Kristiina Andreasson
Pori

"Olen harrastanut kirjoittamista subjektiivisesti arvioiden aina. Välillä olen ollut myös kirjoittamatta - pisimmillään yhtäjaksoisesti vuoden ajan."





KOKOELMAN ALKU


Ehdotin Janille, että gallerian ulko-ovet lukittaisiin avajaispuheiden ajaksi. Myöhästelijät eivät aiheuttaisi häiriötä tai saisi kenenkään huomiota osakseen. Vihasin myöhästelijöitä. Niiden takia kaikki ajoissa tulleet joutuivat odottelemaan, eikä aikataulussa pysytty. Jos aikataulussa haluttiin pitäytyä ja aloitettiin luvattuun aikaan, myöhästelijät saivat saapuessaan suurimman huomion. Ajoissa tulleet saivat seurata, kuinka myöhästelijät hakivat paikkoja ja pahimmassa tapauksessa aloittivat tervehdysseremoniat. Tervehdyksiin oli pakko liittää selitys myöhästymisestä ja jo alkanut ohjelma keskeytyi. Keskeytykset olivat erittäin harmillisia varsinkin puheiden pitäjille. Olin hyvissä ajoin päättänyt tulla myöhässä näyttelyavajaisiin.

Avajaisyleisöä oli tavalliseen tapaan, mutta toimittajia oli normaalia enemmän. Televisiota myöten oli näyttelystä ollut ennakkojuttuja. Ennakkojutuista olin huomannut, että tärkein ja puhutuin ja eniten julkisuutta saanut muotokuva oli ripustettu gallerian yläkertaan. Muotokuvan katselemista varten tarvitsin juotavaa. Juomatarjoilua etsiessäni vastaan tuli pari tuttua, joiden nimiä en millään muistanut. Oikeastaan ne olivat Teron tuttuja. Kyllähän mä muistin omien kaverien nimet.

Jani seisoi portaiden vieressä ja pystyi hymyilemään, vaikka oli jo varmasti joutunut kuuntelemaan selostuksia ja analyyseja näyttelynsä teoksista. Lähestyessäni portaita heilautin Janille kättä. Jani vastasi nyökkäämällä. Nyökkäykseen ei tyytynyt Janin keskustelukumppani, putoajaksi ennustettu viisikymppinen kansanedustaja. Kansanedustaja halusi kätellä mua. Kättelyn aikana se surkutteli mun myöhästymistä ja referoi avajaispuheensa. Puheesta kansanedustaja siirtyi luontevasti kyselemään mun vanhempien kuulumisia. Nehän asuivat edelleen sen vaalipiirissä. Vilkaisin anellen Jania, mutta se pyyhki otsaltaan suurieleisesti kuviteltua tai oikeaa tuskanhikeä. Luin sen huulilta äänettömän kiitoksen.

Mun äänettömien kiitosten kohteeksi pääsi pari keski-ikäistä naista, jotka halusivat kuulla kansanedustajan mielipiteen Janin uusista töistä. Olin jo vähällä vinkata tätejä kysymysten oikeammasta kohteesta, mutta näin Janin kiivaasti pyörittävän päätään. Mumisin jonkin sopivan poistumisfraasin, jolla erkanin tädeistä ja kansanedustajasta. Kansanedustaja käänsi päätään ja iski mulle silmää. Muisti vieläkin muistuttaa, vaikka siitä yöstä oli kymmenen vuotta. Miehellä oli varmasti tapahtuneelle omat puolustelunsa. Mun puolustus oli teini-ikä tai kova humala.

Nappasin ohikulkeneelta tarjoilijalta juoman ja lähdin ylös portaita. Hätätilassa voisin juoda lasin nopeasti tyhjäksi ja käyttää täydennyksen hankkimista hyvänä keinona päästä eroon muista yhdentekevistä sananvaihdoista ja turhista tuttavuuksista. Kukaan toinen avajaisvieras ei ollut kuitenkaan halunnut vielä kiivetä pois suurimmasta väenpaljoudesta, piiloon kameroilta ja toimittajilta.

Kamerat ja toimittajat olisin varmasti saanut helposti houkuteltua mukaan yläkertaan, mutta halusin mielummin katsoa muotokuvaa rauhassa. Pysähdyin maalauksen eteen ja kippasin kuohujuoman kahdella kulauksella ennen kuin uskalsin katsoa sitä tarkemmin. Galleriassa maalaus vaikutti pienemmältä kuin vielä muutama viikko sitten Janin ateljeessa. Galleriassa maalaus oli myös vaikuttavampi. Kaikki ne etukäteisjutut olivat olleet oikeassa: teos oli itse nähtävä. Muuten etukäteisjutut olivat olleet väärässä. Ei maalauksessa ollut mitään pientä surumielisyyttä tai kaipausta. Maalauksen murheellisuus oli niin pakahduttavaa, että mun oli nielaistava pari kertaa ja pyyhkäistävä silti silmäkulmaa. Istuin penkille maalausta vastapäätä. Suljin silmäni hetkeksi.



- No, mitäs pidät? Eikö olekin hyvä?

Ilarin ääni kuului niin läheltä mun oikeaa korvaa, että tunsin ilmavirran. Jos olisin kääntänyt päätäni oikein nopeasti oikealle, Ilarin huulet olisivat osuneet mun ihoon. Käänsin päätäni hitaasti vasemmalle. Osasin hyvänkuuloisia aikaaostavia täytesanoja muilla kielillä, en suomeksi.

- Miltä nyt tuntuu? kysyin latteaksi aluksi. Ilari istui mun viereen.

- Ai galleriassa hengailu? On sitä pahempaakin kokeiltu. Ainakin Jani saa tästä näyttelystä niin paljon julkisuutta, että pystyy aloittamaan elämän velattomana.

- Ei näyttely kokonaisuutena ketään kiinnosta niin paljon kuin tämä muotokuva yksinään.

- Eikä koko muotokuvajuttu multa edes suoranaisesti mitään vaatinut. Jani käytti apunaan paria valokuvaa ja valokuvamuistiaan. Ilarin kevyt äänensävy sai koko jutun todella kuulostamaan helpolta. - Toivottavasti taulu päätyy jonkun keräilijän seinälle tai sijoittajan kokoelmaan.

- Ei yksikään järkevä sijoittaja ostaisi tuota taulua, sanoin.

- Miksi ei? Janista voi tulla vielä vaikka kuinka iso nimi taiteilijana. Taulu on hyvä ja siihen liittyy tarinakin…

Huokaisin. Jaksaisinko edes yrittää sijoittamisen idean selittämistä Ilarille?

- Sijoittaminen perustuu tulevaan tuottoon. Jos sijoittaa tauluun, taiteilijan pitää olla iso nimi, jotta sijoituksen arvo säilyy. Tai taiteilijan pitää olla kuollut, jotta uudet teokset eivät vie arvoa vanhoilta. Jos taiteilija ei ole ykkösluokan nimi, taulun pitää olla valtavan tunnettu. Vedin henkeä. - Ei nyt ole nousukausi. Ei ole uhkarohkeita tyyppejä, jotka maksavat huvikseen tuntemattoman nuoren taiteilijan työstä summan, joka ylittää uutiskynnyksen. Julkisuus voisi tuoda taululle lisää arvoa. Tauluun liittyvää tarinaa pitäisi levittää kuin huhua, jotta se muodostuisi myytiksi.

- Eli Janin pitäisi tulla nimekkääksi taiteilijaksi, palkata pr-henkilö, kuolla ja myydä taulu vasta sitten? Kuulostaa aikaavievältä, sanoi Ilari. Sen katse kiinnittyi taulun viereen. - Taulu on jo myyty. Ehkä joku keräilijä otti riskin?

Huokaisin.

- Eivät keräilijät ota riskejä vaan sijoittajat.

- Ehkä taulu sijoitetaan johonkin makuuhuoneeseen. Janin olisi pitänyt tehdä siitä kokovartalokuva ja alastontutkielma. Ettei jonkun onnettoman naisen tarvitsisi sulkea silmiään rakastellessaan aviomiehensä kanssa.

Avasin silmäni ja suljin ne uudestaan.

- Ei kaikki aviollinen seksi ole huonoa, sanoin.

- Eikä kaikkien australialaisten yliopistomiesten etunimi ole Bruce.

Hymyilin muistolle. Toivoin voivani koskettaa Ilaria. Halata sitä, tuntea sen parransängen pistelyn ihollani. Painautua lähelle, kuulla Ilarin hengityksen ja sydämen lyönnit. Mietin turhaan, mitä kaikkea olisin ollut valmis laittamaan pottiin, jos panoksena olisi ollut vielä yksi yhteinen yö Ilarin kanssa. Vaikka edes yksi halaus ja suudelma.

- Sä ostit tuon taulun, Ilari sanoi toteavasti.

Kohautin olkapäitäni.

- Itsekin tiesit Janin taloudellisista vaikeuksista. Tämä työ oli paras. Ei niitä muita olisi voinut ripustaa mihinkään....

- Paitsi tänne, Ilari viittasi virnistäen gallerian seinille. - Pyysitkö Terolta rahaa?

- Mulla oli sopivasti omaa valuuttaa, kun osingot olivat juuri tulleet tilille. Tulevan hallituksen verolinjaukset pelottivat mukavasti firmoja.... Keskeytin, kun näin Ilarin virnistyksen.

- Mä uskon vähemmälläkin, että tämä oli pelkkä laskelmoitu sijoitus.

- Ei, sanoin. - Jos mä olisin halunnut sijoittaa, olisin ....

-... ostanut Mirón. Okei, antanut Teron ostaa sulle aidon Mirón, eikä mitään julistetta.

- Mulla on se juliste vieläkin tallella. Kehystytin sen, että se säilyisi paremmin, mutta...

- Se ei ole löytänyt paikkaa teidän asunnon seiniltä?

- Tero ei pidä abstraktista taiteesta. Se väittää saavansa siitä päänsärkyä.

- Tuon muotokuvan kanssa ei ainakaan tule vaikeuksia kotona, Ilari sanoi. - Tuota esittävämpi olisi ainoastaan valokuva. Ajattele! Valokuvasuurennos meikäläisestä teidän makuuhuoneen seinällä! Mikä kihelmöivä ajatus!

- Todella, sanoin latteaksi lopuksi, sillä kuulin näyttelyvieraiden massan alkavan saapua kohti taulua. Tiesin Ilarin katoavan. Aloin etsiä ihmisjoukosta Jania. Kävin kättelemässä sitä. Salamavalot räpsähtelivät. Kuulin jonkun kyselevän muotokuvan hintaa. Poistuin nopeasti galleriasta.



- Oliko se sun ostama työ siellä hyvin esillä? Tero kysyi multa kotona.

- Joo, oikein hyvin. Erinomaisesti.

- Mainittiinko ostajan nimi tai hinta? Taulun vieressä tai esittelypaperissa?

- Ei. Mä kielsin mainitsemasta.

- No, parempi ehkä niin. Mikä sen työn nimi taas olikaan? Pitää ilmoittaa vakuutusyhtiölle. Siinähän oli jotain päivänmääriä ja joku miehen nimi, vai?

Siinä se tuli, hansikkaan isku. Jossain päin maailmaa piti kuulemma puraista toista merkiksi kaksintaisteluhaasteesta.

- Nuorena hukkunut eli Ilari 3.5.69-30.4.96.

- Siis maalaus jostain kolme vuotta sitten hukkuneesta? Joku turvonnut ruumis? Sellaisen kuvan sä ostit?

Tero ei katsonut mua, vaan lehteään. Tätä leikkiä Tero ei väsynyt leikkimään.

- Ei mikään turvonnut ruumis. Muotokuva, jossa Ilari näyttää ihan elävältä itseltään.

Tero ei halunnut kuulla tai ymmärtää.

- Se taiteilija on keksinyt koko jutun kaveristaan. Vaikka sä tunnetkin sen maalarin, niin se vedätti sua. Sai hintaa ylemmäksi jollain nyyhkystoorilla deekututustaan, joka hukkui vappuna kännissä. Keksi sille nimen ja syntymäpäivän.

Voi kunpa Tero olisikin ollut oikeassa, mutta se tiesi olevansa väärässä ja halusi kuulla sen multa.

- Ei Jani ole sellainen. Olihan se hukkumisonnettomuus lehdessäkin.

- Joko sä tiedät, mihin haluat sen hukkuneen ripustaa? Makuuhuoneeseen, tietysti? Tero katsoi mua silmiin.

- Kyllä. Makuuhuoneeseen. Miró-juliste tulee sinne myös. Ne sopivat yhteen.

En jäänyt odottamaan Teron sanoja. Menin vessaan itkemään.