kuin tilauksesta, viime tingassa, kreivin aikaan. Me roikuimme tietämättämme ajan reunalla, ja kaikki oli enää yhdestä napsahduksesta kiinni.

Istuimme kynttiläringissä ja keskustelimme varhaisimmista lapsuusmuistoista. Voi kuulostaa suloiselta nuorten ja älykkäiden pariskuntien iltaseurustelulta, mutta meitä ympäröivä todellisuus oli karu. Talo oli vaarassa sortua, ikkunoissa lasien sijaan härskejä rättejä, rinkimme paskaisella muovimatolla. Pöllityt kynttilät ainoana valona - parempi ehkä niin - ja lämpönä ja lohtuna vain se kaikenkarvainen krääsä, mitä kukin oli päivän mittaan onnistunut itselleen hommaamaan ja toisilta ahkerasti pimittämään.

Yhdellä ei lapsuudesta ollut lainkaan muistoja, ei sitä ensimmäistä, ei mitään selkeää alkupistettä elämälle, ei kiinnekohtaa. Joillakin oli tosi riipaisevia, vittu joo tietenkin, ja jollakin oikeasti onnellisia. Silti me kaikki olimme siellä, riippumatta muistoista tai niiden selkeydestä. Olimme siellä akuutissa hengenvaarassa omasta halustamme. Jokainen omista syistään, omine selityksineen ja tarpeineen. Räjähtäneen talon, joka ei enää kelvannut kenellekään muulle, olimme vallanneet rähjäisten kehojemme suojaksi.

Hän tuli seuraamme niin luontevasti, että edes skitsoin meistä ei sitä huomannut, tajusi jollakin tasolla, mutta ei hätkähtänyt, ei kukaan meistä. Siinä hän vain oli, piirissämme, jutuissamme, kanssamme.

Hänen tukkansa oli kertakaikkiaan mahtava. Säkkärä, pölyinen ja järjettömän takkuisa laitos, jolle porukkamme tajuttomimmatkaan rastahiukset eivät vetäneet vertoja. Sitä tukkaa me taisimme tuijottaa niin soikeina, että emme missään vaiheessa huomanneet hänen olevan lähes alasti. Hänen tummanruskea nahkansa vain ei näyttänyt alastomuudelta.

Keskustelu oli katkonaista, joku oli vaiennut vallan, toinen ja kolmas säkättivät kuin singerit kilpaa, muutama mokelsi. Välillä jokin lyhyt älyn valon säie halkaisi ilmaa, ja joskus olimme tajuavinamme aidon tunteen hipaisun. Ja hänet, joka oli kanssamme vailla sanoja, kaiken ymmärtäen, täysin käsitettävissä, selkeänä.

Kanssamme, kansaamme, kaikkien kansaa. Sitä hän oli, niin kuin mekin tavallamme, vaikka emme sitä vielä tienneet. Hän oli universaalia väkeä, elänyt viimeksi Australian mantereen laajoissa erämaissa, ulkosaariston kaltaisessa outbackissä. Me taas pidimme itseämme kovin kansainvälisinä, ja sitä me kyllä olimmekin. Eteläiselle pallonpuoliskolle asti selviytyminen vaati ilman muuta kansainvälistä mielenlaatua. Me olimme valuneet sinne kaikilta mantereilta. Ja me joko halusimme ikuisen loman tietämättä, ettei sellaista ole; tai meitä huijattiin; tai halusimmekin eksyä kaupunkien sokkeloihin.

Kauas kotoa oli pitänyt matkustaa pohjalle, Down Under, kirjaimellisesti.

Sitten räjähti, tajunta välähtää valkoiseksi laukauksen mäiskiessä ilmaa.

Joku hyypiö ryntää sisään kivääri tanassa, se on Tim, what the fuck, what are you doin', sanat jähmettyvät kurkkuun - kaikkien onneksi, sillä väärällä hetkellä päästetty ääni voi laukaista mitä vain. Ei se oo kivääri vittu se on haulikko, sahattu, ei helvetti mitä sä teet... Klinks klanks, se lataa uudelleen, sanoo yhdelle meistä: "Vittu ämmä nyt lähdetään, yhdellä laukauksella", tulee sen viereen kyykkyyn, "vittu lähdetään samalla pamauksella", nousee ylös, osoittaa sitä, kukaan muu ei puhu mitään, vain Timin raivo ja kunkin päässä risteilevä kauhu, pää yhtäkkiä ihan selvä ja tiivistynyt hiljaisuus.

On täysin hiljaista. Tim huohottaa aloillaan, tähtää tyttökaveriaan, hiki valuu palaviin hullun silmiin, bensa lemuaa.

Käkkäräinen aboriginaaliystävämme nousee seisomaan. Hänen katseensa hehkuu. Tim vilkaisee häntä ja laskee haulikkonsa osoittamaan kohti maata. Me emme vieläkään uskalla hengittää, ja Tim, hän ryntää toiseen huoneeseen, karjuu mennessään.

Kuulemme laukauksen.

Käkkärä kävelee naapurihuoneeseen.

Seinän takaa kajahtaa hänen karheana kumiseva naurunsa.

Kun menemme heidän luokseen, makaa Tim vanhalla patjalla, tyhjentynyt haulikko vierellään itkee ja toistelee: "Vittu se potkasi. Voi helvetti."

Hänen hiusrajansa on noessa.

Seinässä pään yläpuolella on kolme senttiä leveä reikä.

Käkkärä alkaa laulaa. Hänen äänensä soi kuin didgeridoo, matalana, loputtomana. Tim rauhoittuu. Me rauhoitumme. Rääkätyt sydämet lyövät pitkästä aikaa tasatahtiin.

Meille Käkkärä oli vapahtaja. Hän oli siitä asti kanssamme monta päivää, viikkoa, kuukautta, ja kuin ihmeen kautta me löysimme kukin oikeat kysymyksemme. Jokainen meistä löysi kotiin. Joko sinne, mistä oli alun alkaen lähtenyt, tai sinne, minne oli koko ajan ollut menossa, aiemmin perille pääsemättä. Me kaikki löysimme vähitellen paikkamme ja onnellisuutemme ja jokainen meistä tiesi varmuudella, että jotenkin se johtui Käkkärästä, loputtoman maan lapsesta. Kukaan ei pystynyt kuvailemaan, mitä hän tarkkaan ottaen oli tehnyt meidän kanssamme viettämänään aikana, meitä auttaessaan.

Ei voinut osoittaa suoraan mitään tekoa, sanaa tai lausetta, joka sen kaiken pelastumisen ihmeen olisi saanut aikaan. Silti oli konkreettisen ja kiistattoman selvää, että hän se oli, ja että ilman häntä emme olisi selviytyneet. Hän oli läsnä, hän oli tie, hän oli linkki.

Voimme olla varmoja, että vielä tulee muita hänen kaltaisiaan.